2003-05-21
Mitä käsitteitä tai nimiä tulisi käyttää kansallisvaltioiden suvereniteetin jälkeisen ajan poliittisessa kielessä? Tämä on Veronan yliopistossa filosofiaa opettavan Giorgio Agambenin peruskysymys teoksessa Keinot vailla päämäärää. Mezzi senza fine: Nota sulla politica -alkuteoksen lukujen lisäksi teos sisältää kirjoituksia myös joistain muista julkaisuista sekä Markku Koivusalon selventävät ja painavat jälkisanat. Kirja toimii tavallaan myös koosteena Agambenin tuotannon (josta on aiemmin suomennettu Tuleva yhteisö) keskeisistä teemoista.
Agamben väittää, että ne, jotka jatkavat yhä nykyään "oikeuden", "kansan", "demokratian" tai "yhteistahdon" tapaisten käsitteiden kritiikitöntä käyttöä, eivät tiedä, mistä puhuvat. Tilanteessa, jota leimaavat yhteiskuntien "spektaakkelimaisuus" sekä suvereniteetin siirtyminen puhtaasti globaalille tasolle, "politiikkaa" on etsittävä ilmiöistä, joita ei yleensä pidetä "poliittisina". Näitä ovat Agambenin mukaan mm. poikkeustila, keskitysleiri, pakolaisuus ja kieli.
Teoksen kannalta perustavanlaatuinen jaottelu sijoittuu paljaan, "pelkän" elämän (zoe) ja yksilölle tai ryhmälle ominaisen elämän muodon (bios) väliin, sillä poliittinen valta perustuu aina paljaalle elämälle, jota suojellaan vain siinä määrin kuin se alistuu suvereenin oikeudelle päättää elämästä ja kuolemasta. Puhdas elämä (tai "homo sacer") on subjekti, joka on samanaikaisesti otettava yhteisön sisään (poliittisen elämän luominen luonnontilasta kohoamisen kautta) sekä jätettävä sen ulkopuolelle (suvereenin vallan toiminnan uusintaminen). Tämä kaksinaisuus on läsnä myös kansa-käsitteen merkitysristiriidassa: toisaalta "kansa" osattomien ja ulossuljettujen joukkona, toisaalta "Kansa" poliittisena ykseytenä, jonka "tahdolle" kansallisvaltion oikeutus on pystytetty.
"Homo sacer" on esimerkiksi se pakolainen, joka turvapaikkaa etsiessään suljetaan keskitysleirimäisiin olosuhteisiin, epäihmiseksi, joka rikkoo kansalaisuuden ja ihmisyyden välisen sidoksen. "Leiri" taas on se tila, joka avautuu, kun poikkeustilasta alkaa tulla sääntö. Juuri tämän vuoksi mikä tahansa on mahdollista leireissä, joiden asukkaat on riisuttu poliittisista statuksistaan paljaaksi elämäksi. "Leireillä" tapahtuneita (ja tapahtuvia) kärsimyksiä on kyllä kauhisteltu, mutta harvemmin on kysytty, miksi kyseiset kauheudet eivät (ole) olleet "rikoksia". "Leiri" syntyy, kun alueen, juridisen järjestyksen ja syntymän kautta saatavan kansalaisuuden sidokseen perustuva moderni kansallisvaltiojärjestelmä, joutuu pysyvään kriisiin paljaan elämän "kirjautuessa" järjestyksen ja alueen sisään.
Agambenin mukaan on keskeistä, että "leirien" poliittinen merkitys ei rajoitu niiden sisään. Pysyvänä poikkeustilana leiri on matriisi politiikalle, jossa elämme: poikkeustila koskettaa potentiaalisesti ketä tahansa ja elämä sinänsä on biopoliittisten vallan teknologioiden kohde. Kun suvereniteetti ottaa poliisin hahmon (liiankin itsestäänselvä huomio viimeaikaisista globaaleista sodista), oikeus ja väkivalta tulevat erottamattomiksi. "Poliisin oikeus" merkitsee kohtaa, jossa suvereeni ei enää kykene oikeusjärjestyksensä kautta saavuttamaan asetettuja päämääriä. Tässä toimintatavassa on välttämätöntä vastustajan kriminalisoiminen (ts. supistaminen "homo sacerin" asemaan), sillä näin poliisioperaatiota ei velvoita mikään vastustajaa suojeleva oikeussäännös.
Agambenin mielestä se, että suvereenin toiminta perustuu paljaaseen elämään, avaa kuitenkin mahdollisuuksia myös suvereniteetin alaisuudesta pakenemiselle. On kysyttävä, millaisesta elämän muodosta ei ole mahdollista erottaa paljasta elämää ja miten riisua "homo sacerin" pyhät vaatteet, jotka tekevät siitä negatiivisen perustan. Vastauksessa on kyse peruuttamattomasta maanpaosta, joka on samalla perustavanlaatuinen filosofis-poliittinen lähtökohta onnellisuuden etsinnälle.
Agamben korostaa useaan otteeseen nykyisen vallan spektaakkelimaisuutta. Tämäkään ei ole yksinomaan ongelma, vaan myös mahdollisuus: se mikä erottaa ihmisiä, myös yhdistää heitä. Ihmiset ovat eristettyjä toisistaan televisioidensa ääreen samanaikaisesti, kun olemme suurelta osin vapautuneet kieltä koskevista jumalallisen sanan illuusioista, joilla on pyritty asettamaan ihmisen pelastumisen sekä kielen selitettävyyden perusta vetoamalla selittämättömään. Oman voimansa täydellisyyden saavuttava subjekti saavuttaa samalla oman kommunikaationsa täydellisyyden, sillä yhteinen kommunikaatio on se, mikä määrittää tuotantoa nykyään keskeisesti. Juuri tätä kautta meidän tulisi alkaa ajatella politiikkaa uudelleen, edellytyksettömänä ja ilman teologiaa.
Agambenin teoreettisessa viitekehyksessä sekoittuvat vanha ja uusi, antiikin filosofien suuri perintö sekä esimerkiksi Walter Benjaminin ja Michel Foucault'n kirjoitukset. Keinot vailla päämäärää ei ole helppo teos, mutta on se ainakin virkistävä verrattuna ajastaan jäljessä oleviin ja kansallisvaltiollisiin kehyksiin rajattuihin analyyseihin, joita poliittinen teoria yhä vilisee. On myös huomattava, että Agamben ei kirjoita mistään kaukaisista tulevaisuuskuvista, tai kokemuksista, joilla on hyvin rajattu merkitys, vaan ilmiöistä, jotka ovat olennainen osa tätä päivää ja monien ihmisryhmien materiaalisia kamppailuja.