2006-06-27

Elokuvan ja väen kaksoisvalotuksessa
Sodankylän elokuvajuhlat 14.6. - 18.6.2006

Mikko Jakonen

21. kerran järjestetyt Sodankylän elokuvajuhlat kokosivat taas ennätysyleisön (noin 21 000 myytyä lippua) havainnoimaan elämän monimuotoisuutta elokuvan ja yöttömän yön kaksoisvalaistuksessa.

Tämän kahden auringon leikin lisäksi elokuvajuhlissa on aina ollut kyse myös kahden yhteisön leikistä, kuvitteellisen ja varsinaisesti paikalla olevan. Tai kuten eräs elokuvanystävä kysymyksen asetteli: "onko juhlinta ja elokuvien katselu ollut oikeassa balanssissa?" Tähän kysymykseen ei ole vaikea vastata, sillä kaksoisvalotus ja toisiinsa kietoutuvat yhteisöt asettuvat Sodankylässä kuin itsestään tasapainoon, eikä kuvitteellisen ja toden erolla ole enää mitään merkitystä. Tärkeimmäksi asiaksi nousee kuva elämästä, sen varjostuksista ja valaistuksista.

Ainoa kiista voi syntyä 1600-luvun maailmankaikkeutta koskevan kysymyksenasettelun mukaisesti: onko maailma todella synkkä pimeä tila, johon Jumalan valo tulee pienestä reiästä (auringosta) kuten camera obscuraan? Näin ajattelivat mm. Johannes Kepler, joka myös kehitti ajatuksen neulansilmäkamerasta, sekä taitteiden ja poimujen filosofi G. W. Leibniz. Heidän ja heidän seuraajiensa - ja tietysti myös alkuperäisen valon ja ihmisyhteisöä liikuttavien heijastusten filosofin Platonin (luolavertauksen) seuraajien - ajatuksissa yhteiskunta on vain kuva "ympärikääntyneestä" kosmoksesta, jossa pienestä aukosta vilkkuva Jumalan järjen valo voi valaista muutoin pimeää tilaa. Sen sijaan mm. Baruch Spinoza esitti, että kosmos on todellisuudessa valoisa, täynnä valoa, ja vain kappaleet ja materia luovat siihen ajoittaisia varjoja ja synkkiä, pimeitä seutuja.

Itse käännyn Spinozan kannalle, ja Sodankylän elokuvajuhlat vahvistavat tätä näkemystä. Ainakin muutaman vuorokauden ajan maailma on täynnä valoa. Tila on keinotekoisesti pimennettävä ainoastaan siksi, että voisimme nähdä tarkemmin liikkuvan kuvan elämästä. Liikkuva kuva ei voi koskaan olla ympärikääntynyttä, sillä liike ja muutos - elokuvan peruselementit - itsessään vastustavat sitä pysähtyneisyyttä, joka sallii kuvan moittimisen nurinkuriseksi. Sodankylän elokuvajuhlilla kuva on yleensä "oikeinpäin" ja liikkeessä, mutta todellinen maailma voi olla kääntynyt nurinpäin. Tästä oli myös kyse useimmissa filmifestareiden elokuvissa. Maailma ja yhteiskunta, joka on mullin mallin ja joka yrittää kääntää ihmiseltä niskat nurin, saa vastaansa taistelujoukot, jotka eivät luovuta helpolla, vaikka Multiplex-teatterit valtaavat pala palalta jokaisen kaupungin ja kylän, viimeisenä Helsingin Forumin, jonka muistolle tämä kirjoitus on omistettu.

Sodankylän elokuvajuhlien tarjonta on niin ylitsepursuavan täyteläinen, että siitä on lähes mahdotonta luoda kokonaiskuvaa, vaikka ahkerasti taikalamppusalin penkkejä kuluttaisikin. Kaikesta kirjoittaminen on yhtä mahdotonta, eikä sitä tule tavoitellakaan. Tämänvuotisista päävieraista Gianvittorio Baldi (s. 1930) edusti vahvimmin eurooppalaista elokuvaa. Baldi on tunnettu ohjaaja, ja toisaalta hänen tuottamansa elokuvat ovat lähes kaikki ehdottomia klassikoita, esimerkkeinä Bressonin Neljä yötä Pariisissa ja Pasolinin Sikolätti. Toinen päävieras, amerikkalainen Carroll Ballard (1937) tunnetaan puolestaan luonnonläheisten fiktio- ja dokumenttielokuvien uranuurtajana, elokuvien, joista tunnetuin on kenties Musta ori vuodelta 1979. Kolmas päävieras, elokuvaohjaamisen jo vuonna 1979 lopettanut Andrei Smirnov (s. 1941) on puolestaan tunnettu neuvostosensuurin kovana vastustajana. Erityisen "ilahduttavaa" nähtävää oli Smirnovin vuodelta 1967 peräisin oleva lyhytelokuva Enkeli, jota ei Suomessa ole varmaankaan ennen nähty missään muodossa. Neuvostoliitossakin se oli pannassa 21 vuotta. Mielenkiintoisin päävieras oli kuitenkin iranilainen Jafar Panahi (s. 1960), jonka tarkkanäköiset ja ihmistä syvällisesti ymmärtävät elokuvat kruunasivat useammankin keskiyön.

Mutta kuten sanottua, kaikesta on mahdotonta kirjoittaa, ja kohteen valinta on vaikeaa. Tärkeimmiksi elokuviksi nähdyistä nousivat Arto Halosen Pavlov's Dogs, Jafar Panahin Crimson Gold sekä Jaqcues Tatin loistava 70 mm:n elokuva Playtime. Kuten luonto luo aina ylimäärää ns. runsauden periaatteella, niin myös Sodankylän elokuvajuhlat tarjoavat aina loistavaa elokuvaa yli äyräiden ja rajojen. Ehkä juuri siksi festareille on palattava yhä uudelleen. Tässä onkin kenties perussääntö jokaiselle festivaalin järjestäjälle: festivaaleilla tulee olla niin paljon korkeatasoista ohjelmaa, että yksikään yksilö ei pysty nauttimaan kaikesta. Näin syntyy kollektiivisen kokemuksen verkosto, lukemattomien nähtyjen ja näkemättömien elokuvien keskustelu, joka tekee mahdottomaksi "yleisön" (yksimielisen tai yksiäänisen ihmisjoukon) muodostumisen ja mahdollistaa monipolvisen, moniäänisen ja sisäisesti positiivisella tavalla ristiriitaisen festariväen syntymisen, tai kuten Walter Benjamin asian ilmaisee: "Elokuvayleisö on kyllä tutkija, mutta hajamielinen sellainen." (Benjamin 1989, 165.) Tästä elokuvan ja väen kaksoisvalotuksesta muodostuu kokemus käsin kosketeltavan lähellä olevasta ihmisyhteisöstä, jolla ei ole maantieteellisiä, poliittisia, uskonnollisia tai moraalisia rajoja. Tämä kokemus on, tietysti elokuvien lisäksi, kenties se, mistä Sodankylän festivaalien järjestäjiä ja talkootyövoimaa ei osaa kylliksi kiittää, mutta näin on siitä huolimatta tehtävä. Kiitos!

Pavlovin koirat

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.