Extreme Close Ups

Emir Kusturican elokuvien aiheina ovat usein olleet sattuma ja ihme. Aiemmista elokuvista esimerkiksi Underground ja Arizona Dream sisältävät hämmästyttäviä yhteensattumia ja realistisen kerronnan murtumia. Vaikka dokumenttielokuva onkin Kusturican tuotannossa poikkeus, Maradona by Kusturica ei kuitenkaan tämän temaattisen jatkumon vuoksi merkitse mitään suurta poikkeamaa.

Vasemmisto on edelleen myyvä aihe syksyn kirjamarkkinoilla. Näin ainakin täytyy päätellä vasemmiston ongelmia käsittelevän kirjallisuuden määrästä, jota Suomessa vuonna 2008 on julkaistu. Yksinäinen yrittäjä muiden joukossa on Tommi Uschanov (s.1975).

Elokuviin hiljattain tullut Uli Edelin Baader Meinhof Komplex on synnyttänyt pienimuotoista kuhinaa vaikean aiheensa vuoksi. Kriitikon jos toisenkin on muistettava mainita, että elokuva on osa "saksalaisen trauman" käsittelyprosessia.

Vasemmisto etsii työtä -pamfletin tekijöiden mukaan vasemmisto ei ole kyennyt päivittämään omaa teoreettista arsenaaliaan vastaamaan nykykapitalismin olosuhteita. Siten myös sen poliittinen käytäntö on vanhentunut. Toisaalta vasemmisto on samalla vieraantunut omista alkuperäisistä poliittisista lähtökohdistaan, työn ja tuotannon maailmaan kritiikistä.

Perverssit saattavat pettyä elokuvaan The Pervert's Guide to Cinema. Sitä voi silti suositella niille, jotka eivät jaksa lukea Zizekiä mutta haluavat kätevän johdatuksen tämän ajatteluun, tai vaikkapa niille "älyköille", jotka tarvitsevat lisää kulttuurista pääomaa saadakseen selville, mitä elokuvia on katsottava - ja ennen kaikkea mitä niistä on sanottava.

Kirja, johon on kerätty Sergio Bolognan esseitä ja haastatteluja. Kirja teollisen yhteiskunnan hajoamisesta "voiton muuttumiseen korkotuloksi", analyysejä ja liittoutumisen perspektiivejä toisen sukupolven autonomiselle työlle.

Eeppistä luokkadraamaa, jonka vavisuttavat näyt 1900-luvun alkupuoliskon Italiasta saavat katsojan haukkomaan henkeään. Julmaa toimistokomediaa, jossa työläiset ovat vailla positiivisia vaihtoehtoja. Muun muassa näitä kokemuksia tarjosi 22. kerran Sodankylässä järjestetty Midnight Sun Film Festival.

"Kuudenkymmenen miljoonan lukijan Ranskassa sarjakuvan tulee olla värillinen, ja siinä on oltava tissit joka kolmannella sivulla, jotta sillä olisi mahdollisuudet menestyä". Näin totesi Johanna Rojola Tampereella pidetyssä Henki&Elämä-kirjallisuustapahtumassa pilke silmäkulmassa. Onneksi Suomessa samaa ongelmaa ei ole, sillä "menestyksestä" on turha edes puhua maassa, jossa mahdollinen lukijakunta on alle kuusi miljoonaa.

Yleisin mielikuva Hunter S. Thompsonista liittyy sekoiluun ja huumeisiin, mitä vahvistaa Thompsonin kirjaan perustuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvan kulttisuosio. Thompsonin elämään liittyi kuitenkin paljon muutakin, kuten politiikkaa, aseita ja nopeita autoja. Tämän osoittaa Thompsonin viimeiseksi jäänyt teos, Kingdom of Fear, joka julkaistiin vuonna 2003 ja jonka suomennos saatiin kirjamarkkinoille vuodenvaihteessa.

