2004-01-06
Ruotsissa graffitikulttuurin omaehtoinen dokumentointi on hyvällä mallilla, mistä on kiittäminen vuonna 1992 perustettua Underground Productions (UP) -lehteä. Viime vuonna UP julkaisi kirjan They Call Us Vandals, jonka eräänlainen jatke Overground on. Se ei ole graffitin peruskurssi, vaan lähikuva yhdeksästä graffitia uuteen suuntaan vieneestä maalaajasta. Näistä viisi on Ruotsista, kaksi Tanskasta, yksi Norjasta ja yksi Suomesta. Jakauma on ymmärrettävä, mutta toisaalta on sääli, että UP:n kautta muutenkin paljon mainetta saaneet ruotsalaiset ovat yliedustettuina.
Ensimmäisenä kirjassa suunvuoron saa tukholmalainen Ance, jonka maalaukset sisältävät usein huolellisesti tehtyjä sarjakuvamaisia hahmoja. Kun näitä näkee nopeasti puhdistettavissa junissa, nousee välttämättä mieleen kysymys: "Miksi noin lahjakas taiteilija haluaa pitää itsensä tuntemattomana?" Ance vastaa, että hänellä ei ole mitään tarvetta olla julkinen hahmo. Hän sanoo maalaavansa siksi, että sen avulla voi pysyä henkilökohtaisesti tuntemattomana ja tulla samaan aikaan tunnetuksi nimimerkin kautta. Toisaalta Ancelta näyttävät luonnistuvan kaikki muutkin graffitin osa-alueet 1980-luvun pehmeästä tyylistä luonnostelemattomaan wildstyleen.
Kirjan seuraava taitelija on Egs Helsingistä. Tämän CDC-crewin veteraanin maalauksissa yhdistyvät perinteinen graffitityyli ja uusien maalausmenetelmien käyttö. Haastatteluosiossa mainostoimistossa työskentelevä Egs pohtii yhteyksiä graffitin ja mainosmaailman välillä. Hän sanoo, että nopeasti ohikiitävän junapiissin ja 20 sekuntia kestävän tv-mainoksen keskeinen tehtävä on kiinnittää katsojan huomio. Molemmat pyrkivät imagon eli brändin luomiseen ja tunkeutuvat ihmisten tajuntaan kysymättä lupaa. Mainosmaailmassa vapaus on kuitenkin Egsin mielestä rajoitetumpaa kuin graffitikulttuurissa, sillä mainos heijastaa viime kädessä ostajan eikä taiteilijan intressejä.
Overgroundin kolmas maalari on umeålainen Ikaroz, joka tekee sekä post-graffiti -tyylisiä maalauksia että taidokkaita peruspiissejä. Edellisissä Jackson Bollockin live painting -tyyli ja sarjakuvaestetiikka yhdistyvät. Ne ovat hienoja, mutta eivät juuri poikkea katutaiteen peruslinjasta. Ikarozin pehmeälinjaiset ja hauskat piissit puolestaan ovat juuri sitä graffitia, mitä monet haluavat nähdä. Valitettavan usein niistä kuitenkin puuttuu se rujous, joka monia graffitissa viehättää. Ehkä kiinnostavimpia ovatkin Ikarozin tekemät tarrat. Niissä keltaisen bommauksen päälle on piirretty nopeita luonnoksia ja roiskutettu maalia. Tällaista taidetta pylväät ja metrotunnelit kaipaavat.
Kirjan neljäs osio herättänee monissa ristiriitaisia tunteita. Puheenvuoron saa kööpenhaminalainen Kegr, jonka nimi löytyy katujen ja junavaunujen lisäksi lukemattomista pakettiautoista ja rekoista. Tätä kaikki eivät hyväksy, sillä periaatteessa graffitikulttuurissa kunnioitetaan yksityisomaisuutta. Haastatteluosiossa Kegr kertoo maalinvarastus- ja töhrintäreissuistaan ja toteaa unelmansa olevan Tanskan kuningattaren kultapäällysteisen IC3-junan maalaaminen. Kegrin meriitti on kuitenkin ensisijassa tyyli. Piissit ovat hauskoja, ja bommaukset saavat kadut svengaamaan. Kyseessä on ehdottomasti kirjan asenteellisin maalaaja, hyvässä ja pahassa.
