Lööppien lohduton huominen

Arto Salminen: Paskateoria. Romaani. WSOY 2001. 150 s.

Julkisuus on täynnä raadollisia tarinoita, mutta myös kiiltokuvamaisia satuja. Kumpiakin tuottaa samanlainen koneisto, jolla ei juuri ole illuusioita ihmisen hyvyydestä tai paremmasta maailmasta. Tämä ei ole yllätys kenellekään, mutta erityisen armottomana mediajulkisuuden karu maailma esiintyy iltapäivälehtien sivuilla ja siinä prosessissa, jossa noita sivuja täytetään.

Tähän maailmaan sijoittuu Arto Salmisen romaani Paskateoria. Teoksen päähenkilö on erään suomalaisen iltapäivälehden toimittaja Antti Suurnäkki. Hän on keski-ikäinen, kyyninen mies, monen silmissä siis kokeneen toimittajan perustyyppi: liikaa inhimillistä alhaisuutta nähnyt ihminen, joka ei enää innostu mistään. Ihmisten hymyt eivät häntä hämää eikä tulevaisuudelta kannata suuria odottaa.

Tämän Suurnäkki tuntee työssään. Julkisuuden pelisäännöt ovat karmeat, mutta tunku lehtien palstoille on silti kovaa. Joukosta löytyy monenlaista yrittäjää: taidoiltaan vaatimaton maakuntasarjan formulakuski tarvitsee julkisuutta keinolla millä hyvänsä, edetäkseen urallaan ja herättääkseen varaosafirmaa rahakkaampien sponsorien mielenkiinnon; aloitteleva iskelmäprinsessa taas joutuu taipumaan levy-yhtiönsä vaatimuksesta vähäpukeisiin kuviin ja pornahtavan imagon luomiseen, tällä keinoin kun aina saadaan yleisön mielenkiinto heräämään.

Julkisuuteen pyrkijän osa on kova, mutta niin on sinne päässeidenkin: raskaana oleva missi kyynelehtii, rouhii Diapam-levystä tabletteja suuhunsa ja jatkaa onnettoman tarinansa kertomista iltapäivälehden toimittajalle. Pelin henki on olla hyväksikäyttäjä tai hyväksikäytetty. Vaihtoehtoja on turha pohtiakaan. Kaikki tietävät, että touhu on täyttä paskaa, mutta show'n täytyy jatkua. Parhaiten alalla porskuttavat ne, jotka ymmärtävät tämän eivätkä muun perään kysele.

Julkkisjuorujen ohella iltapäivälehtien lööppimateriaaliksi kelpaa kovempikin aines, ja tämän Suurnäkki saa itse tuta. Vaikka hän suhtautuu arkisessa työssään kohtaamiinsa vastenmielisyyksiin useimmiten aina samalla kylmällä toteavuudella, ei hän selvästikään ole välinpitämätön ihminen. Suurnäkillä on vielä tallella sosiaalinen omatunto, ainakin jonkinlainen. Formulakuskin härskit ehdotukset päästä julkisuuteen sairaita lapsia "hyväntekeväisyysmielessä" median läsnä ollessa ajeluttamalla ja talonmiehen kaupittelema kauhutarina lapsensa myrkyttäneestä narkomaaniäidistä ovat hänelle liikaa. Mutta kun samat tarinat löytyvät seuraavana päivänä kilpailevan lehden kannesta, kutsuu pomo puhutteluun ja tekee selväksi, ettei tällä alalla pärjätä hienotunteisuudella.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus joka tapauksessa askarruttaa Suurnäkkiä, ja tähän kietoutuu tarinan juoni. Päähenkilö saa vihiä aseellista vallankumousta valmistelevan liikkeen olemassaolosta ja lähtee "kentälle" kyselemään asiasta tietävien henkilöiden perään. Asialla osoittautuu olevan melko pahoja poikia. Toinen asia kuitenkin on, onko heidän puuhillaan sittenkään mitään merkitystä. Tähän ei teoksessa lopullista vastausta anneta, mutta selväksi tulee, ettei ainakaan keltaista lehdistöä yhteiskuntaradikalismin käsittely kiinnosta. Kapinaa puuhaavien taparikollisten aikeita enemmän painavat olemassa olevat faktat: todellisuus, jossa asiat ovat päin helvettiä ja muuttuvat kaiken aikaa pahemmiksi. Eriarvoisuus jyrkkenee, ja yhä suurempi on niiden joukko, joille elämässä ei ole mitään toivoa jäljellä. Ne, jotka tilanteesta hyötyvät, haluavat uskotella itselleen ja muille, että asioiden täytyykin olla juuri näin.