Viime keväänä juuri ennen EuroMayDay-mielenosoitusta ja sitä seurannutta vappuyön nuotioiden aiheuttamaa yleistä porvarillista repressiota ja sormen heristelyä, julkaisi Teos pieneltä ja viattomalta näyttävän Työn sanat -teoksen. Kirja ei ole sitä miltä se näyttää, sillä se tarjoaa todellisia avaimia kontrolliyhteiskunnan kahleiden aukaisemiseen.

Parhaimmillaan poliittista vastarintaa tutkimalla voidaan selittää poliittista todellisuutta laajemminkin. Mitä Seattlesta lähtenyt protestiliike lukuisine haaraumineen merkitsi, on eräs tämän ajan suosikkikysymyksiä. Toisille liike oli käänteentekevä, toiset valittavat sen subjektittomuutta ja ristiriitaisuutta. Samalla olisi vielä pohdittava miten suhtautua siihen, että talouspuheessa käytetään edelleen pitkälti 1800-luvun kapitalismin kuvaamiseen syntynyttä kieltä, vaikka todellisuus näyttää aivan toisenlaiselta kuin Smithin aikaan.

Suomessa maaliskuussa vieraillut sveitsiläinen taloustieteilijä Christian Marazzi on yksi ns. uuden talouden terävimmistä analysoijista ja kriitikoista. Hänen kirjansa Pääoma ja kieli ilmestyi suomeksi samoihin aikoihin hänen täällä vierailunsa kanssa. Tekijän kertoman mukaan kirja on osin hajanainen ja viimeistelemätön, ja monet asiat hän kirjoittaisi tänään toisin (teos ilmestyi italiaksi v. 2002). Paitsi että "tunnustus" osoittaa tekijän vaatimattomuutta se kertoo jotakin hänen tavastaan kaivaa esiin ja repiä auki reaaliajan rajapinnassa kapitalismin nykymuodon globaaleja lonkeroita, jotka saavat päivittäin uusia muotoja.

Pienessä kirjasessaan La differenza italiana Antonio Negri yrittää määritellä Italian antia 1900-luvun filosofiselle ajattelulle. Kirjanen ei ole mikään suurteos, vaan pikemminkin nopea vilkaisu takana olevaan maisemaan, Italian autiomaahan ja sen maamerkkeihin.

21. kerran järjestetyt Sodankylän elokuvajuhlat kokosivat taas ennätysyleisön (noin 21 000 myytyä lippua) havainnoimaan elämän monimuotoisuutta elokuvan ja yöttömän yön kaksoisvalaistuksessa.

Spektaakkelin yhteiskunta (La Société du Spectacle, 1967) on omalaatuinen jalokivi kuusikymmentäluvun yhteiskuntakriittisessä teoriassa. Teos oli ilmestyessään aikaansa edellä ja on sitä ehkä vieläkin. Toisaalta teos ja sen sanoma on juuri nyt harvinaisen ajankohtainen. Siitä, mikä Debordin ja Vaneigemin (sekä muiden situationistien) suuresta visiosta tai suoranaisesta profetiasta näytti - ainakin Suomessa - vielä kuusikymmentäluvulla oudolta ja kummalliselta, on tullut reaalista.

Antonio Negrin varhaistyöt ovat jääneet pitkälti unholaan varsinkin verrattuna viime vuosina laajalti huomiota saaneisiin teoksiin. Tämä johtuu varmasti sekä niiden vaikeasta saatavuudesta että ajoittaisesta vaikeaselkoisuudesta. Kokoelmateos Books for Burning osoittaa kuitenkin, että parhaimmillaan varhaisteostenkin sisältö voi rikastuttaa käsitystämme niin yhteiskunnallisten liikkeiden toiminnasta kuin Negrin ajattelun kehityksestä ja peruskäsitteistöstä.

