2004-10-06

Hyvät, Pahat ja Rumat
Alain Badiou: Etiikka. Essee pahan tiedostamisesta. Apeiron kirjat, 2004, 112 s.

Eetu Viren

Alain Badioulta, tuolta Ranskan valtiota École Normale Supérieuren filosofian professorina palvelevalta raivotautiselta maolaiselta, on nyt julkaistu ensimmäinen suomennos. Vuonna 1993 Badiouta pyydettiin kirjoittamaan kirja etiikasta ranskalaiseen koulu- ja yliopistokirjasarjaan. Tuloksena syntyi Etiikka. Essee pahan tiedostamisesta (L'ethique. Essai sur la conscience du Mal), jonka Apeiron Kirjat alkukesästä julkaisi suomeksi. Ranskassa bestselleriksi nousseessa teoksessaan Badiou hyökkää kiivaasti nykymaailman menoa ja erityisesti vallalla olevaa sofistis-relativistista "ihmisoikeuksien etiikkaa" vastaan.

Englanninkieliseen käännökseen kirjoittamassaan esipuheessa Badiou luonnehtii kirjoitusprosessia seuraavasti: "Oltiin keskellä 'eettistä' hourailua. Kaikki sekoittivat tekopyhästi politiikan ja typerän uskonnollisuuden. Intellektuaalinen vastavallankumous moraalisen terrorismin muodossa tyrkytti länsimaisen kapitalismin alhaisuuksia universaalina mallina. Niin sanotut 'ihmisoikeudet' palvelivat kaikkialla vapaan ajattelun jokaisen keksinnön poispyyhkimistä. Tämän takia kirjani pyrki olemaan pamfletti. Toimittajani ja ystäväni täytyi useampaan kertaan pyytää minua lieventämään herjojani."

Ja sen kyllä huomaa. Yhtäältä raivo tekee tekstistä lennokasta ja antaa sille poleemista ja poliittista draivia. Toisaalta raivo ei kuitenkaan jää pelkän retoriikan tasolle - toisin kuin esimerkiksi Marx, Badiou ei morkkaa kapitalisteja ja muuta inhoamaansa roskaväkeä vain poliittis-draamallisessa mielessä, kiihottaakseen työläisiä luokkataisteluun, vaan haluaa luoda toden teorian Pahasta isolla P:llä.

Myös Janne Kurjen käännös rullaa enimmäkseen erittäin sujuvasti ja Badioun hankala terminologia on saatu varsin nokkelasti suomeksi; tosin välillä jää häiritsemään se, että alkukielisiä termejä on akateemiseen tapaan jätetty hakasuluissa suomenkielisen tekstin oheen enemmän kuin olisi tarpeen. Jatkuva ranskalaisten termien sirottelu herättää helposti sellaisen vaikutelman, että kääntäminen on loppujen lopuksi ollut turhaa, kun mitään ei kuitenkaan voi ymmärtää ilman että pystyy erittelemään ranskankielisten ilmausten nyansseja. Kaiken lisäksi tapa ei rajoitu pelkästään varsinaisiin Badioun kehittelemiin käsitteisiin, vaan välillä ranskaksi on jätetty myös vähäpätöisiltä vaikuttavia sanaleikkejä tai hieman hankalasti kääntyviä verbejä.

Elämä, tie ja totuus

Badioun vihan ensisijainen kohde on ns. ihmisoikeuksien etiikka. Badioun mukaan kapitalistisissa länsimaissa yhteiskunnallista ilmapiiriä hallitsee käsitys etiikasta, joka perustuu harhaan universaalisesta ihmissubjektista. Etiikka merkitsee tällöin yleisiä lakeja ja maksiimeita, joita universaalin ihmisen on noudatettava välttääkseen tekemästä pahaa. Näitä maksiimeita kutsutaan nimellä ihmisoikeudet. Badioun mukaan universaali subjekti jakautuu kuitenkin käytännössä kahtia: yhtäällä on oikeuksista huolehtiva hallitseva luokka, valkoinen mies, ja toisaalla muu ihmiskunta, joka esitetään apriorisesti määritetystä pahuudesta (luonnonvoimat, terroristit, kommunistit jne.) kärsivänä heikkona uhrina, joka valkoisen miehen on pelastettava. Tässä reaktiivisessa etiikan mallissa kaikki yritykset määrittää hyvä positiivisesti sillä tavoin, että sen pohjalta voitaisiin kritisoida tai muuttaa vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa, nähdään turmiollisena ja pahana, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää alistua sille, mikä on ja pysyy.

