2004-05-27
Janne Kivivuoren projekti teoksessa "Paha tieto. Tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin" on puolustaa luonnontieteellistä metodia, olla uuskonservatiivi ja pyrkiä pitämään kiinni valkoisten miesten hallitsemasta maailmasta, joka on kuitenkin jo rapistunut siihen tilaan, että tällaisia epätoivoisia kansalle suunnattuja yrityksiä puolustaa "Tieteen" oikeellisuutta ja paremmuutta on alkanut ilmaantua suloisessa Suomessakin.
Sosiologi, valtiotieteen tohtori Janne Kivivuoren neljäs populaaritieteellinen teos "Paha tieto" sijoittuu kirjallisessa kentässämme alueelle "käsittämättömät amerikkalaistyyppiset populääripläjäykset". Vaikka kirjan kirjoittaja on akateemisesti ansioitunut tutkija, on hänen tämänkertaisen esityksensä yleisilme hatara ja jopa horjuva, suttuinen ja epämääräinen. Teoksen rakenne ei pysy kunnolla kasassa, kirjoitusjälki on pääosin kohtalaista keskitasoa, vaikkakin teksti on väliin epäselvää ja huonolla tavalla monimielistä.
Kivivuoren tyylikeinona on kätkeä omat subjektiiviset mielipiteensä ja poliittiset näkemyksensä huonolla maulla valikoitujen "valkoisten kuolleiden miesten" tekstikatkelmien alle. Kivivuoren metodia voi kutsua jopa epäreiluksi, koska ajoittain klassikoita lainataan ja väännetään siihen tyyliin, ettei voi olla varma, onko Kivivuori ymmärtänyt lukemaansa oikein (esim. Hobbesin ja Nietzschen lainausten käyttö), vai onko hän tietoisesti vääristellyt klassikkojen tekstien merkitystä. Taivun itse olettamaan jälkeisen vaihtoehdon, koska ajatus siitä, että tohtori ei ymmärrä lukemaansa on pelottava skenaario, joskin tietysti hyvin mahdollinen. Kivivuori on myös säännönmukaisesti valinnut kritisoinnin kohteeksi "pseudotieteilijöiden" kaikkein huonoimmat esimerkit ja teoriat. Heikoimman pilkkaaminen onkin aina helpointa. Kivivuori tosin puolustautuu kaikkea mahdollista kritiikkiä vastaan teoksensa alussa seuraavasti: "Tavoitteenani on kuvata valikoiduin esimerkein retorinen muoto, jossa hyödylliset sepitteet nähdään sosiaalisen järjestyksen takeina ja tieto sosiaalista järjestystä uhkaavana tekijänä. Retorisen muodon kuvaus on rakennelmana ideaalityyppinen ja pelkistävä; se rajaa huomion kohteeksi joukon perheyhtäläisiä ajattelutapoja, jotka moninaisuudessaan eivät muuten ole identtisiä." Perheyhtäläisyydessä ei ole mitään pahaa, mutta sen alle ei kuitenkaan voi tunkea ihan mitä tahansa.
Kivivuoren perusargumenttina ja punaisena lankana pyrkii olemaan käsitys ns. hyvän myytin ja pahan tieteen vastakkainasettelusta. Hyväksi myytiksi Kivivuori nimittää "ajatusta, jonka mukaan kansan kuuliaisuus, moraalisuus tai onnellisuus edellyttää uskoa väitteisiin, jotka ovat hyödyllisiä, vaikka ne olisivat virheellisiä, yksipuolisia tai niiden totuudesta ei olisi tietoa. Tämän perinteen näkökulmasta uusi tieto tai uudet kysymyksenasettelut voivat olla ongelmallisia kansan moraalin kannalta." Kivivuori jatkaa hyvän myytin määrittelyä siten, että hänen mukaansa näitä myyttejä on käytetty ja käytetään ohjailemaan kansan käyttäytymistä, eikä kansa saa käsiinsä todellista tietoa.
Kivivuori on oikeassa ja jokainen yhteiskuntatieteellisen oppialan approbaturin opiskelija pitänee näitä asioita itsestäänselvyyksinä, jotka ovat kriittisen yhteiskunta-ajattelun peruslähtökohtia. Kivivuoren utopioita koskevissa kirjoituksissa syntyy jopa vaikutelma, että onko Kivivuori alkuunkaan käsittänyt, minkä vuoksi poliittisia utopioita on aikojen saatossa kirjoitettu. Poliittisen filosofian tuottamien utopioiden pyrkimyksenä on nimenomaan ollut muuttaa maailmaa ja kulkea kohti "mahdollisia maailmoja". Tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä.