Lars von Trierin elokuvia katsoessa tulee aina sellainen tunne, että niissä on "jotain liikaa". Verrattuna tavanomaisen elokuvatarjonnan keskinkertaisuuteen, joka ei herätä mitään reaktioita, juuri tämä "liiallisuus" on kuitenkin von Trierin töiden etu. Kyse on siitä, että von Trier pakottaa katsojan katsomaan omia heikkouksiaan ja puutteitaan. Samalla kyse on von Trierin ainutlaatuisesta rajoittamattomuudesta, joka vaikuttaa siltä kuin hän olisi elokuvaohjaajana kykenemätön hillitsemään voimakkaita vaikutelmiaan.

Tutkijaliitto ja Verkkolehti Megafoni aloittivat yhteistyössä Jyväskylässä uuden keskustelevan, polemisoivan ja inspiroivan Kritiikki-kahviloiden sarjan. Tarkoituksena on tuoda ajankohtaista yhteiskunnallista ja filosofista keskustelua kaikkien saataville, sekä samalla avata uusia linjoja tieteelliselle ja poliittiselle argumentoinnille.

Kevään Kritiikki-kahviloissa keskustelun aiheina ovat mm. Maurizio Lazzaraton Kapitalismin vallankumoukset, sveitsiläisen Christian Marazzin Pääoma ja kieli sekä huhtikuussa ilmestyvä Uuden työn sanakirja, jota toimittavat Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski ja Akseli Virtanen. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy ja käsiteltävää kirjaa voi ostaa paikalta kritiikin kestävään hintaan.

Slavoj Zizek on epäilemättä eräs aikamme hypetetyimmistä intellektuelleista. Suomessa tämä "kulttuuriteorian Elvis" on jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta nyt puutetta paikkaamaan on ilmestynyt jo toinen Zizek-käännös, alun perin vuonna 1989 ilmestynyt Ideologian ylevä objekti, kenties tunnetuin Zizekin teos. Vaikka Zizekiin liittyvä kohu johtuukin osittain sekä hänen persoonallisuudestaan että taitavasta markkinoinnista, tämäkin käännös osoittaa hänen analyysinsä terävyyden ja toimii samalla erinomaisen havainnollisesti Zizekin tyypillisten aihealueiden ja argumentointitapojen esityksenä, sillä jälleen Zizekin kiihkeän ja lennokkaan analyysin keskiössä on ideologiakritiikki, jota hän tukee runsailla viittauksilla elokuviin ja muuhun populaarikulttuuriin. Zizek ei päästä lukijaansa helpolla mutta toisaalta antaa paljon.

Philip Roth, pohjoisamerikkalaisen nykykirjallisuuden kenties merkittävin nimi, on valinnut uusimpaan kirjaansa erään vaikeimmista kerronnallisista lajeista: vaihtoehtoisen historiankirjoituksen. Kertomuksen aiheena on se, mitä olisi tapahtunut, jos republikaanit olisivat toteuttaneet harkitsemansa vaihtoehdon ja asettaneet ehdolle marraskuun 1940 presidentinvaaleissa Rooseveltia vastaan Charles Lindberghin, kuuluisan lentäjäsankarin ja tunnustautuneen antisemitistin. Roth ei kuitenkaan kerro ainoastaan sitä, mitä olisi saattanut tapahtua, vaan esittää myös kuvauksen niistä vaihtoehtoisista tavoista, joilla juutalaisyhteisön jäsenet reagoivat tapahtuneeseen, sekä siitä, mitä räjähdysherkkä yhteiskunnallinen tilanne merkitsee seitsenvuotiaalle pojalle ja hänen perheelleen.

Midnight Sun Film Festival järjestettiin Sodankylässä 20. kerran 15.-19.6.2005. Tarjonnassa oli jälleen niin klassikkoja (mykkäelokuvasta saakka), uuden eurooppalaisen elokuvan huippuja kuin myös kotimaisia ensi-iltoja ja lyhytelokuvia. Klassikoiden näyttäminen laajalta kankaalta on jo sinänsä ainutlaatuinen ja kunnioitettava kulttuuriteko, mutta vähintäänkin yhtä hienoa on se, että pyritään - ja vieläpä onnistuneesti - osoittamaan nykyelokuvan elinvoimaisuutta.

