2004-08-16
Michael Mooren menestyselokuva Fahrenheit 9/11 on iskenyt loistavaan bisnesrakoon: George W. Bushin hallinnon vastaisuudelle on valtaisa kysyntä. Jo nyt on selvää, että kyseessä on suurimman elokuvateatteriyleisön koskaan kerännyt dokumenttifilmi. Myös yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä Fahrenheit 9/11 on ollut äärimmäisen tehokas. Mooren päämäärän, presindentinvaalien tulokseen vaikuttamisen, peittelemättömyys on ollut elokuvaan kielteisesti suhtautuvien tyypillinen valituksen aihe, mutta samalla se on yksi juuri niistä tekijöistä, jotka tekevät elokuvasta onnistuneen ja voimakkaan.
Fahrenheit 9/11 on elokuva, josta on kirjoitettu ja sanottu lyhyen ajan sisällä niin paljon, että jos siitä haluaa sanoa jotain kiinnostavaa, elokuvan sisällön perinpohjainen kertaaminen on ajanhukkaa. "Juoni" onkin aavistettava. Prologina toimivat vuoden 2000 presidentinvaalien merkilliset tapahtumat ja Floridan vaalihuijaus. Harvemmin nähtynä kuvamateriaalina esitetään otteita istunnosta, jossa afroamerikkalaiset kongressiedustajat käyvät yksi toisensa jälkeen esittämässä vastalauseensa Floridassa tapahtuneen kymmenien tuhansien mustien äänioikeuden eväämisen johdosta. Vastalauseet eivät kuitenkaan lain mukaan johda mihinkään toimenpiteeseen ilman senaatin jäsenen allekirjoitusta, eikä yksikään senaatin jäsen allekirjoita valituksia. Materiaali on erityisen vaikuttavaa kun otetaan huomioon rotuerottelun ja rasismin historia USA:ssa. Monet prologin yksityiskohdista ovat tuttuja esimerkiksi Mooren teoksesta Tyhmät valkoiset miehet (WSOY 2003).
Prologin jälkeen koemme kaksoistornien terrori-iskun pelkästään äänen välityksellä. Se, että valkokangas on musta, ei vähennä menetelmän voimaa vaan päinvastoin kasvattaa sitä, sillä kyseessä on kenties ainoa tapa esittää tapahtuma tavalla, jota törmäysten kuvatallenteiden satoja kertoja silmiemme eteen vyörytetty toisto ei ole trivialisoinut. Tästä edetään Bushien ja Bin Ladenin suvun (sekä ylipäätään Saudi-Arabian öljyeliitin) välisten suhteiden selvitykseen, Afganistanin sodan ja maakaasuputkisuunnitelman yhteyksiin, terrorismin vastaisen sodan ilmenemiseen kansalaisvapauksien rajoittamisena "kotirintamalla", Irakin sodan hämäriin "perusteisiin", poliittisten vaikuttajien ja sotateollisuus- sekä uudelleenrakennusbisneksen merkillisiin kytköksiin ja USA:n valtamedian yksipuolisuuden analyysiin.
Yksityiskohdat ovat siis kovin tuttuja kaikille, jotka ovat viime vuosien aikana seuranneet aktiivisesti maailmanpolitiikkaa. Ainoastaan "liittouman" sotilaiden harjoittamaan kidutukseen liittyvä kohu puuttuu, sillä Fahrenheit 9/11 valmistui ennen kohun alkamista. Sen valittaminen, että esitetyt asiat ja väitteet ovat kovin tuttuja, jättäisi kuitenkin huomiotta muutamia tärkeitä asioita.
Ensinnäkin, Fahrenheit 9/11 on elokuva, jota on arvioitava suhteessa siihen, kuinka se onnistuu täyttämään tehtävänsä eli Bushin vaalimenestykseen vaikuttamisen. Jo pelkästään elokuvan herättämän kohun ja keskustelun perusteella voidaan todeta, että se on onnistunut ilmiömäisesti. Vasta vaalit antavat lopullisen tuomion tässä suhteessa, vaikka tosin silloinkaan elokuvan vaikutusta ei ole helppo mitata. Joka tapauksessa Mooren pitäisi olla varma valinta Kerryn vaalikoneiston miettiessä, ketä on syytä kutsua vaalivalvojaisiin ja kenelle on syytä olla kiitollinen.