Tämän sofistisen etiikka-sanan väärinkäytön tilalle Badiou haluaa aidon filosofin tavoin nostaa todellisen positiivisen, platonilaisen "etiikan". Alkuperäisessä kreikkalaisessa merkityksessään etiikka on Badioun mukaan "filosofian osa, joka järjestää praktisen olemassaolon Hyvän representaatioiden mukaan". Ensin on siis annettava positiivinen määritys Hyvälle, ja vasta sen jälkeen voidaan puhua pahuudesta.

Omaa ehdotustaan Badiou kutsuu "totuuksien etiikaksi". Sen kolme peruskäsitettä ovat tapahtuma, totuus ja uskollisuus. Tapahtuma on jotakin, joka tekee katkoksen tai murroksen historian kulkuun, tuo siihen jotakin ratkaisevasti uutta, joka ei ole johdettavissa sitä edeltävästä tilanteesta. Totuus on "tapahtuman materiaalinen jälki" konkreettisessa tilanteessa, ja sen muotona on subjektiivisuuden muotoutumisen prosessi. Viime kädessä Badioun totuuskäsite on siis ainakin varsin lähellä hegeliläistä ja marxilaista: totuus tuottaa subjektiivisuuden, joka muuttaa maailmaa.

Kyse ei kuitenkaan ole universaalin ihmissubjektin itseidentiteettiin nojaavista absoluuttisesti universaaleista totuuksista, sillä Badiou kritisoi "ihmisoikeuksien etiikkaa" juuri tästä oletuksesta. Sen sijaan hän lähtee liikkeelle Foucault'n ja Lacanin subjektikritiikin jälkeisestä tilanteesta, jossa subjekti on aina riippuvainen häntä edeltävästä kielestä ja "halun historiasta". Niinpä Badioun totuudet eivät ole universaalin subjektin subjektiivisia varmuuksia, vaan paikallisia ja singulaarisia "totuusprosesseja", jotka tapahtuvat aina jossakin erityisessä tilanteessa. Uskollisuus puolestaan on totuudessa elämistä, tapahtuman uutuuden huomioimista toiminnassa ja ajattelussa.

Badiou haluaa kuitenkin antaa totuudelle historian ja ajan ulkopuolisen kriteerin. Hänen mukaansa Totuudessa muodostuva subjekti on Kuolematon, joka eroaa ratkaisevasti arkisesta "ihmiseläimestä" ja kykenee tekemään vastarintaa olevan herruudelle. Totuusprosessi on uskollisuutta tapahtumalle, joka tekee kuilun tai halkeaman annettuun olevaan ja pakottaa ajattelemaan asioita aivan uudella tavalla. Tapahtuman ja siten totuusprosessin tyyppejä on Badioun mukaan neljä: politiikka, taide, tiede ja rakkaus. Esimerkkejä Tapahtumista ovat Ranskan suuri vallankumous, Héloïsen ja Abélardin kohtaaminen, Kulttuurivallankumous Kiinassa tai Haydnin musiikilliset innovaatiot. Niinpä uskollisuus tarkoittaa, että pysyessään uskollisina totuudelle yhteiskunnalliset subjektit eivät voi toimia politiikassa samalla tavoin kuin ennen Vallankumousta, säveltäjät eivät voi säveltää samoin kuin ennen Haydnia jne.

