2006-07-10

Eroa italialaisittain
Antonio Negri: La differenza italiana. Nottetempo 2005.

Jussi Vähämäki

Pienessä kirjasessaan La differenza italiana Antonio Negri yrittää määritellä Italian antia 1900-luvun filosofiselle ajattelulle. Kirjanen ei ole mikään suurteos, vaan pikemminkin nopea vilkaisu takana olevaan maisemaan, Italian autiomaahan ja sen maamerkkeihin.

Filosofialla Negri tarkoittaa "kriittistä toimintaa, joka antaa mahdollisuuden ymmärtää omaa aikaansa, suunnistaa siinä ja rakentaa yhteistä kohtaloa sekä todistaa maailmalle tästä tavoitteesta".

Tärkeää on, että oma aika voidaan ymmärtää vain jos kyetään astumaan ajan välittömien vaatimusten ulkopuolelle, siis jos pystytään elämään vastaamatta ajan "vaatimuksiin", ulkoisin pakkoihin, joita tilanne toiminnalle yrittää asettaa. Tai - vaikka Negri ei nimeä mainitsekaan - mikäli käytämme Spinozan Etiikan Affekteja käsittelevän III osan kieltä, toiminta on aitoa tai adekvaattia: kun sen "vaikutus voidaan selvästi ja kirkkaasti havaita sen itsensä kautta". Epäaitoa ja epäadekvaattia taas on sellainen syy, "jonka vaikutusta ei voi ymmärtää vain sen itsensä kautta". Siksi aito toiminta on sananmukaisesti kärsimätöntä, mutta myös sietämätöntä, koska se ei siedä tai kestä, vaan toimii ja tekee. Sen syy on siinä itsessään. Vastaavasti reaktiivinen "passio", kärsiminen tai kestäminen tai sietäminen on epäadekvaattia ja sen syy on sen ulkopuolella emmekä ole sen syynä kuin osittain.

Oman ajan ulkopuolelle asettuminen vaatii käsitystä olevasta, se vaatii ontologiaa, joka ei palaudu tai sula historiallisiin aikakausiin. Ei filosofia eikä yhteiskuntatiede voi olla koskaan aikalaisanalyysia, supistua aikalaisanalyysiksi. Ne vaativat metafysiikkaa ja kovuutta, itsepäisyyttä ja järkähtämättömyyttä, joka tuo joskus mieleen varhaisen kristinuskon marttyyrien järkähtämättömyyden ja uskonsoturien kärsimättömyyden. Tässä Negri on myös hermeneutiikan ja fenomenologian vastainen. Mutta kyse ei ole paluusta transsendenssiin olevaan, pyhän palvontaan, vaan toimintaan ja politiikkaan. Vain kärsimätön, ajan vaatimusten ulkopuolelle asettunut, voi suunnistaa ajassaan, liikkua suuntaan, jonka hän itse valitsee. Vain silloin hän ei ole ajan armoilla eikä hänen tarvitse vastata tai reagoida seikkoihin, joiden syy hän ei ole. Nyt hän voi luoda tai tehdä tapahtumia ja rakentaa yhteistä kohtaloa. Ja vain tämän ontologian kautta voidaan todistaa maailmalle, sanoa jotain, siis antaa ääni sille, millä on jotain (uutta) sanottavaa.

Näistä lähtökohdista - jotka vain osittain ovat Negrin mainitsemia - katsottuna Italialla ei ole ollut juuri annettavaa 1900-luvun filosofialle. Negri mainitsee kolme poikkeusta Antonio Gramsci, Mario Tronti ja Luisa Muraro. Gramscia hän ei käsittele, ja mainitsee vain, että muut kommunistivangit heittelivät Gramscia kivillä ja tuomitsivat tämän petturiksi hänen teorioidensa takia.

Jos jätämme Gramscin, niin jäljelle jäävät "Operaismo" ja "Seksuaalisen differenssin" teoria tai sukupuolieron ajattelu (Luisa Muraro, joka on sen syvällisimpiä teoreetikkoja, jäi hiljattain eläkkeelle Veronan yliopiston yliopistonopettajan virasta, samassa yliopistossa ja vailla suurempaa akateemista statusta työskenteli myös Giorgio Agamben).

On selvää, että Negri puhuu myös itsestään määritellessään yhdistäviä tekijöitä näiden (kenties "antivasemmistolaisten", mutta kommunististen!) "operaismon" ja "seksuaalisen differenssin" välillä.

Mikä näitä kahta suuntausta yhdistää (jos jätämme pois historiallisiin tilanteisiin liittyvät erot)?

1. "Syljetään Hegelille"

Tärkeää on dialektiikan, sovituksen tai sovun sekä reduktion ja totaliteetin (ja sopimuksen) vastaisuus. Sen tilalle tuodaan käsitteet, kuten moneus, kaksi, konflikti, sommitelma, kompositio. Tärkeää on edustuksen, korvaamisen, (oikeuksien) siirtämisen järjestelmien vastaisuus: oikeudet ovat luovuttamattomia. Taustalla on ajatus, jonka selkeimmin ovat artikuloineet kenties G. Deleuze ja M. Foucault: yhteiskunta ei ole totaliteetti, se on "strateginen, toimii strategisesti" (Foucault), toisin sanoen sen kentällä on liikettä ja voimia, joiden lopputulos ja suunta eivät ole annettuja tai nähtävissä. Tai kuten Deleuze sanoo: "yhteiskunta pakenee", se liikkuu joka suuntaan.