Marko Pyhtilä väitteli 11.3.2005 tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta nykykulttuurin tutkimuksellaan Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki. Oheisessa lektiossa, jonka Pyhtilä piti väitöstilaisuudessaan ja jonka Megafoni julkaisee kirjan arviona, Pyhtilä käsittelee tutkimustaan sekä positiotaan spektaakkelissa. Tohtori Pyhtilä on julkaissut aiemmin teoksen Taiteen kritiikki ja kritiikin taide (Like, 1999), jossa hän käsittelee länsimaista kulttuurinihilismiä sekä taiteilija Stewart Homen kontribuutiota kyseisellä saralla.

Romaania on pidetty 1800-luvun ja elokuvaa 1900-luvun taidemuotona. Kun kulttuurintutkijat tulevaisuudessa puhuvat 2000-luvusta, nostavat he luultavammin esiin musiikkivideot, internet-sovellukset, tietokonepelit ja demot. Demoscene: The Art of Real-Time on ensimmäinen kirjan muotoon saatettu teos demokulttuurista ja täten merkittävä keskustelunavaus nykytaiteen kentällä.

Kun "liberaalia demokratiaa" ylläpitävien vallankäytön muotojen hegemonia on lähes täydellinen, väkivalta tai edes jonkinasteinen voimankäyttö osana poliittisten vaikuttamiskeinojen repertuaaria näyttäytyy joko täysin vanhanaikaisena tai sitten pelkästään "terroristeille" ominaisena. Samalla kuitenkin erityisesti silloin, kun yhteiskunnallisten liikkeiden sykli kiihtyy, kysymys "neutraalina" ja "legitiiminä" näyttäytyvän suvereenin väkivaltamonopolin haastamisesta tulee akuutiksi. Liikkeille, joiden kritiikki vallitsevaa järjestelmää kohtaan on "systeemistä" ja kokonaisvaltaista, ei tule kyseeseen väkivaltamonopolin varaukseton hyväksyntä tai luottamus siihen, että yhteiskuntaa on mahdollista muuttaa merkittävästi käyttämällä ainoastaan järjestelmän sallimia menetelmiä.

Paolo Virnolta englanniksi käännetty A Grammar of the Multitude on toinen viimeaikoina ilmestyneistä keskeisistä teoksista moninaisuudesta käytävään keskusteluun. Ensimmäisellä viittaan tietenkin Hardtin ja Negrin Multitudeen. Virnon vain vähän yli satasivuinen opus on tiivis, mutta monipuolinen esitys moninaisuuden käsitteistöstä.

Psykohistorioitsija Juha Siltala tiedetään sangen purevaksi yhteiskuntakriitikoksi. Uusimmassa teoksessaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia hän jatkaa nyky-yhteiskunnan arjen tarkastelua laajaan tutkimustyöhön ja vankkaan asiapitoisuuteen nojaavalla, mutta silti omintakeisesti näkemyksellisellä otteellaan.

9/11 on aihe, josta on sanottu suurin piirtein kaikki mahdollinen. Vasemmistointellektuellien argumentointi noudattaa yleensä kaavamaisia linjoja: tuomitaan kaikenlainen terrorismi, muistutetaan terrorismin globaaliin epätasa-arvoon liittyvästä yhteiskunnallisesta kasvualustasta, ripotellaan sekaan hyppysellinen USA-kriittisyyttä perustuen siihen, ettei USA noudata "kansainvälistä lakia", ja lopetetaan johonkin mitättömään fraasiin kuten "mikään ei ole enää niin kuin ennen". Alun perin vuonna 2002 englanniksi ilmestynyt Tervetuloa reaalisen autiomaahan! osoittaa kuitenkin, että aiheesta on yhä mahdollista sanoa jotain merkittävää. Kauan odotettu ensimmäinen Zizek-suomennos on Zizekin kirjaksi epätyypillisen suoralla tavalla poliittinen sisältäen kuitenkin samalla hänen tuotannolleen tyypilliset elementit: lacanilaisen viitekehyksen, elokuva-analyysin luovan sekoittamisen muuhun teoreettiseen esitykseen, esimerkit Jugoslavian poliittisesta historiasta, syvällisen ideologiakritiikin sekä tietenkin ainutlaatuisen kirjallisen tyylin, jossa yhdistyvät provokatiivisuus, hauskuus ja intensiivinen ajatuksen lento.

