2006-04-10
Lars von Trierin elokuvia katsoessa tulee aina sellainen tunne, että niissä on "jotain liikaa". Verrattuna tavanomaisen elokuvatarjonnan keskinkertaisuuteen, joka ei herätä mitään reaktioita, juuri tämä "liiallisuus" on kuitenkin von Trierin töiden etu. Kyse on siitä, että von Trier pakottaa katsojan katsomaan omia heikkouksiaan ja puutteitaan. Samalla kyse on von Trierin ainutlaatuisesta rajoittamattomuudesta, joka vaikuttaa siltä kuin hän olisi elokuvaohjaajana kykenemätön hillitsemään voimakkaita vaikutelmiaan.
Kun katsomme Idiootit-elokuvaa, joudumme kohtaamaan oman surkean pyrkimyksemme olla kokonaisia ja normaaleja ihmisiä: "sisäistä vammaistaan" etsivien nuorten tapaus osoittaa, että niin kauan kuin näytelty vammaisuuden ele tuottaa meissä vastenmielisyyttä ja älyllistä vaivautuneisuutta, asetamme vammaisuuden oman normaaliutemme alapuolelle.* Dogville taas esittää meille kiusallisimmat puutteemme yhteisön jäseninä: äärettömän tekopyhyyden sekä heikoimpien hyväksikäytön pukemisen hyväntekeväisyydeksi. Uusimmassa elokuvassaan, ns. Amerikka-trilogian toisessa osassa Manderlay von Trier pureutuu ennen kaikkea siihen, kuinka demokratian ihanteiden takaa paljastuva tyhjyys murentaa toisten vapauttamiseen uskovan ihmisen persoonan.
Elokuvan alussa Dogvillestä isänsä gangsterisaattueen kanssa lähtenyt Grace saapuu Manderlay-nimiseen paikkaan ja kokee moraaliseksi velvollisuudekseen ryhtyä auttamaan yhä vuosikymmeniä orjuuden lakkauttamisen jälkeen pakkotyötä tekeviä afroamerikkalaisia. Grace saa isältään palvelukseensa muutaman gangsterin, joilla on helppo työ pakottaa aseillaan tilan isännät hyväksymään Gracen tahto. Alkaa toimintojen ja suhteiden radikaali uudelleenjärjestely: isännät velvoitetaan työskentelemään tilalla, kunnes he ovat hyvittäneet velkansa ja oppineet kunnioittamaan jokaiselle kansalaiselle kuuluvia demokraattisia oikeuksia, ja entiset orjat pannaan opiskelemaan demokraattisia periaatteita sekä ottamaan vastuuta omistukseensa saamansa yhtiön tulevaisuudesta. Asiat eivät tietenkään suju ongelmitta: "vapautettuja" mustia on vaikea saada osallistumaan tasapuolisesti töihin ja "yhteisten asioiden hoitamiseen".
Vapauttajan näkökulmasta vapauden mittana näyttäytyy siis se, miten vapautetut noudattavat vapauttajan tahtoa. Tässä suhteessa ei olekaan yllättävää, että erääksi Manderlayn tulkinnaksi on nostettu USA:n ja "halukkaiden koalition" Irakin-sotaretki sekä siihen liittyvä "demokratiaan pakottaminen". Von Trierin mukaan elokuva on kuitenkin käsikirjoitettu ennen Irakin sotaa, joten mistään näin itsestään selvästä sanomallisuudesta ja vertauskuvallisuudesta tuskin on kyse. Jos von Trierillä on tässä jokin sanoma, se on paljon yleisluontoisempi kuin muodikas ja helppoon yleistämiseen perustuva "USA-kriittisyys": vapauttaminen on samalla kohteeksi tekemistä, ja hyvää tarkoittava idealismi perustuu usein enemmän vapauttajan omaan henkiseen tyydytykseen kuin "vapautettavien" tarpeisiin.