Negri sanoo: "Enää ei ole ketään, joka voisi kuljettaa absoluuttista henkeä kuin koiraa talutushihnassa läpi historian". Ulkopuolellamme ei ole ketään, joka meidän lisäksemme katselisi maailmaa. Maailma ei ole universum, vaan multiversum, joka muuttuu jatkuvasti, ja me olemme osa muutosta, muuttamassa tätä maailmaa. (Machiavelli: "jotta jokin lahko tai jokin tasavalta eläisi pitkään, on välttämätöntä vetää se usein takaisin kohti alkuaan…" Tämä vetäminen on meidän tehtävämme, se on aktiivisen politiikan tehtävä.)

2. Separatismi, eroaminen

Tärkeää ovat Operaismon teesi "Työväenluokka ilman liittolaisia" ja Seksuaalisen differenssin teorian teesi "Naisen ja miehen epäsymmetrisyys" ja ero.

Ratkaisevassa asemassa on poliittisen liikkeen itsenäisyys ja riippumattomuus: poliittinen liike ei ole keskusteleva, kommunikatiivinen liike, se ei etsi vastausta tai ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin (tämä oli Marxin ajatus). Poliittinen liike ei ole vastaus ongelmaan, vaan se haluaa itse asettaa ongelman. Se haluaa näyttää tai demonstroida sen, että tässä on jotain, tässä me (minä) olemme, ja olemme todellisia, vaikka emme olisikaan "aktuaalisia", siis ymmärrettäviä ja odotettuja. Poliittinen liike on hirviö, se ei keskustele tai kommunikoi, vaan de-monstroi, näyttää uuden, joka ei mahdu vanhan maailman kehyksiin. Vastaavasti vanhan maailman kehyksiin mahtuva asetetun ongelman kiltisti ja oikein ratkaiseva "passio" ei ole poliittinen liike, vaan hallinnollinen käytäntö. Poliittinen liike ei ole taiteellinen avantgarde, joka tekee osallistujilleen tilan olemassa olevaan maailmaan, vaan se rakentaa uuden maailman. Poliittinen liike ei ole utopistinen liike, se ei kuvittele, että maailma pysyy ikuisesti samana tai että sen muuttaa joku muu. Se haluaa tehdä maailmasta oman kuvansa, muuttaa se itsensä näköiseksi. Poliittisessa toiminnassa, joka on itsenäistä tai autonomista, toiminnan merkitys ei ole erotettavissa toimijoiden itsensä ruumiillisesta olemassaolosta. Toimijoiden merkitys on heidän läsnäolossaan, tässä-olemisessaan, siis demonstratiivisuudessa. Se tuo mieleen Kafkan novellin "Vanha lehti" barbaarit, jotka vain eräänä aamuna olivat paikalla kuin hyönteiset, vieraina, välinpitämättöminä ja parvena.

Negrin oman ajattelun kaksi kulmakiveä ovat nämä samat: ei dialektiikkaa, totaliteettia ja kieltäytyminen sovituksesta, eroaminen, separatismi. Eroaminen merkitsee astumista ulkopuolelle, suhdetta ulkoiseen, sen kautta on mahdollista astua totaliteetista ja kommunikaatiosta singulaariseen, omaan. Yhteiskunta on moneus, jota mikään ei kokoa yhteen ja johon ei ole ylempää näkökulmaa, joka rajaisi sen. Politiikka ei ole eikä voi olla objektiivista.

Politiikassa tärkeää ei ole vaihto, ei sopimus, ei valvonta eikä poliisi. Tärkeitä ovat luottamus, lahjoittaminen ja uskollisuus, siis kaikki ne asiat, jotka modernin politiikan teoria on halunnut sulkeistaa ulos politiikasta ja joita moderni laskelmoiva poliitikko kuvittelee kykenevänsä käyttämään hyväksi. Kenties siksi operaismon ja radikaalifeminismin välillä on myös rakenteellinen läheisyys, vaikka tämä läheisyys ei olisikaan aktualisoitunut liikkeiden käytännöissä.

Mutta astua ulkopuolelle, rakentaa suhde ulkoiseen ja astua aikansa (totaliteetin) vaatimusten ulkopuolelle. Miten se on mahdollista?

On lähdettävä liikkeelle kokemuksesta, siitä, mille ei ole sanoja, mutta mikä meillä kuitenkin on, minkä tunnemme. Se, mitä tunnemme, ei ole peräisin autonomisesta yksilöstä, Robinsonista. Se on peräisin toisista, jotka löytävät aidon ja ainutkertaisen ilmaisun minusta. Ja tämä affekti on voimakkainta ja aidointa, mitä minussa on. Ilman sitä ei ole minua ja ilman sitä ei ole politiikkaa, poliittista liikettä. Poliittinen näkemys, puolue, organisaatio ja yhteinen kohtalo rakentuvat sille, minkä tunnemme ja mitä työstämme sanoiksi.

Siksi poliittinen liike on affektien liike, aitojen tai adekvaattien intohimojen ja tunteiden liike. Se ei ole kommunikatiivinen liike, se ei ole kommunikoitavissa, tai kun se on kommunikoitavissa, se on jo kuollut, sammunut. Se ei liiku vaihdon alueella, vaihdettavissa. Sitä kannetaan mukana, siitä ei pääse irti. Tai kun siitä pääsee irti, kun se ei enää ole omaa, alkaa kärsimys, kestäminen, vaikutettuna oleminen vaikuttamisen sijaan, ja ainutkertainen oma katoaa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.