2003-02-07
Sarasvuo on siitä hankala kriittisen kirjoittamisen kohde, että haastatteluissaan hän on antanut ymmärtää kaiken saamansa kritiikin olleen kateellista pahansuopuutta ja alhaisuutta. Näin kriitikolle on jo ennalta asetettu ansa (tosin huonosti suunniteltu sellainen). Ylipäätään sarasvuolaisten käsitysten mukaan kritiikki on "kielteistä ajattelua" - sitä, minkä ehkäisemistä Sarasvuo painottaa välittömästi esimerkiksi Sisäinen sankari -kirjansa alkusivuilla. Täten vain "positiivisen asenteen" kautta, toisin sanoen hyväksymällä mukisematta ja "ennakkoluulottomasti" kaiken, minkä Sarasvuo sanoo, on mahdollista "hyötyä" tämän opetuksista.
Kirjansa alkupuheenvuorossa Heikki Mäki-Kulmala kertoo monien kollegojen kummastelleen aiheen valintaa. Eikö yksi Sarasvuo vain tule ja mene, ei kai tyypistä voi olla mitään pidempiaikaisesti olennaista sanottavaa? Mäki-Kulmala osoittaa tällaiset epäilyt aiheettomiksi ainakin oman näkökulmansa kannalta: olennaista ei ole Sarasvuo sinänsä tai se menestyykö tämä "tieteellisesti arvottomilla" opuksilla ja luennoilla, vaan se, millaisiin laajempiin ajattelumalleihin Sarasvuon opetukset nojaavat.
Ehkä keskeisin akseli, johon Mäki-Kulmala kiinnittää huomionsa ja jonka mukaan monet kirjan kriittiset huomiot jäsentyvät, on kuvitelma ulkoisen todellisuuden hallinnasta ajatusten ("sisäisen") kautta. Tällä kuvitelmalla on tavallaan yhteys esimerkiksi yleiseen arkikokemukseen siitä, että asennoitumisella on vaikutusta asioiden käytännön toteuttamiseen. Sarasvuon tapauksessa kuvitelma on kuitenkin viety uskontomaiseen äärimmäisyyteen, jossa yksilö pääsee todellisuuden herraksi ajatustensa kautta (esim. tulee ihaillun henkilön kaltaiseksi eläytymällä). Tästä Mäki-Kulmala osoittaakin kiinnostavia kytköksiä erilaisiin spiritistisiin suuntauksiin.
Koska kaikki yhteiskuntakritiikki tai valtasuhteiden kyseenalaistaminen on sarasvuolaisessa ajattelussa kuitenkin poissuljettua, edellä mainittu herruus on täydellisen paradoksaalista: jos menestymisessä on kyse tehokkaasta sopeutumisesta, järjestyksen hyväksymisestä, mitä todellista herruutta tai omaan elämäänsä vaikuttamista se sellainen on? Mäki-Kulmala johdatteleekin lukijan Walter Benjaminin analyysiin fasismin luonteesta: fasismin tehtävänä ei ole antaa joukoille oikeuksia (esim. omistussuhteiden muuttamiseksi), vaan ainoastaan antaa mahdollisuus "ilmaista itseään" (eli alistua "omasta halustaan").
Mäki-Kulmalan analyysia jäsentää myös ikuinen Hefaistoksen ja Hermeksen - toisin sanoen Juhan ja Shemeikkan tai marxilaisittain käyttöarvon ja vaihtoarvon - ristiriita, joka nykyisessä kapitalismin vaiheessa näyttäytyy selvänä: siinä missä materiaalinen tuotanto (Hefaistos) tuntuu joskus kuin perässä laahaavalta riippakiveltä, keinottelun, lupausten ja odotusten (Hermes) taloudellinen merkitys on valtaisa. Näin Hermes hallitsee "ulkoista" magian kautta. Samalla tämä on tilanne, josta Sarasvuon voima ponnistaa: yhtäältä epävarmuudessa ja riittämättömyyden tunteessa riutuvat ihmiset kaipaavat toivoa ja illuusiota elämänhallinnasta, toisaalta juuri esittämällä muutokset kiihtyvinä ja väistämättöminä on mahdollista musertaa yksilö sopeutumaan ja alistumaan. Mäki-Kulmala ei kiistä, etteikö postfordismissa tai globalisaatiossa olisi jotain ainutlaatuista, myös myönteisessä mielessä. Sen sijaan Mäki-Kulmalan mukaan on aiheellista muistuttaa myös historiallisista jatkuvuuksista tai asioista, jotka ovat elämässä säilyneet ennallaan.
Mäki-Kulmala kiinnittää valaisevin esimerkein huomion myös niihin aivopesua muistuttaviin mekanismeihin, jotka Sarasvuon opetuksista on löydettävissä, kuten "entisestä elämästä" irtaantumisen vaatimus, illuusio "valittuihin" kuulumisesta, "puhtauden" vaatimus, "tunnustamisen kultti" ja ihmisen persoonan itseisarvon kiistäminen. Samalla Sarasvuon - kuten spiritististen lahkojenkin - menetelmänä on Mäki-Kulmalan mukaan vakuuttaa esitettyjen asioiden "järkiperäisyyttä" tai "tieteellistä todistettavuutta", vaikka ne tosiasiassa vilisevät epätieteellistä sekamelskaa ja kaiken kaikkiaan epäuskottavia todisteluja sekä suorastaan kuulijan ohjelmointia ja ehdollistamista vakuuttamisen keinoina.
Joskus "kasvatuksen" ja "aivopesun" rajat ovat epäselviä, sen Mäki-Kulmala myöntää. Kuitenkin juuri epäselvyyden vuoksi valppaus on tärkeää. Jonkinlaisten rajausten löytämisessä voivat Mäki-Kulmalan mukaan auttaa esimerkiksi kolme seuraavaa kysymystä. Esittääkö "totuuden" puhuja, että totuuden epäileminen on sille uhka? Esittääkö "suuri opettaja" "jatkuvan liikkumisen" itseisarvoisena asiana tai olemassaolon oikeutuksena? Esittääkö tämä "aiempaan elämään" kytköksissä olevan muistin tyhjentämisen "ajan seuraamisen" pakkona? (Samalla on huomionarvoista, että edellisiä asioita retorisesti muistuttaen, mutta samalla sisällöllisesti täysin päinvastaisesti(?), saattaa "postmoderni nomadinen ajattelu" painottaa, että liikkuvuuden itsehallinta on olennaisesti kytköksissä oman elämän ehtojen tuottamiseen ja että muistille tulee olla epäuskollinen, eteenpäin pääsemiseksi...)
Heikki Mäki-Kulmalan kirja on sekä hupaisaa että älyllisesti jännittävää luettavaa, ja mikäs sen parempi yhdistelmä. Mäki-Kulmala tekee tarvittaessa teräviä tiivistyksiä ja liikkuu sujuvasti eri alueesta toiseen (eri tieteiden välillä sekä tieteestä kertomakirjallisuuteen ja taruihin). Huomattavan osan sivumäärästä vievän spiritististen liikkeiden kuvailun pikkutarkkuus vaikuttaa välillä tosin tarpeettomalta. Se on kuitenkin pikkuseikka, sillä - myönnettäköön - en voi olla riemastumatta, kun Sarasvuon tapaista olentoa ammutaan täyslaidallisella - kuin hyttystä singolla!