Von Trierin näkökulma voisi tarkoittaa sitä, että todellinen mustien vapautusliike - vastaavasti kuin mikä tahansa vapautusliike - ei tapahtunut ylhäältä päin vaan orjien autonomisena taisteluna, sellaisena karkuruutena ja voimankäyttönä isäntiä vastaan, jota mustien vapautusta tahtovien valkoisten tuli tukea, ei johtaa. Lisäksi on olennaista, että Irakin sotakaan ei ole USA:n poliittisessa historiassa mitenkään ainutlaatuinen vaihe - päinvastoin, valtiota hallitsevien ryhmittymien etujen puolesta käytävän sodan pukeminen epäitsekkääksi vapautusretkeksi on enemmän sääntö kuin poikkeus. Kyse on siis pysyvästä suuntauksesta eikä yksittäisestä tapauksesta, joka toimisi ikään kuin perusteena USA-kriittisyyden muodikkuudelle. Jos von Trier on "amerikkalaisvastainen", niin ainakaan hän ei lukeudu siihen amerikkalaisvastaisten ryhmään, joka näkee Irakin-sodan historiallisesti uutena vaiheena tai joka pitää USA:n johdon toimintaa osoituksena maan väestön turmeltuneisuudesta.
Vapauttamisen kohteena oleva mustien yhteisö ei ainoastaan kieltäydy käyttäytymästä kuten vapauttaja haluaa, sillä osoittautuu jopa, että se on aktiivisesti osallistunut hallintansa ja riistonsa ylläpitämiseen. Erityisen vieraantuneeksi ja vaivaantuneeksi von Trier onnistuukin tekemään katsojan vihjaamalla, että elokuvan sanomana on ikuisen status quon puolustus - se, että orjat tosiasiassa haluavat omaa orjuuttamistaan ja että tähän "haluun" ei saa puuttua, koska kaikki "liian äkkinäiset" muutokset aiheuttavat vain kärsimystä ja levottomuutta. Näinkö tämä intellektuelli meille haluaa sanoa, joutuu itseään "valveutuneena" pitävä katsoja kysymään. Jos vierelläni istuisi äärioikeistolainen, pitäisikö tämä elokuvasta yhtä paljon kuin minä? Ja kumpi meistä silloin olisi väärässä?
Äärioikeistolainen tuskin kuitenkaan huomaisi sitä, että Manderlay esittää mustien konservatiivisen halun olennaisesti olosuhteiden pakosta kumpuavana ja vallan matriisin tuotoksena. Kun Grace rankaisee Timothyä, hän ei suinkaan osoita mustalle tämän paikkaa vaan ennen kaikkea rankaisee omaa itseään, omaa heikkouttaan, jonka tulosta on se, että vapauttaminen ei suju niin kuin on tarkoitus. Kun vapauttaja näkee vapautuksen huonon tuloksen, hän näkee oman surkeutensa - sekä oman yhteiskuntansa että sen "hienojen" periaatteiden ja käytäntöjen surkeuden - ja alkaa vihata itseään.
Von Trier kunnostautuu muutenkin poliittisen korrektiuden ja tabujen rikkojana, sillä hän liittää yhteen naisen seksuaalisuuden ja Gracen idealistisen kiintymyksen Timothyyn, tuohon ylväänä ja omanarvontuntoisena näyttäytyvään mustaan. Onko von Trierin tarkoituksena siis sanoa kyynisesti, että Gracen korkea moraali on seurausta vain salatusta ja pidätetystä halusta mustaa miestä kohtaan? Tässä olisi jälleen viesti, jota äärioikeistolainen varmasti kannattaisi: se, että valkoiset naiset suhtautuvat usein miehiä suopeammin maahanmuuttoon tai kehitysapuun, johtuu vain siitä, että he haluavat sukupuolista vaihtelua - mikä taas on kätevä osoitus patriarkaalisen hallinnan tarpeellisuudesta sekä siitä, että rajojen tiukka kontrolli on tarpeen myös "rotuhygienisistä" syistä.
