2006-09-01

Mahdollisten maailmojen yhteiskunta
Maurizio Lazzarato: Kapitalismin vallankumoukset. Tutkijaliitto, 2006.

Teppo Eskelinen

Parhaimmillaan poliittista vastarintaa tutkimalla voidaan selittää poliittista todellisuutta laajemminkin. Mitä Seattlesta lähtenyt protestiliike lukuisine haaraumineen merkitsi, on eräs tämän ajan suosikkikysymyksiä. Toisille liike oli käänteentekevä, toiset valittavat sen subjektittomuutta ja ristiriitaisuutta. Samalla olisi vielä pohdittava miten suhtautua siihen, että talouspuheessa käytetään edelleen pitkälti 1800-luvun kapitalismin kuvaamiseen syntynyttä kieltä, vaikka todellisuus näyttää aivan toisenlaiselta kuin Smithin aikaan.

Nykyliikehdintä oli käänteentekevää, yhtenäisen subjektiviteetin puute on juuri sen voima, ja talouskieli on subjektifilosofian, työn ja luokan myyttien vallassa, vastaa filosofi ja sosiologi Maurizio Lazzarato. Kirjassaan Kapitalismin vallankumoukset Lazzarato lähtee liikkeelle Seattlen liikkeen tuottamasta murroksesta, etenee tarjoamaan vaihtoehtoista poliittista ontologiaa, ja selittää siitä käsin työn, liikeyrityksen, kielen, viestinnän ja vastarinnan merkityksiä.

Uusmonadologia ja subjektifilosofia

Lazzaraton mukaan vastarinta ja talous siis ymmärretään paremmin, kun puretaan vallitsevaa intellektuaalista perustaa. Sen muodostavat erityisesti subjekti-objekti -ontologia ja poliittisen taloustieteen "klassisen" mallin perustan muodostava työn ja luokan politiikka. Sinänsä poliittisen taloustieteen kritiikki ja pyrkimys subjektifilosofiasta eroon eivät toki ole mitenkään käänteentekeviä älyllisiä hankkeita. Kuitenkin Lazzaraton esittämä Leibnizin monadologiasta lähtevä poliittisen todellisuuden jäsennys sisältää varsin mielenkiintoisia avauksia.

Monadologiahan on tullut poliittisen filosofian puheenaiheeksi erityisesti Gilles Deleuzen Leibniz-harrastuksen vuoksi. Kuitenkin Deleuzea enemmän Lazzarato nojaa, hieman yllättäen, 1800-luvulla vaikuttaneeseen sosiologiin Gabriel Tardeen, jota ei erityisesti tunneta radikaalien liikkeiden inspiroijana.

Lazzaraton keskeinen työkalu on monadologiaan sisältyvä mahdollisten maailmojen ontologia, jossa mahdollinen on eräänlainen olevan muoto. Vaikka monet filosofian harrastajatkin ovat sivuuttaneet järjettömänä opin kaikki mahdolliset maailmat sisältävistä monadeista maailman rakenteena, teoria ei ole hullumpi Lazzaraton analyysin pohjana. Kun mahdollisten maailmojen moneus on "kääritty sisään" todellisuuden rakennuspalasiin – Leibnizilla "monadeihin", Lazzarato puhuu useammin "aivoista" - näyttäytyy aivojen välinen yhteistoiminta ja valta määrittää "mahdollista" sosiaalisen todellisuuden ydinkysymyksenä.

Leibniz itse rakensi monadologiaansa varsin epäpoliittisista lähtökohdista, mutta 2000-luvun immateriaalikapitalismissa kysymys siitä, millä perustein "maailmoja" luodaan tai otetaan haltuun, tai mikä määritellään ylipäänsä mahdolliseksi maailmaksi, on poliittisen valtakamppailun keskeinen areena. Sosiaalinen perustuu mahdollisuuksien luomisen ja toimeenpanemisen dynamiikalle.

Lazzarato korostaa eräänlaista moneuden politiikkaa, jossa mahdollisten maailmojen runsaus ja subjektiviteettien "nomadisuus" on sinänsä poliittinen tavoite. Erilaiset poliittiset subjektit voivat rakentaa yhteensopimattomia maailmoja, kun huomataan että yhteensopimattomuus on olennaisesti eri asia kuin ristiriita. Yhteensopimattomat maailmat voivat aktualisoitua yhtäaikaisesti, politiikan ollessa näiden aktualisoitumisten mahdollistamista tai sulkemista.

Kuten jo Tarde huomioi, monadologinen jäsennys torjuu uskon yhteiskunnallisten "lakien" olemassaoloon ihmisistä riippumatta. Lait ovat neuvotteluja ja uskoa niihin ylläpitävät totalisoivat ja avautumisia estävät rakenteet. Mitään ei tapahdu, ellei joku sitä tahdo: politiikassa on kysymys siitä, miten toiset ottavat haltuun todellisuuden ja kykenevät säätelemään todellisuuden toteuttamista ja mahdollisia todellisuuksia. Myös ja nimenomaan talous on mahdollista selittää Lazzaraton tapaan haltuunottona: kyse on olennaisesti yhteistyön "kaappaamisesta", kuten Lazzarato ilmaisee. Lazzaraton "talousteoriassa" kyse on tietysti hyvin erilaisesta tulkinnasta kuin esimerkiksi marxilaisessa poliittisessa taloustieteessä: kyse ei ole taloudellisesta "arvosta" tai materiasta, vaan "aivojen välisen yhteistyön" haltuunottamisesta.