Luonnosteltuaan hyvän ja toden käsitteet Tapahtuman ajattelusta käsin Badiou siirtyy kirjan viimeisessä osassa käsittelemään Pahaa. Filosofisesti paha voidaan hänen mukaansa määrittää ainoastaan suhteessa Hyvään ja totuusprosessiin: "ihmiseläimen" "luonnolliset", elämän jatkuvuuden turvaamiseksi tekemät hirveydet ovat nimittäin hyvän ja pahan "tällä puolen". Vain totuusprosessi mahdollistaa varsinaisen Pahan. Pahan muotoja on Badioun mukaan kolme: "simulakrumi", "petos" ja "nimeämättömän pakottaminen". "Simulakrumi" on näennäinen tapahtuma, joka ei todellisen tapahtuman tavoin kuitenkaan asetu radikaalina universaalina negaationa aikaisemman tilanteen "tyhjyyttä" vastaan, vaan perustuu tilanteen partikulaariselle sisällölle, sen "täyteydelle". Esimerkiksi kansallisosialismi oli simulakrumi eikä todellinen tapahtuma siksi, että se kutsui subjektivaatioon ainoastaan tilanteessa jo "täyden" Saksan kansan, eikä totuuden tavoin universaalisti ja erottelematta ketä tahansa. "Petos" puolestaan on uskollisuuden ehdotonta hylkäämistä, jossa pettäjä lopulta väittää, ettei mitään tapahtumaa koskaan ollutkaan. Esimerkiksi porvarilliset petkuttajat väittävät, ettei vuoden 1917 vallankumous ollut mikään todellinen vallankumous, eronnut väittää, ettei koskaan rakastunutkaan jne. "Nimeämättömän pakottaminen" taas on totuuden singulaarisuuden unohtamista, hybristä kuvittelua, että tapahtumaa seuraava militantti tapahtuman jäljen subjektiivinen nimeäminen voisi nimetä uudelleen koko maailman, että tapahtuma muuttaisi jäännöksettä koko maailman eikä vain tiettyä tilannetta.

Rikkinäisyys ja historia

Koska tapahtuma tekee murtuman tai katkoksen sitä edeltävään tilanteeseen, se asettuu kaikkea totunnaista tietoa vastaan ja murskaa kaiken "tiedetyn", jota Badiou kutsuu myös "mielipiteeksi". Mielipiteen alueelle, ihmiseläimen alati samaa toistavan muurahaismaisen arkisen aherruksen alueelle, kuuluvat Badioun mukaan sellaiset asiat kuten "viimeisin elokuva", "lasten sairaudet", "matalat palkat", "paikallisen jalkapallojoukkueen menestys", "erään hard rock -yhtyeen viimeisin levy", "kaupat, joista saa tarvitsemansa edulliseen hintaan", "autot", "seksi", "aurinko". Totuuksien etiikka merkitseekin Badioun mukaan näistä joutavuuksista irrottautumista ja pysyttelemistä uskollisena totuudelle ja tapahtumalle, lopulta jonkinlaista oleilemista tapahtuman olevaan tekemän kuilun "rikkinäisyydessä" (teema, jolla sellaiset Hegelin kriitikot kuten Heidegger, Bataille ja Lacan ovat läpi koko 1900-luvun mehustelleet).

Juuri tästä kuilusta nousevat kuitenkin esiin Badioun ajattelun suurimmat ongelmat. Todellisuus, josta Badiou puhuu, ei ole yhteistä sosiaalista todellisuutta, ja subjektiivisuudet, joista hän puhuu, eivät ole niitä subjektiivisuuksia, joita ihmiset arjessaan muodostavat tehdessään vastarintaa heihin kohdistuvalle vallankäytölle. Koska Badiou antaa totuudelle ylihistoriallisen kriteerin ja totuusprosesseille neljä historiallisesti muuttumatonta tyyppiä, hänen "filosofiansa" tekee aina tyhjäksi kaikki arkisen kamppailun muodot. Tehdessään "politiikasta" erityisen totuusprosessin, joka asettuu sellaisia arkisia asioita kuten lasten sairauksia, matalia palkkoja, kauppoja tai seksiä vastaan, Badiou vaatii paluuta suureen politiikkaan, joka on teologista päättämistä absoluuttisesta ystävästä ja absoluuttisesta vihollisesta, tai jonkin toimintaa ohjaavan transsendentaalisen representaation muodostamista. Poliittisen vastarinnan täytyy aina olla jokin mahtipontinen tapahtuma, joka tapahtuu jossakin äärettömästi arjen eläimellisen sfäärin yläpuolella. Näin Badiou viime kädessä kuuluttaa paluuta moninaisuuksien "biopolitiikasta" (termi, jota eräät teoreetikot käyttävät kuvaamaan ihmisten arkista vastarintaa "biovallalle") Carl Schmittin kuvaamaan poliittiseen teologiaan, jossa poliittinen tapahtuma vastaa teististä ihmeen käsitettä.