Toiseksi, Fahrenheit 9/11 onnistuu joissain asioissa monipuolistamaan valtavirrassa käytyä keskustelua - tai näin ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta; amerikkalaisesta näkökulmasta monipuolistaminen lienee paljon kokonaisvaltaisempaa. Ei tosin ole mitenkään yllättävää, että Irakiin lähetettyjen sotilaiden joukossa on huomattava määrä henkilöitä, joiden yhteiskunnallisena taustana ovat köyhyys ja työttömyys tai alipalkatut työt. Verrattuna siihen, kuinka paljon on korostettu vaikeuksia löytää Irakista joukkotuhoaseita, paljon vähemmän on puhuttu siitä, miten Bushin hallinnon talouspoliittinen linja ja USA:n järjestelmä ylipäätään tuottavat taloudellisia pakkoja, joiden vaikutuksesta monille köyhille, joista huomattava osa edustaa afroamerikkaista väestönosaa, ei jää juuri muuta vaihtoehtoa kuin liittyä armeijaan, samalla kun on lievästi sanottuna kyseenalaista, taistelevatko he Irakissa (tai muualla) lainkaan omien intressiensä puolesta. Moore esimerkiksi haastattelee kotikaupungissaan Flintissä työvoimahallinnon työntekijää, joka suosittelee työttömille armeijaa varteenotettavana uravaihtoehtona. Voimakkaana kontrastina esitetään Mooren selvitys kongressiedustajien halukkuudesta lähettää omia lapsiaan rintamalle. Tässä yhteydessä termi "luokkasota" saa aivan erityisen merkityksen.
Epävarman aseman hyväksikäyttö toimii myös kansalaisuutta vailla olevien siirtolaisten tapauksessa: armeija näyttäytyy houkuttelevana, koska värväytyville tarjotaan porkkanana oikotietä kansalaisuuden saantiin. Lisäksi keskustelua monipuolistaa se, kuinka Moore tekee erittäin hyvin selväksi terrorismin vastaisen sodan luonteen poikkeustilan ja jatkuvan pelon ilmapiirin tuottamisena, joka mahdollistaa toivottujen hallinnollisten toimenpiteiden (kansalaisoikeuksien rajoittaminen, tuloerojen kasvattaminen, suuryritysten toimintavapauden maksimointi, sotilaalliset interventiot jne.) tehokkaan toteuttamisen.
Kolmanneksi, jos arvioidaan Mooren kykyjä kritisoida Bushin hallintoa ja elokuvallisia taitoja kritiikin esittämisessä, elokuvan saamat tunnustukset eivät ole ylimitoitettuja. Liikkuminen erilaisesta aineistosta toiseen - haastatteluaineistosta ja suullisista kommentaareista uutispätkiin, populaarikulttuuriaineistoon jne. - on vauhdikasta sekä sujuvaa, ja musiikin käyttö on kekseliästä. Tunnetasolla liikutaan äärimmäisyydestä toiseen: hersyvästä hauskuudesta äärimmäiseen suruun. Mooren humoristisia kykyjä ei varmaan kukaan epäillytkään, mutta sen sijaan surun esittäminen (äiti itkemässä Irakissa kuollutta poikaansa) menee välillä jopa yli äyräiden - ellei liian pitkälle meneminen ole nimenomaan tavoiteltu tehokeino. Mooren aiempaan tuotantoon verrattuna suhteellisesti suurempaan vakavuuteen sopien Moore itse esiintyy kuvaruudussa tavallista vähemmän.
Eräät elokuvaa kommentoineet kriitikot* ovat nostaneet vertailun vuoksi elokuvahistoriasta esiin erään toisen tunnetun ja aikoinaan suositun USA:n presidenttiä käsittelevän dokumenttielokuvan, nimittäin Emile de Antonion teoksen Millhouse - Valkoinen komedia (1971). Teknisesti Mooren ero de Antonioon on ilmeinen: siinä missä Moore sekoittaa erilaisia aineistotyyppejä, de Antonio pelkästään editoi valmista Nixon-materiaalia eikä esitä edes suullisia huomiota. Molemmat elokuvat paljastavat kuitenkin samalla tavalla "vapaan maailman" ja vastaavien ideologisten ilmaisujen taakse kätkeytyvän tekopyhyyden ja politiikan tavaraluonteen.
Mies pääosassa, George W. Bush, jää Mooren käsittelyssä niin pahasti alakynteen, että tätä käy välillä melkeinpä sääliksi. Ehkäpä säälittävin on kohta, jossa Bush esitetään floridalaisen koululuokan edessä englanninkielen tunnilla. Kun liittovaltion palveluksessa oleva mies käy kuiskaamassa presidentille tiedon terrori-iskusta, seuraa seitsemän minuutin toimettomuus ja tuijottaminen jonnekin kaukaisuuteen. Hidasta reagointia on kätevä kritisoida, mutta voiko joku väittää, että maailman vaikutusvaltaisimman johtajan asemassa olisi helppo reagoida päättäväisesti ja itsevarmasti vastaavassa tilanteessa?
Vaikka Moore keskittyykin republikaanipoliitikkojen arvosteluun, häntä ei voida perustellusti syyttää kritiikittömyydestä demokraattien suhteen. Moore nimittäin valittelee demokraattien toimettomuutta ja hampaattomuutta niin vaalihuijausjupakassa kuin Irakin sotaa koskevassa keskustelussakin. Kirjassaan Tyhmät valkoiset miehet Moore kertoo kannattaneensa vuoden 2000 vaaleissa pikemminkin vihreiden ehdokasta Ralph Naderia kuin Al Gorea ja toteaa, että Goren tappiota murehtivien demokraattien katkeruus Naderia ja tämän äänestäjiä kohtaan on lähinnä itsekritiikin puutetta: jos demokraatit olisivat toteuttaneet toisenlaista politiikkaa Clintonin kaudella tai jos demokraatit ylipäätään olisivat jotain muuta kuin lievempiä versioita republikaanipoliitikoista, niin monet ihmiset eivät olisi kokeneet tarpeelliseksi äänestää Naderia.