Kivivuori ei siis tarjoa kysymyksenasettelullaan mitään uutta tai mielenkiintoista yhdellekään tiedostavalle lukijalle. Tämän vuoksi tekstiä voidaankin pitää täysin poliittisena huttuna, joka toistelee samoja teesejä uudelleen ja uudelleen, ja joka erehtyy luulemaan yksinkertaisia peruspremissejä loistaviksi johtopäätöksiksi. Kivivuoren johtopäätös "hyvän myytillä on pyritty vaikuttamaan kansan käyttäytymiseen" on lähes yhtä järisyttävän älykäs kuin kulttuurintutkijan päätelmä siitä, että "kaupunkikulttuuri on selvästikin muuttunut: Nykyään ihmiset viettävät aikaa kaupunkien keskustoissa, kuluttavat siinä sivussa hieman rahaa lehtiin ja jäätelöön, ja joillakin saattaa olla jopa korvalappustereot mukana." Jos tieteellä päästään moisiin huikeisiin päätelmiin, niin ei meillä todellakaan ole mitään syytä huoleen. "Tieteeseen" on suorastaan pakko luottaa, sehän puhuu vähän mutta asiaa ja on ilmiselvästi totta!
Hyvän myyttiä edustaa Kivivuoren mukaan kaikki "tarinointi", Kivivuoren jargonissa "pseudotiede", jolla on pyritty vaikuttamaan kansan toimintaan. Tarinoinnin piikkiin lasketaan armotta koko se filosofian traditio, tosin Kivivuori sanoisi että vain valikoidut osat siitä, jonka voisi sanoa olevan filosofiassa mielenkiintoista ja ajattelun arvoista. Platonin, Moren, Hobbesin, Rousseaun, Kantin, Nietszchen jne. ajattelun asiaton ja epätarkka kyseenalaistaminen, sekä kyseisten ajattelijoiden tekstien epämääräisten piirteiden arvostelu johtavat Kivivuoren käyttämään retoriikkaa, jota hän itse muiden teksteissä kritisoi. Hän päätyy pönkittämään sitä surkeaa itsestään selvyyksien filosofiaa, joka pohjaa loogisen positivismin traditioon. Tukiessaan tätä tiedeuskontoa, Kivivuori kumartelee mm. edesmenneelle von Wrightille, jonka "ajatustyön" omintakeiset jäljet näkyvät edelleen akateemisessa maailmassamme.
Kivivuori päätyy myös teilaamaan, ja nyt sanoisin jopa että ymmärtämättä, kaikki feministisen liikkeen merkittävät projektit, kuten esim. pyrkimykset muuttaa yhteiskunnan symbolista järjestystä muuttamalla kieltä, joilla asioista puhutaan. Jos kirjoittaja ei ymmärrä kielen merkitystä sosiaalisen todellisuuden rakentumisessa, ei hän myöskään ymmärrä kirjoittamaansa. Täytyy siis ainakin toivoa, että Kivivuori itse tietää tämän kirjoittaessaan moista.
Kivivuori takertuu kirjassaan, kuten on jo monta kertaa toistettu, itsestään selvyyksiin ja epäolennaisuuksiin, ja hänen teoksensa ainoa agenda onkin pönkittää omaa kapea-alaista ja neuroottista maailmankuvaansa, johon kuuluu ilmeisesti nykyisin myös usko sosiobiologian mahdollisuuksiin. Kivivuoren mukaan sosiobiologia on varteenotettava keskustelunavaus, jota ilkeällä ja ymmärtämättömällä tavalla kritisoi mm. Jukka Relander. Arveleepa Kivivuori myös että esim. Thomas Hobbes saattaisi "vastustaa sosiobiologisten teorioiden esittämistä television luonto-ohjelmissa". Hieno arvio, mutta onko sillä jotakin merkitystä, mitä Hobbes saattaisi ajatella? Kummallista tekstiä ja omituista arvailua tiedemieheltä.
Kivivuoren näkemys on, että tiede voi pelastaa maailman ja vapahtaa kansan harhaluuloilta. Kivivuori ei laita kertaakaan lainausmerkkejä sanan tiede ympärille, mikä kuitenkin olisi erittäin suositeltavaa. Luonnontieteiden kuvitelmat totuuden lähestymisestä ilman rajaa, ovat mitä suurimman luokan hölynpölyä. Kaikki tietävät lääketieteen, kemian, fysiikan ja, valitettavasti, myös useiden humanististen tieteiden kuten sosiologian yritykset tuottaa todellista tietoa ja varmuutta tähän maailmaan epäonnistuneiksi. Tästä huolimatta, Kivivuori haluaa itsepintaisesti pönkittää tieteen myyttiä.
Lopuksi: Jos kritiikin lukija kokee kritiikin jollain lailla epäilyttäväksi ja uskomattomaksi, kannattaa kirja lukea, jotta voi ymmärtää niitä ajatuskulkuja, joita kohtaan kritiikkini kohdistuu, muutoin kirjaan ei kannata koskea. Opintojaan aloittelevan yhteiskuntatieteilijän kannattaa lukea tekele myös siksi, että huomaa suomalaisen populaaritiedekirjallisuuden tason. Ohjenuoraksi onkin syytä ottaa, että tästä voidaan enää ainoastaan nousta. Jos keskustelunavaukset suuntaavat vielä tästä alaspäin, odottaa meitä siellä sellainen pimeys, jossa emme tunnista toisiamme enää edes ihmisiksi, vaan voimme sitten todellakin todeta, että susi on toiselle susi ja että luonto on vielä meidän.