"Viihdyt työpaikalla - tai itket ja viihdyt"
Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava, Helsinki 2004. 550 s.

Siltalan tarkastelun kohteena on Suomessa - ja yleisemmin kaikkialla teollisuusmaissa - viime vuosikymmeninä tapahtunut työelämän muutos, joka on merkinnyt kansalaisten suurelle enemmistölle entistä huomattavasti epävarmempaa, uuvuttavampaa ja tuskallisempaa arkea. Tarkemmin sanottuna Siltala määrittelee tavoitteenaan olleen tutkia "oman työnsä myynnillä elävien ihmisten kuormituksen muutosta toisen maailmansodan jälkeisistä hyvinvointivaltioista maailmantalouteen". Tätä muutosta, siirtymistä "hyperkilpailun" aikaan, Siltala pitää suurimittaisena ihmiskokeena, jonka tuloksena monen elämä on käynyt sietämättömäksi.

Teoksensa alkupuolella Siltala käsittelee puheena olevaa muutosta edeltänyttä, jo 1700-luvulta alkanutta historiallista kehityskulkua. Tuolloin länsimaissa syntyneen nykyaikaisen omistusoikeuden myötä alkoi saada sijaa käsitys yksilöstä, jolla oli oikeuksia kansalaisena sekä ominaisuuksia, jotka olivat perityistä rooleista riippumattomia. Tämän katsauksen tarkoituksena voisi pitää sen ajatuksen esille tuomista, että yksilö on historiallisesti ja kulttuurisesti muuttuva olio, joka on vahvasti sidoksissa myös modernin kapitalismin kehitykseen. Toisaalta - ja tätä voi pitää Siltalan teksteissä tärkeänä ja ansiokkaastikin esiin nousevana näkökohtana - kysymys ei ole vain jostakin yksilö-nimisestä abstraktiosta ja sen kulttuurihistoriasta, vaan todella olemassa olevien ihmisten elämisen ulkoisista edellytyksistä, samoin kuin niistä sisäisistä merkityksellisyyden, arvokkuuden ja mielekkyyden kokemuksista, joita heillä elämässään on.

Läntisissä teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen alkanutta hyvinvointivaltion kehittymistä edelsi silloisen vapaakaupan ja kultakannan kriisi 1800-luvun lopulta lähtien. Taustalla oli myös uudenlainen teoreettinen avaus, jota kehitteli erityisesti John Maynard Keynes 1930-luvun lamakaudella: markkinat eivät, klassisen taloustieteen olettamaan tapaan, automaattisesti tasapainota itseään, vaan valtion on verotuksen ja tulonsiirtojen keinoin luotava kulutuskysyntää ja tätä kautta työllisyyttä. Keynesiläisittäin valtiointerventionismi siis toimii kapitalismin rakenteellisia heikkouksia korjaavasti, puuttumalla sellaiseen "vauraiden yhteiskuntien köyhyyteen", jossa omistajat eivät investoi eikä omistamattomilla vastaavasti ole varaa kuluttaa. Tähän tilanteeseen puuttuminen vaikuttaa myös "psykologiseen tasapainoon" yhteiskunnassa: työllisyys luo kysyntää ja kysyntä taas lisää työllisyyttä.

Ratkaisevana syntytekijänä hyvinvointivaltiolle oli myös kommunismin pelko; Siltalan kiteytyksen mukaan "[v]allankumouksen uhka loi markkinatalouden ja demokratian yhdistelmän, ei markkinoiden oma laki". Siltala on tietenkin kiinnostunut myös "työn ja pääoman kompromissin" psykologisesta puolesta: hyvinvointivaltio oli projekti, joka rakennettiin suojaamaan kansalaisiaan elämän sattumanvaraisuuksilta. Sosiaalisten oikeuksien lähtökohdaksi nousi etenkin 1960- ja 1970-luvuilla se, että jokaisella ihmisellä oli oikeus elinikäiseen turvaan vain siksi, että oli sattunut syntymään tietyn valtion kansalaiseksi.