Tutkijaliitto on julkaissut Paradeigma-sarjassa Jean-Paul Sartren (1905-1980) filosofisen esikoisteoksen Minän ulkoisuus, jonka Sartre kirjoitti jo vuonna 1934 mutta joka julkaistiin vasta vuonna 1937. Vuonna 1936 tosin julkaistiin Sartren teksti L'imagination, mutta Minän ulkoisuus on siis kirjoitettu aiemmin. Oman lisänsä teokseen tuo se, että Sartre kirjoitti sitä yhtä aikaa kaunokirjallisen esikoisteoksensa ja myöhemmin suurmenestykseksi nousseen Inhon (La Nauseé, 1938) kanssa. Minän ulkoisuudessa Sartre käsitteleekin osin samoja teemoja kuin Inhossa. Kirjoittaessaan teosta Sartre oli jo 29-vuotias, joten mistään aivan varhaisnuoren minän avautumispyrkimyksestä ei kirjassa ole kysymys.

Niin sanotun mannermaisen filosofian harrastus on suomalaisissa akateemisissa ympyröissä kasvanut 1990-luvun loppuvuosina ja 2000-luvun alussa pienen piirin puuhista varsinaiseksi muodiksi. Heidegger, Levinas, Derrida ja muut eksoottiset muumihahmot ovat tulleet tutuiksi jo suurimmalle osalle filosofian, estetiikan tai kirjallisuustieteen opiskelijakuntaa. Gilles Deleuzen (1925-1995) ajattelu sen sijaan on tähän asti jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta nyt vaikuttaisi olevan hänen vuoronsa. Tänä syksynä ilmestynee suomeksi peräti kaksi Deleuzen kirjaa, artikkelikokoelma Tapahtuman filosofia (Tutkijaliitto) sekä varhaisteos Nietzche ja filosofia (Summa). Lisäksi on tekeillä käännös Deleuzen yhdessä Félix Guattarin kanssa kirjoittamasta kulttiteoksesta Anti-Oidipuksesta.

Michael Hardt ja Antonio Negri julkaisivat neljä vuotta sitten analyysinsä Imperiumiksi nimeämästään globaalin vallan järjestelmästä. Empiren keskeisiä väitteitä oli, että yhtä aikaa imperiaalisen valtaverkoston kanssa on kehkeytymässä myös sen vastavoima, moninaisuus. Moninaisuuden kirurgiaan Empire leikkasi kuitenkin vain kevyesti. Moninaisuuden vuoro tuli nyt.

Katkeruuden syllogismeja on ensimmäinen E.M. Cioranin (1911-1995) laajahkosta ranskankielisestä tuotannosta suomennettu teos. Ranskankielisen tuotannon lisäksi tällä "kuolemanajattelijalla" on myös romaniankielinen tuotanto, sillä Cioran oli alun perin kotoisin Romaniasta, pienestä Rasinarin kylässä ja papin poika, kuinkas muutenkaan. Nuorena Cioran opiskeli Bukarestin yliopistossa filosofiaa vuodesta 1928 vuoteen 1936. Bukarestin aikoina Cioran kuului Criterion-ryhmään, jonka tunnetuin jäsen lienee ollut Eugène Ionesco. Vuonna 1937 Cioran sai stipendin, jonka turvin hän matkusti opiskelemaan filosofiaa Pariisiin. Aikomuksena hänellä oli kirjoittaa väitöskirja Nietzschestä, etenkin Nietzschen etiikasta. Väitöskirja ei kuitenkaan koskaan tullut valmiiksi.