Media ei Salmisen kuvaamassa maailmassa tähän tilanteeseen muutosta tuo. Varsinkaan iltapäivälehtiä ei köyhyyden, huumeiden, väkivallan ja epätoivon täyttämä arki kaupungin lähiöissä kiinnosta; se ei kiinnosta ketään eikä sillä näin ollen saada lehtiä kaupaksi. Kuten Suurnäkin pomo, uutispäällikkö Juurakko alaiselleen toteaa: tähän ei ole jouduttu, tähän on haluttu. "Yhteiskunta on nyt parempi kuin ikinä. Katso huviksesi tuosta ikkunasta keskustan vilinää. Ihmiset on niin rikkaita, että vain harvassa maassa. Ne ostaa niin perkeleesti. Kyllä mä tiedän, että itäpuolen slummeissa paska haisee ja veri lentää, mutta sen tietää kaikki muutkin, ei se ole mikään uutinen. Ja vaikka olisikin, niin ei ainakaan järkevä uutinen. Kahlatkoot siellä narkkarit neuloissaan ja palelkoot köyhät murjuissaan. Elämän laki on tyly: jos et pärjää niin saat haistaa pitkän vitun. Sitä viisautta me ei tämän lehden sivuilla järkytetä."

Salminen on tarttunut aiheeseensa voimakkaalla otteella: kerronnassa liikutaan jossain satiirin nihilistisemmillä reunamailla. Ote on tietysti liioitteleva ja kärjistävä, mutta perusasetelmissa on epäilemättä paljon todellisuutta. Paskateoria on ilkeä, paikoin aidostikin vastenmielinen - siksi vastenmielisiä asioita siinä esiintyvät henkilöt tekevät - teos. Elämän raadollisuuksien kuvausta teoksessa voi pitää hetkittäin lähes itsetarkoituksellista; kirja muun muassa alkaa Suurnäkin rakastajattaren sukupuoliaktin aikana harrastaman piereskelyn kuvailulla.

Toisaalta Salminen tarjoilee karun maailman tylyn kuvauksensa usein hillitöntä riemastusta lukijasta repivällä huumorilla. Mainiona esimerkkinä on kuvaus juttukeikasta, jossa Suurnäkki haastattelee uuden levynsä juuri julkaissutta elähtänyttä iskelmälaulaja "Benjaminia" tämän huvipurrella. Ylimääräiset kilonsa kireisiin vaatteisiin kätkevä laulaja latelee naurettavia, omahyväisiä latteuksiaan toimittajalle sanelutyyliin, mutta raivostuu tämän muistuttaessa teorian ja käytännön ristiriidoista: viihdetaiteilijaa ei estä ylistämästä "yhteen hiileen puhaltamisen" hienoutta se, että hän itse on juuri antanut levy-yhtiöstään potkut kymmenelle työntekijälle. Lopputuloksena on jälleen, että ikävät tosiasiat kannattaisi jättää mölyinä mahaansa: toimitukseen palattuaan Suurnäkki saa haukut esimieheltä, jolle lehdessä runsaasti ilmoitteleva levypomo, viihdetaiteilija Benjamin on jo ehtinyt soittaa toimittajan puheista närkästyneenä. Kohtauksessa kiteytyy Paskateorian rujon huumorin olemus: nauru ihmisten tekopyhyydelle ja julmuudelle, mutta samaan aikaan hymyä hyydyttävä tietoisuus siitä, että tälle fiktiolle löytyy varmasti runsaasti vastinetta todellisuudessa. Liikaa.