Hyvinvointivaltiossa kansalaisten enemmistön oikeuksien määrittäjäksi nousi entistä enemmän palkkatyö; oikeus työpaikkaan alettiin ymmärtää samanlaiseksi oikeudeksi kuin omistajan oikeus omaisuuteensa. Työmarkkinapolitiikka, eikä vähiten vahvan ay-liikkeen Pohjoismaissa, myös teki tämän oikeuden riippumattomaksi työntekijän "yksilöllisestä tinkimisvoimasta". Vakinainen, poliittisesti turvattu työpaikka - vieläpä työpaikoilla, joissa usein oli henkilökuntaa enemmän kuin työvoiman todellinen tarve ehkä olisi ollut - merkitsi myös henkisesti turvattua "reviiriä" työntekijöille, vailla kovia tulosvastuun paineita tai syitä työtovereiden kyräilyyn tahi kyttäämiseen. Samalla syntyi uudenlaisia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, ekspressiiviselle yksilöllisyydelle. Siltala kiinnittää huomiota siihen, että hyvinvointivaltio ja korporatistinen työmarkkinapolitiikka loivat suurelle enemmistölle tunteen reilusta, tasavertaisten sopijapuolten sopimuksesta - ajatus, jolla talonpoikaisten perinteiden Suomessa varmasti oli kaikupohjaa. Tästä huolimatta myös marxilaiset hyväksyivät tämän kompromissin, katsoo Siltala. Luokkataisteluhenki oli suomalaisessakin ay-liikkeessä vahva, lakkoihin ja ulosmarsseihin ryhdyttiin vielä 1970-luvun tehtaissa ja telakoilla hyvin herkästi, mutta toisaalta hyvinvointivaltion projekti toimi kommunisteja kapitalistiseen järjestelmään integroivasti.

Voidaan tietysti kysyä, oliko todellisuus tällä hyvinvointivaltion "kultaisella kaudella" niinkään positiivinen kuin Siltala sen esittää; näin siitä huolimatta, ettei Siltala suinkaan esitä tuota kautta ongelmattomana. Se on kuitenkin ilmeistä, että seuraavina vuosikymmeninä siirryttiin selkeästi toisenlaiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Käännekohdaksi hahmottuu Siltalan mukaan talouskasvun hiipuminen OECD-maissa 1970-luvun alkupuolelta lähtien; lähtölaukauksena tälle voidaan pitää vuoden 1973 öljykriisiä ja siitä seuranneita talousvaikeuksia Yhdysvalloissa ja muissa halpojen raaka-aineiden saantiin nojanneissa teollisuusmaissa. Siltalan katsauksessa näyttää painottuvan näkemys, jonka mukaan hyvinvointivaltiollinen politiikka "kysyntä- ja kasvuautomaatteineen" oli tässä vaiheessa kääntynyt markkinatalouden itseään korjaavia mekanismeja vastaan. Tilanteessa, jossa inflaatio ja lakkoaseella vauhditetut palkankorotukset jatkuvasti ruokkivat toisiaan - myös huonosti tuottavilla aloilla - sekä työ että tavarat kävivät tosiasiallisesti ylihintaisiksi samalla kun kulutustavaroiden markkinat olivat saturoituneet.