Lazzarato esittääkin teoriansa kerta toisensa jälkeen marxilaisen poliittisen taloustieteen kritiikkinä. Marxilaiset eivät ole kyenneet ymmärtämään yhteiskunnallista todellisuutta ja poliittisia kamppailuja yhteistyön logiikan kautta, vaan ovat sortuneet "luokan myyttiin", kaikkien kamppailujen pelkistämiseen luokka-identiteetteihin ja siihen liittyviin riistosuhteisiin. Lazzarato jaksaa korostaa useaan otteeseen, etteivät luokka ja riisto riitä selittämään immateriaalikapitalismin todellisuutta ja että identifikaatioiden purkaminen on olennainen vastarinnan muoto, siinä missä työväenliikkeen perinne on toiminut pikemmin luokka-identifikaation vahvistajana. Esimerkiksi prekaarin identiteetti on joustavampi: se voidaan lukea negatiiviseksi, minimi-identiteetiksi tai eri tavoin keskuksettomaksi identiteetiksi.

Viestintä ja enemmistöt

Lazzaraton teoria luonnollisesti linkittyy laajempaan analyysiin siirtymästä uudempiin kontrollin muotoihin – kuriyhteiskunnista kontrolliyhteiskuntiin, kuten sanotaan. Tämä ei sinänsä Lazzaratolla tarkoita, että moninaisuus tai "aivojen välinen yhteistyö" olisivat postfordismin myötä syntyneitä ilmiöitä. Kuriyhteiskuntien eristämistekniikat ja myöhemmät kontrolliteknologiat elävät rinnakkain ja kohdistuvat yhteistyön haltuunottoon, eri keinoin. Olennainen ero on kuitenkin, leibnizilaisin termein, kuriyhteiskuntien pyrkimys rajoittaa useampien kuin yhden maailman yhtäaikaista toteutumista.

Siinä missä kuriyhteiskunta muovasi poliittisen hallinnan subjektikseen "massat", kontrolliyhteiskunnasta saman paikan ottavat yleisöt. Lazzaraton eräs olennainen oivallus onkin tutkia viestintämekanismeja ja -teknologioita kontrolliyhteiskunnan ilmentyminä. Kirjassa kuitenkin korostetaan, että erilaiset viestinnän teknologiat tuottavat erilaisia yleisöjä, maailmoja ja yhteistoiminnan mahdollisuuksia. Siinä missä esimerkiksi televisio on kommunikaatioltaan täysin suljettu, internet kykenee verkostologiikkansa avulla toistamaan yhteistyön ja maailmojen luomisen logiikkaa. Lazzarato korostaa internetin keskuksettomuutta välillä jopa liioitellun tuntuisesti.

Viestintäteknologiat tuottavat ja uusintavat paitsi yleisöjä, myös enemmistöjä. Enemmistöt ovat nimiä yhteiskunnallisille normeille, implisiittisille hahmoille, joille viestintäteknologia suuntaa sanomiaan. Kyse ei kuitenkaan ole enemmistöistä laskennallisessa mielessä. Pikemmin kuin ihmisten määrästä, enemmistöissä on kyse normeista - harvat enemmistöt ovat enemmistöjä demografisesssa mielessä. Kuitenkin näiden normien tuottaminen pakottaa ihmiset määrittämään itseään "enemmistön" kautta ja suhteessa "enemmistöön". Lazzaraton mukaan enemmistöksi nimetyn keskivertoihmisen luomisessa juuri televisio on keskeisin teknologia. Samalla se on täysin epädialoginen: se ei saa kommunikaatiota "edes alkamaan".

Viestinnän poliittisen (ja monadologisen) roolin ymmärtämisessä keskeiseksi nousee kielen käsite. Lazzarato nojaa erityisesti venäläiseen kielitietelijään Mihail Bahtiniin, joka analysoi kieliä sosiaalisina tapahtumina. Bahtin analysoi esimerkiksi venäläisen talonpojan elämässä esiintyviä lukuisia "kieliä": kirkossa puhuttiin yhtä kieltä, maanomistajalle toista, kotona kolmatta. Tämän polyfonisen puheen kaappaaminen ja latistaminen on kapitalismin keskeinen tehtävä. Luonnollisesti reaalisosialismin pyrkimys tyhjentää moninaisuus luokkaan ja valtioon johti samankaltaisiin yksikielistämisen käytäntöihin.

Tässä Lazzarato päätyy jälleen ikään kuin puun takaa poliittisten nykykamppailujen ytimeen. Viestintä, monikielisyys ja dialogisen viestinnän mahdollisuus avaavat kysymyksen siitä, millä tavoin ja millä ehdoin voimme osallistua puheessa aukeavaan mahdollisen määrittelyyn. Vallan kova ydin täytyy paikantaa kurin ja suvereniteetin sijasta kieleen, koska vain kielessä voidaan ilmaista mahdollinen. Samalla kielen sulkevat tai dialogiset piirteet määräävät esimerkiksi vaurautta: markkinat ovat keskusteluja, Lazzarato toteaa tarkoittaen paljon muutakin kuin mainontaa. Jotta valtaa ja vastarintaa markkinoilla voitaisiin ymmärtää, tarvitaan analyysi siitä, kuka saa puhua ja miten.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.