Seuraavaksi vuorossa on uppsalalainen Maes. Tämä hakee tyyliinsä vaikutteita graffiteista, joita aloittelevat wraittarit tekivät 1980-luvulla. Maesin koomisissa maalauksissa karmeat värivalinnat, vääristyneet perspektiivit ja jyrkät linjat yhdistyvät. Vielä brutaalimpia ovat Maes maalaamat seinät, jotka näyttävät lähinnä ala-astelaisen kouluvihkon sivuilta. Kyseessä ei kuitenkaan ole aloittelijagraffitin kopiointi. Sen sijaan Maes pyrkii yhdistämään niin sanotun toy-graffitin parhaat puolet. Maalauksia voikin ajatella eräänlaisena vastauksena niille, jotka hehkuttavat oldskool-tyyliä ja vaativat hiphopin neljän elementin uutta yhdistymistä. Maes vie aitouden vaatimuksen askelta pidemmälle ja ironisoi näin menneisyyden kaipuuta.
Overgroundin kuudes maalaari, Mr. Mucho, tulee Oslosta. Tämän tavaramerkki ovat pisteet, joilla hän täyttää maalaukset. Väri- ja kuvamaailmassa on puolestaan lainattu elintarvikepakkauksista, mikä lienee pop-taiteen vaikutusta. Mr. Muchoa voisi myös verrata Jean-Michel Basquiat'hin, sillä maalaukset ovat täynnä yksityiskohtia ja arkisia sanoja. Keskeistä töissä ovat kuitenkin kirjaimet ja niistä sinkoilevat nuolet, mikä pitää ne graffitikulttuurin kentässä. Haastatteluosiossa Mr. Mucho valittelee Oslon nollatoleranssipolitiikkaa. Oslossa on kuitenkin Blitz-niminen vallattu kortteli, jonka merkitys riippumattomalle taiteelle on kasvanut kaupungin kontrollipolitiikan kiristyessä.
Kirjan seitsemäs taitelija on tukholmalainen Phily, joka työstää lähinnä saksalaista graffitityyliä. Kun erityisesti ennen ruotsalaiset piissit olivat yksinkertaisia ja selkeitä, on Saksa-tyyli sekava, kulmikas ja hyökkäävä. Kirjaimet ovat pääosassa, eikä sarjakuvamaisia hahmoja juuri käytetä. Saksa-tyyli on usein melko tylsää, mutta Phily saa maalauksiinsa henkeä värienkäytöllään sekä rikkomalla graffitin muotokieltä. Mielenkiintoista Philyn maalauksissa on esimerkiksi linjojen, varjostusten ja perspektiivien tahallinen poisjättö. Graffitikulttuurin parhaaksi puoleksi Phily näkee sosiaalisuuden. Hän sanoo graffitikulttuurin toimivan verkostona, joka tukee yksilöä ja yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa.
Kirjan kahdeksas maalari, WUFC-crewin veteraani Rilo, on myös Tukholmasta. Erityisen mielenkiintoisia ovat tämän pohdinnat graffitin ja kaupunkitilan suhteesta. Rilo sanoo, että graffiti ei ole tuhoamista, vaan kaupungin pinnan muokkaamista. Joitakin graffiti kuitenkin ärsyttää. Yksi syy tähän on, että ihmiset näkevät graffitikulttuurista vain pienen osan. Lisäksi graffitikulttuurin kontrolloimattomuus pelottaa. Rilo kuitenkin uskoo, että graffiti tekee enemmän ihmisiä onnelliseksi kuin surulliseksi. Rilo tekee melko tyypillistä ruotsalaisgraffitia, mutta hyvällä taidolla. Plussaa miehelle tulee myös värien sotkemisesta, mikä tuo piisseihin maalauksellisen hengen.
Viimeisenä Overgroundissa suunvuoron saa næstvediläinen Tele. Tämän maalaukset käsittelevät usein yhteiskunnallista valtaa. Iskiessään mainostauluihin, Tele kritisoi niiden luomia identiteettejä ja vaatii tilaa vaihtoehtoiselle merkitystuotannolle. Mielenkiintoisia ovat myös Telen runolliset seinäkirjoitukset. Ne ovat perinteisiä poliittisia seinäkirjoituksia avoimempia, sillä ne eivät sisällä yksiselitteisiä vaatimuksia. Sen sijaan ne pyytävät kadunkulkijaa miettimään hetken elämän merkitystä. Toisaalta Tele on myös äärimmäisen lahjakas maalari, jolta luonnistuu graffitin lisäksi myös piirrosmainen post-graffitityyli. Tele sanookin elävänsä graffitikulttuurin ja taidemaailman välimaastossa.