Alain Badioulta, tuolta Ranskan valtiota École Normale Supérieuren filosofian professorina palvelevalta raivotautiselta maolaiselta, on nyt julkaistu ensimmäinen suomennos. Vuonna 1993 Badiouta pyydettiin kirjoittamaan kirja etiikasta ranskalaiseen koulu- ja yliopistokirjasarjaan. Tuloksena syntyi Etiikka. Essee pahan tiedostamisesta (L'ethique. Essai sur la conscience du Mal), jonka Apeiron Kirjat alkukesästä julkaisi suomeksi. Ranskassa bestselleriksi nousseessa teoksessaan Badiou hyökkää kiivaasti nykymaailman menoa ja erityisesti vallalla olevaa sofistis-relativistista "ihmisoikeuksien etiikkaa" vastaan.

Kesän 2004 aikana MTV3 tarjosi sarjan klassisia 1970-luvun alun "mustia elokuvia" (Shaft, Cleopatra Jones jne.), jotka edustavat ns. blaxploitaatiota, mustalle yleisölle mustien tekemää elokuvagenreä. Siis kovaotteista toimintaa, muhkeita afrokampauksia, sähäkkää soul-musiikkia, viileitä miehiä ja kuumia naisia... Viime vuosina olemme saaneet todistaa sekä Pam Grierin (mm. Foxy Brown), alkuperäisen blaxploitaatio-tähden näyttävän comebackin elokuvassa Jackie Brown että Shaftin, alkuperäisen blaxploitaatio-elokuvan uusintaversion, sivuroolissaan alkuperäinen Shaft eli Richard Roundtree. Genren ominaispiirteet olisi helppo trivialisoida vain yhdeksi vanhentuneeksi tyyliksi muiden joukossa, vain yhdeksi lokeroksi länsimaisen kulttuurihistorian varastossa, josta ammentaa rakennusaineita postmodernien pastissien valmistukseen ironian ja nostalgian tarpeidemme tyydyttämiseksi. Mutta onko kyse myös jostain muusta?

Michael Mooren menestyselokuva Fahrenheit 9/11 on iskenyt loistavaan bisnesrakoon: George W. Bushin hallinnon vastaisuudelle on valtaisa kysyntä. Jo nyt on selvää, että kyseessä on suurimman elokuvateatteriyleisön koskaan kerännyt dokumenttifilmi. Myös yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä Fahrenheit 9/11 on ollut äärimmäisen tehokas. Mooren päämäärän, presindentinvaalien tulokseen vaikuttamisen, peittelemättömyys on ollut elokuvaan kielteisesti suhtautuvien tyypillinen valituksen aihe, mutta samalla se on yksi juuri niistä tekijöistä, jotka tekevät elokuvasta onnistuneen ja voimakkaan.

Helsinkiläisen historioitsijan, kolumnistin ja radiopersoonan Jukka Relanderin essee/kolumnikokoelma Ankkalinna ja lajien synty on yksi tämän vuoden mielenkiintoisimpia keskustelunavauksia suomalaisessa kirjamaailmassa. Saman alan kilpailijoita ei Relanderilla tosin ole kovinkaan paljon, mikä jo sinänsä kertoo jotain hyvin oleellista meidän yhteiskunnastamme ja siitä poliittisesta ajasta, johon suomenkielinen kulttuuri on rähmähtynyt.

Kyborgeista, virtuaalitodellisuudesta ja muista ihmisen ja teknologian suhdetta perustavanlaatuisesti käsittelevistä aiheista on tullut osa mainstreamiä mm. erilaisten kulttuurituotteiden kuten elokuvien tai science fiction -kirjallisuuden välityksellä. Yksi Jussi Parikan teoksen Koneoppi keskeisistä väitteistä on se, ettei näitä kulttuurituotteita tule käsitellä ainoastaan "tekstuaalisena" ja utopistisena aineistona, joka kenties viehättää poststrukturalisteja ja muita kyborgi-intoilijoita mutta jolla on kuitenkin hyvin vähän merkitystä "käytännössä".