"Äärioikeistolainen" tulkinta osoittautuu kuitenkin jälleen keskeneräiseksi, sillä kyse on jostain paljon yleisluontoisemmasta ilmiöstä. Kun Grace tutustuu isäntien "lakikirjaan" ja sen seitsemän "neekerityypin" kategorisointiin perustuvaan psykologiseen hallintaan, hän pitää välittömästi Timothyä "ylpeän neekerin" kategoriaan kuuluvana. Äärioikeistolainen tulkinta tästä Gracen ylevästä moraalisuudesta ei ole väärä siksi, että se olisi liian suuri yleistys. Pikemminkin se on väärä siksi, että se on liian pieni yleistys. Gracen käytöksessä on kyse inhimillisestä ominaisuudesta, jossa halu perustuu väärin ymmärtämiseen ja virheelliseen tunnistamiseen. Persoonaa ja halua pitää kasassa juuri tämä puutteellinen ymmärtäminen. Kun sen puutteellisuus käy ilmi, eli tässä tapauksessa kun Grace on tajunnut sekoittaneensa "ylpeän neekerin" ja "kameleontin", seuraa kriisi.** Gracen tragedia on samalla siinä väistämättömässä tosiseikassa, että "vallankumousjohtajan" älyllinen ja moraalinen missio "epäonnistuu inhimillisten vaistojen ja tunteiden noustessa väkisin pintaan, fantasioiden realisoituessa".***
Entä mikä on von Trierin elokuvan puute? Vaikka trilogiaa onkin kohtuutonta arvostella puutteellisuudesta vaiheessa, jossa yleisölle ei ole vielä esitetty sen kolmatta osaa, Manderlay jättää esittämättä erään olennaisen vaiheen mustien vapautusprosessissa sen jälkeen, kun Grace pakenee ja jättää tilan. Näin kriitikolle jää vapaus konstruoida tulevat tapahtumat…
Ensinnäkin: se, että mustan yhteisön miehet joutuvat näkemään tulevansa "vapautetuiksi" aseita kantavien gangstereiden toimesta, aiheuttaa heissä pysyvän trauman, joka tuottaa epäkelpoa maskuliinista itsetuntoa. He tuntevat itsensä kykenemättömiksi hallitsemaan omaa itseään ja yhteisöään sekä suojelemaan perhettään. Ratkaisuna näyttäytyvät tietenkin aseet, mikä onkin kaikkea muuta kuin epälooginen käsitys: vuosien kärsimys saa pasifismin näyttäytymään passiivisuutena. Samalla tuotannollinen rakennemuutos saa vääjäämättä maataloustuotantoon perustuvan yrityksen ajautumaan kriisiin ja tuottamattomuuteen. Mikä voisi olla ratkaisu, joka yhdistäisi eri "neekerityyppien" ominaispiirteet - puheliaan vitsinheiton, uhon, kameleonttimaisuuden jne. - tuottavasti? Mikä keksintö ratkaisisi samalla sekä uuden, postmodernin tuotantomallin luomisen ongelman että tyydyttäisi aseisiin perustuvan itsetunnon tarpeen?
Vastaus on harvinaisen selvä: gangstarap. Von Trierin elokuvasta puuttuu siis vaihe, jossa musta yhteisö perustaa postmodernin, verkostoituneen ja aineettomia hyödykkeitä tuottavan yrityksen. Gangstarap tarjoaa mustalle yhteisölle lukuisia hienoja asioita: itsensä toteuttamista, arvokkuutta ja vaurautta. Kaikkein hienointa on kuitenkin se, että gangstarap-tuotteiden ansiosta musta yhteisö myy valkoiselle, väkivaltaan säikysti suhtautuvalle ja gangsteriperinnettä haikailevalle nuorisolle maskuliinisuuden illuusioita hyvästä hinnasta. Kun valta-asetelma on näin kääntynyt ylösalaisin, vapaus on lopulta koittanut.
* Martti-Tapio Kuuskoski: "Taiteellinen kognitiokuva. Tulevaisuuden elokuva à la Lars von Trier". Filmihullu 5/2005, s. 8.
** Äärioikeistolaisen "taudinkuva" on se, että tämä säätelee omaa etäisyyttään siihen tosiseikkaan, että ei ole olemassa yhdenmukaista kansallista yhteisöä. Kun etäisyyden säätely epäonnistuu, seuraa vakava kriisi.
*** Martti-Tapio Kuuskoski: "Taiteellinen kognitiokuva. Tulevaisuuden elokuva à la Lars von Trier", s.10.