Voimakkaat mielialat Bushin hallintoa vastaan jo osaltaan takaavat sen, että Bush on poliittista kritiikkiä harjoittavan elokuvantekijän unelma-aihe. Entisestään aiheen ja pilkanteon "helppoutta" lisäävät ns. "bushismit", Bushin kieliopillisesti ja/tai sisällöllisesti käsittämättömät lausahdukset, jotka kertovat sekä heikosta poliittisen retoriikan tajusta että siitä, että presidentti on tehnyt yliopistovuosinaan päätoimisesti jotain muuta kuin opiskellut äidinkieltään (itärannikon Ivy League -huippuyliopistoihinhan tietyillä rikkailla suvuilla on kiintiöpaikat, jotta perheiden laiskemmat ja vähälahjaisemmatkin lapset pääsevät "opiskelemaan"). Nokkelimmillaan ja sujuvimmillaan Bush on puheessa, joka on osoitettu poikkeuksellisen rikkaalle ja vaikutusvaltaiselle yleisölle. "Some people call you the elite, I call you my base", presidentti toteaa - tosin todennäköisesti puheen on kirjoittanut joku toinen.
Tapaus Fahrenheit 9/11 on erinomainen esimerkki siitä, kuinka pyrkimys sensuroida kulttuurituotetta vain lisää sen suosiota. Se, että tietyt republikaaneja lähellä olevat ryhmittymät pyrkivät estämään elokuvan levittämisen, oli ainoastaan positiivinen tekijä keskustelun herättämisen ja lipputulojen kannalta - paras julkisuustemppu, mitä Moore olisi ikinä voinut toivoa. Olisi virheellistä sanoa, että Fahrenheit 9/11 "jakaa kansan" USA:ssa, sillä pikemminkin se onnistuu ratsastamaan sillä "kansan jakamisen" harjalla, joka on syntynyt reaktiona moniin Bushin hallinnon poliittisiin toimiin.
Laaja huomio on yleismaailmallinen ilmiö. Kuubassa Fahrenheit 9/11 on esitetty jo televisiossa (piraattiversiona), kun taas Saudi-Arabiassa se on kielletty kokonaan. Suomessa elokuva on herättänyt suuresta julkisuudesta huolimatta melko vähän intohimoja. Tavanomaiset näkökulmaerot esiintyvät kuitenkin pienessä mittakaavassa täälläkin: siinä missä vasemmmistolaisten arvostelijoiden piiristä kantautuu poikkeuksetta antaumuksellista kiittelyä, "porvarillisesti" ajattelevat kriitikot jaksavat muistuttaa Cannes-voitosta "poliittisena päätöksenä" ja dokumenttielokuvalle sopimattomasta "puolueellisuudesta" tai "populismista".
Vaikka Mooren kritisointi "populismista" onkin siinä mielessä sopimatonta, että tietty populismi kuuluu hänen tavoitteisiinsa, Mooren hahmo voidaan kuitenkin perustellusti liittää USA:n kulttuuritraditiossa esiintyvään hieman yksinkertaiseen mutta rehelliseen henkilötyyppiin, joka asettuu pahoja ja korruptoituneita poliitikkoja vastaan. Elokuvan saralla tämän hahmon arkkityyppi ei löydy niinkään dokumenttielokuvan vaan fiktiivisen elokuvan alueelta, nimittäin klassisista Frank Capran töistä. Elokuvan Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939) sankari puolustaa Mooren lailla yksinkertaista etiikkaa, rehellisyyttä sekä "pienen ihmisen asiaa" ja vastustaa suurliike-elämää, poliittisia koneistoja ja tekopyhyyttä.
Juuri tämä idealismi ja sentimentaalisuus à la Capra on se, mikä pahiten pistää silmään Mooren "karpolaisessa" vasemmistolaisuudessa. Toisin sanoen näyttää siltä kuin usein huomioitu "amerikkalaisen ihanteellisuuden" ja "eurooppalaisen kyynisyyden" vastakkaisuus toistuisi sekä oikeiston että vasemmiston poliittisessa retoriikassa: samalla tavoin kuin amerikkalaisen oikeistojohtajan esitystapa näyttää eurooppalaisista mainstream-oikeistolaisista hurmoshenkisyydeltä, amerikkalaisen vasemmistodiskurssin ihanteellisuus näyttää eurooppalaisten vasemmistolaisten näkökulmasta naiivilta kansankiihotukselta. Kenties juuri tässä menee eräs keskeinen "tutun" ja "vieraan" raja monessa suhteessa toisilleen niin läheisten alueiden, USA:n ja Euroopan välillä.
* Ks. esim. Viikkolehti tai Keskisuomalainen 6.8.2004.