On kuitenkin hyvin kyseenalaista, voiko tällainen Suuren Politiikan takaisinhamuaminen olla mitään muuta kuin silkkaa nostalgiaa (jonka kohdetta ei sitä paitsi luultavasti koskaan ole ollut olemassa). Juuri "biopoliittiset" kamppailut ovat nimittäin niitä, jotka ovat 1900-luvun aikana tuottaneet "tapahtumia", jotka ovat pakottaneet valtaa muuttamaan muotoaan. Esimerkiksi reggae- tai hiphopmusiikin "keksiminen" ja niiden merkitys subjektivaatioille niin Karibian alueella, Yhdysvalloissa kuin apartheid-ajan Etelä-Afrikassakin ovat historiallisesti vähintään yhtä merkittäviä tapahtumia kuin Haydnin musiikilliset innovaatiot, suurkaupunkeihin muuttaneiden naisten tupakointi julkisissa tiloissa (kuten oluttuvissa) vähintään yhtä merkittävää kuin Badioun vuonna 1959 masinoima PSU:n ("Yhteisen sosialistisen puolueen") perustaminen. Badioun ylihistoriallisesti määrittämät totuusprosessin muodot näyttävät vähintäänkin jääneen historiallisesti jälkeen.

Mao ja Messias

Koska Badiou antaa ylihistoriallisen kriteerin sille, mikä on todellinen tapahtuma, hänen filosofiansa näyttäisi kohoavan jonnekin todellisuuden yläpuolelle. Sama tapahtuman olevaan tekemä kuilu repäisee myös todellisuuden kahtia subjektiiviseen ja objektiiviseen alueeseen. Tässä tulee ilmi Badioun maolaisuus: marxismin aatehistoriassa maolaisuus tavataan nimittäin luokitella "subjektiiviseksi marxismiksi", jossa ajatellaan, että todellisuutta voidaan muuttaa pelkästään militantin subjektin päättäväisellä toiminnalla, ulkoisista objektiivisista olosuhteista riippumatta. Akateemis-eksegeettisesti "subjektiivisen" ja "objektiivisen" marxismin kiista voidaan palauttaa kinasteluksi Marxin ensimmäisen Feuerbach-teesin* oikeasta tulkinnasta: pitäisikö todellisuutta Marxin mukaan tarkastella sekä objektiivisesti että subjektiivisesti, vaiko vain subjektiivisesti.

Badioulla nämä kaksi aspektia, subjektiivinen ja objektiivinen, vastaavat "Kuolemattoman" ja "ihmiseläimen" välistä erottelua. Ylihistoriallisen totuuden kuilu kuitenkin jakaa nämä kaksi inhimillisen olemisen puolta kahdeksi erilaiseksi olemisen tavaksi: totuudeksi ja mielipiteeksi. Niinpä militanttia ja säveltäjää tarkastellaan vain "subjektiivisesti", hard rock -diggaria tai tupakoivaa naista vain "objektiivisesti". Radikaalisti ateistisissa Marxin tulkinnoissa kyse ei kuitenkaan ole kahden erillisen olion tai olemisen tavan, vaan ainoastaan kahden tarkastelukulman välisistä eroista. (Spinozalaisittain ilmaistuna kyse on kahden attribuutin, ei substanssin välisestä erosta.) Tapahtumia ei siis jaeta Hyviin ja Pahoihin, vaan yksi ja sama tapahtuma voi eri kannoilta katsottuna merkitä sekä sortoa että vapautusta. "Objektiiviselta" kannalta, tuotantosuhteen (eli ihmiseläimen) kannalta 20-luvun oluttuvassa tupakoiva (eli ylikansallisten tupakkayhtiöitten tuotteita kuluttava) sihteerikkö tietysti kiristää kahletta kaulansa ympärillä, lujittaa kapitalistista tuotantosuhdetta ja syventää omaa orjuuttaan, mutta "subjektiiviselta" kannalta hän kehittää omia mahdollisuuksiaan osallistua julkiseen tilaan, luoda eleitä, joilla vastustaa miehistä valtaa. Samoin ihmisoikeuksien ideaa voidaan käyttää syventämään Biafran nälkäänäkevien riippuvaisuutta kolonialistisesta vallasta, mutta toisaalta niitä voidaan poliittisina käsitteinä hyödyntää kolonialistisen tai patriarkaalisen vallan vastaisessa taistelussa**.