Sodankylän Elokuvajuhlat sijoittuvat pieneen lappalaiseen kaupunkiin. Tämä ja kesäinen ajankohta tekevät tapahtumasta rennon. Kun muilla festivaaleilla joutuu sinkoilemaan baarin, majapaikan ja näytösten välillä, Sodankylässä lähinnä oleskellaan. Elokuvien välisen ajan voi kuluttaa hengailemalla rannassa tai nukkumalla teltassa. Myös dokailu ja syöminen tulevat halvemmaksi kun ei tarvitse turvautua ravintoloihin. Lisäksi oheistapahtumien ja näytösten yhteensovittaminen on Sodankylässä helppoa, sillä elokuvat pyörivät läpi yön.

Janne Kivivuoren projekti teoksessa "Paha tieto. Tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin" on puolustaa luonnontieteellistä metodia, olla uuskonservatiivi ja pyrkiä pitämään kiinni valkoisten miesten hallitsemasta maailmasta, joka on kuitenkin jo rapistunut siihen tilaan, että tällaisia epätoivoisia kansalle suunnattuja yrityksiä puolustaa "Tieteen" oikeellisuutta ja paremmuutta on alkanut ilmaantua suloisessa Suomessakin.

Veteraaniohjaaja Bernardo Bertoluccin tuorein työ vie katsojan Pariisiin ja vallankumoukselliseen vuoteen 1968. Yhteiskunnallisten tapahtumien ja liikehdinnän kiihkeyden suoran kuvauksen sijasta kyseessä on pikemminkin lempeä kertomus tapahtumista ulkona elävien nuorten boheemista elämästä ja, lopulta, satunnaisesta tempautumisesta barrikadeille.

Kuinka turmella nuori nainen? Kuinka hävittää tästä kaikki hyveelliset uskottelut ja saattaa tämä palvelemaan jumalan sijasta pelkästään omia nautintojaan?

1990-luku toi Suomeen rauhanomaisuutta, järjestäytyneisyyttä ja yhdistyskeskeisyyttä korostanutta kansallista mielenosoitusperinnettä uhmaavat mielenosoitukset. Niin eläinaktivistien iskut ja Mustavihreät päivät kuin MTK:n EU-vastainen mielenosoitus ovat muistissa. Samoihin aikoihin parlamentarismi ajautui legitimiteettikriisiin puoluepolitiikan kannatuksen hiipuessa. Tampereen yliopiston politiikan tutkija Pertti Lappalaisen sanoin, "1990-luvulla Suomessa tapahtui syvä poliittinen muutos, ehkäpä ratkaiseva käänne ... alettiin purkaa sitä poliittista järjestelmää, joka luotiin aikaisemmilla vuosikymmenillä ... Tuolloin aloitettiin jotain uutta verrattuna aiempaan poliittiseen tilaan." Lappalaisen Poliittisen tyylin taito hakee käsitteistöä, joka kykenisi analysoimaan tätä uutta avausta.

Hubert Selby Jr. on kirjailija, jonka suosio vaikuttaa olevan taas kasvussa. Melko tuore elokuva Unelmien sielunmessu, samannimiseen kirjaan perustuva tarina hallitsemattomasta huumeaddiktiosta ja unelmien murskaantumisesta, nauttii jonkinasteista kulttisuosiota. Selbyn kirjallinen paluu Willow Tree (1998), ensimmäinen julkaisu sitten novellikokoelman Song of Silent Snow (1986), lienee sekin auttanut asiaa. Uusin kirja Odotus (The Waiting Period) on ensimmäinen Selby-suomennos sitten 1970-luvun teosten.

Terrorister on dokumentti Göteborgin EU-huippukokouksen yhteydessä järjestetyistä mielenosoituksista sekä tapahtumista huippukokouksen jälkeen. DocPoint-festivaali esitti dokumentin 15.1. yksityisnäytöksessä, sillä sen julkinen esittäminen Ruotsin ulkopuolella on toistaiseksi kielletty.