Erottamalla subjektiivisen ja objektiivisen erillisiksi figuureiksi Badiou näyttäisi siis lopulta jakavan ihmiskunnan Hyviin, Pahoihin ja Rumiin, joista Hyvä ja Paha edustavat subjektiivisten totuusprosessien oikeaa ja väärää muotoa, Ruma taas objektiivisten välttämättömyyksien armoilla heittelehtiviä ihmiseläimiä. Koska Badioun totuudelle uskollinen, lacanilaisittain "omaa juttuaan" jatkava subjektiivisuus nojaa vain omaan militanttiin päättäväisyyteensä, se alkaa - niin paljon kuin Badiou korostaakin subjektiivisuuksien kollektiivista luonnetta ja sitä, että Kuolematon asuu meissä kaikissa - muistuttaa lähinnä erämaasta ratsastavaa Villin Lännen machomessiasta, joka pelastaa voimattoman ja gangsterien armoille joutuneen kaupungin, tai tosimies Bruce Willistä, jolla on aito kosketus rukiiseen reaaliseen ja joka siksi pystyy tekemään vastarintaa Pahoille, joilla myös on jokin osa totuuden säteilystä, toisin kuin Rumilla, jotka jokapäiväiset joutavuudet ovat turmelleet.


Viitteet:

* "Kaiken tähänastisen materialismin - myös Feuerbachin materialismin - perusvika on siinä, että esinettä, todellisuutta, aistimaailmaa tarkastellaan vain objektin tai havainnon muodossa, mutta ei inhimillisenä aistitoimintana, käytäntönä, ei subjektiivisesti."

** Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen jälkeisessä poliittisessa tilassa naiset käyttivät ihmisoikeuksia nimenomaan poliittisena käsitteenä, vaatimalla niitä oikeuksia, joita heille ei edelleenkään suotu mutta jotka vuoden 1789 ihmisoikeuksien julistus heille takasi (kuten äänioikeus), ja käyttämällä ja toteuttamalla oikeuksia (esimerkiksi toimimalla julkisessa tilassa), joita julistus ei heille suonut. Näin he avasivat poliittisen tilan kiistana asettamalla kyseenalaiseksi eron niiden välillä, jotka olivat osallisia poliittiseen tilaan, ja niiden, jotka eivät olleet. (Ks. Jacques Rancière, "Who is the Subject of the Rights of Man?", The South Atlantic Quarterly, 2-3/2004, s. 297-310.) Toisaalta myös Ranskan karibialaisten siirtokuntien orjat, ns. mustat jakobiinit, avasivat saman poliittisen tilan toiselta kannalta, asettamalla ihmisoikeuksien universaalisuuden kyseenalaiseksi sen takia, että se ei kuitenkaan huomioinut heitä, ja vaatimalla todellista, rajoittamatonta universaalisuutta (Yann Moulier Boutang, "Raison métisse", Multitudes 6, syyskuu 2001, http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=86). Molemmissa tapauksissa ihmisoikeudet toimivat ostensiivisena viitepisteenä, johon vetoamalla kyseenalaistettiin patriarkaalisen ja kolonialistisen herruuden näennäinen universaalisuus, jota se käytti legitimaatioperustanaan erityisesti suhteessa aiempaan aateliseen herruuteen. Lopulta kyse on siis idean historiallisesta käytöstä, ei sen abstraktista epähistoriallisesta käsitteellisestä "totuudesta".


Apeiron Kirjat

Alain Badioun bibliografia

Tulostusversio.