Pekka Tarkka on viimein saattanut Pentti Saarikosken haudan lepoon, ainakin hänen massiivisen kaksiosaisen elämäkerran muodossa. Pentti Saarikoski II käsittelee runoilijan toista elinpuoliskoa eli vuosia 1964-1983. Toisen osan alussa Saarikoski on 26-vuotias menestyksensä huipulla oleva julkkis, kommunisti, runoilija, rakastaja ja jo useamman lapsen isä. Siis lyhyesti, Saarikoski on jo kaikkea sitä, mistä hänet muistetaan, ainoastaan hänen runolliset suurteoksensa ovat vielä edessä.

Ruotsissa graffitikulttuurin omaehtoinen dokumentointi on hyvällä mallilla, mistä on kiittäminen vuonna 1992 perustettua Underground Productions (UP) -lehteä. Viime vuonna UP julkaisi kirjan They Call Us Vandals, jonka eräänlainen jatke Overground on. Se ei ole graffitin peruskurssi, vaan lähikuva yhdeksästä graffitia uuteen suuntaan vieneestä maalaajasta. Näistä viisi on Ruotsista, kaksi Tanskasta, yksi Norjasta ja yksi Suomesta. Jakauma on ymmärrettävä, mutta toisaalta on sääli, että UP:n kautta muutenkin paljon mainetta saaneet ruotsalaiset ovat yliedustettuina.

Jussi Vähämäen tuore teos Kuhnurien kerho lähti kirjoitusprojektina alunperin liikkeelle pyrkimyksenä kuvata "mediavaltaa", vallan uutta ulottuvuutta, joka "asettautuu minkä tahansa tekemisen ja sanomisen yleiseksi kehykseksi" "toisena luontona", joka saa ilmauksensa itsestään selvyyksinä ja toistona. Teoksen pääteemana on kuitenkin pikemminkin työetiikan ja -hyveiden muutos eli kommunikaation levittäytyminen jokaiseen tekoon samalla, kun tästä aiheutuu hyvin ristiriitainen vaatimusten joukko. Tarkastelu etenee työn nykyaikaisista vaatimuksista työn uuteen etiikkaan ja lopulta mediavaltaan kytkeytyviin kontrollin muotoihin.

Kirjailija ja elokuvantekijä Michael Moore on USA:n vasemmisto-opposition rakastetuimpia hahmoja. Mooren valtaisa suosio, joka ei tosin rajoitu vasemmistolaisiin ja josta kertoo Bowling for Columbinen menestyksen lisäksi myös Stupid White Men -kirjan jatkuva keikkuminen ei-fiktiivisten teosten myyntiluetteloiden kärkipaikoilla, perustuu mainioon yhdistelmään älykkyyttä ja huumoria. Suosio kertonee kuitenkin osaltaan myös opposition epätoivoisesta tilanteesta: mitä huonommin menee, sen tiukemmin on takerruttava toivoa herättäviin asioihin. Amerikkalaista asekulttuuria käsittelevä Bowling for Columbine kertookin myös juuri siitä, minkälaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa oppositio on syystäkin epätoivoinen.

Informaatioteknologian käsitteellä on mielenkiintoinen asema yhteiskunnallisessa keskustelussa: yhtäältä siihen liittyvä diskurssi on valjastettu toimimaan liikeyritysten johdon etujen mukaisesti, kun taas toisaalta ilmiön toimintaan liittyy huomattavan ristiriitaisia mahdollisuuksia ja tulkintamalleja. Samalla, kun tietoyhteiskuntaa käsittelevien yhteiskunnallisten keskustelujen kenttä laajenee laajenemistaan, lähtökohtaisesti vasemmistolaisten tietoyhteiskuntaa käsittelevien puheenvuorojen vähäisyys on merkillepantavaa.

Arto Salmisen romaani Paskateoria kuvaa rujolla tavalla iltapäivälehtien maailmaa, ja todellisuutta joka sitä ruokkii. Tarinaan punoutuu myös kumouksellista hässäköintiä.