Tämän muutoksen moninaisuus ei tosin Siltalan esittämään katsaukseen kovin yksityiskohtaisesti mahdu; poliittisten ja suhdannetilanteiden erot eri teollisuusmaiden välillä tänä muutoksen aikakautena, 1970-luvulta 1990-luvulle, olisivat vähintäänkin oman kirjansa väärti aihe. Jos hyvinvointivaltion rakenteellisen ja rahoituskriisin syyt ovatkin sinällään kiistellyt, voisi toista keskeistä muutostekijää pitää nykynäkökulmasta lähes kiistattomana: pääomaliikkeiden vapauttaminen, jota edusti muun muassa Yhdysvaltain dollarin irrottaminen suhteesta kultakantaan 1970-luvun alussa, muutti länsimaisten talouksien voimasuhteita merkittävästi. Eurodollarin eli eurooppalaisiin pankkeihin dollarimääräisinä tehtyjen sijoitusten markkinat kasvoivat, suuressa määrin öljysijoittajien rahoilla, vuosina 1964-1978 14 miljardista liki 500 miljardiin dollariin. Oli syntynyt ennennäkemätön määrä keinottelupääomaa, joka liikkui valtioiden poliittisesta kontrollista riippumattomasti. Tästä seurannut kansainvälisten rahamarkkinoiden epävakaus loi esimerkiksi Länsi-Euroopan valtioille painetta alkaa kehitellä Saksan markkaan kytkettyä valuuttakurssiyhteistyötä, josta Euroopan rahaliitto sittemmin muodostui.

Vähitellen suunta kääntyi kohti pääomaliikkeiden vapauttamista ja kaupan liberalisointia kaikissa teollisuusmaissa. Muutos käänsi myös ideologisen tasapainon: yliotteen saivat valtiointerventionismin kriitikot. Hyvinvointivaltion kriisi - tämän Siltala tuo nähdäkseni selvästi esille - merkitsi myös "tieteellisenä" pidetyn yhteiskuntasuunnittelun, modernin projektiin kuuluneen yhteiskunnallisen "insinööritaidon" legitimaatiokriisiä. Taloustieteen trendi kääntyi keynesiläisyydestä kohti monetarismia. Tuon talousopin nimiin vannoneet uusliberalistit näkivät kapitalismin enemmän tai vähemmän luonnonlakien mukaisena järjestelmänä, mikä yksistään riitti takaamaan sen oikeutuksen. Keynesiläisyys nähtiin toisen maailmansodan ajan sotatalouden aiheuttamaksi poikkeamaksi asioiden luonnollisessa järjestyksessä.

Jos muutos alkoi 1970-luvulta, on sen jälkeen tapahtunut vielä huikea harppaus. Niin huikea, että on vaikeaa väittää, ettei kyseessä todella olisi maailmanlaajuisten finanssimarkkinoiden irtautuminen "luonnollisesta" taloudesta, toisin sanottuna pääasiassa tavaravaihtoon ja reaaliomaisuuden omistamiseen nojaavasta talousjärjestelmästä - vaikka minkä tahansa talousjärjestelmän nimittäminen luonnolliseksi on epäilemättä epäilyttävää. Siltala mainitsee esimerkiksi, että vuosituhannen vaihteessa maailman rahataloudessa liikkui 1 300 miljardin dollarin päivävaihto; tästä vain viisi miljardia käytettiin tavaroiden ja palveluiden maksuun, loput keinotteluun valuutoilla ja osakkeilla. Tämän arvion kirjoittajaa ei ole siunattu poliittisen viekkauden armolahjalla, mutta vähemmälläkin ymmärtää, että näin valtaisassa taloudellisessa muutoksessa on kysymys myös suuresta poliittisesta käänteestä. Suursijoittaja George Soros tulee vuonna 2002 Brasilian presidentinvaaleja koskeneessa lausunnossaan hätkähdyttävästi tukeneeksi tämänkin verkkolehden lukijoille tuttua Imperiumi-teoriaa: kansainväliset sijoittajat kaatavat Brasilian valuutan, jos työväenpuolueen ehdokas valitaan. Sorosin mukaan näet nykyaikaisessa globaalissa kapitalismissa vain amerikkalaiset äänestävät, eivät brasilialaiset - kuten antiikin maailmassa vain Rooman valtakunnan kansalaiset äänestivät.

Suunnanmuutos merkitsi pääomatulojen kasvua ja palkkatulojen vähenemistä kaikkialla länsimaissa. Pääoman yhteiskunnallinen mahti kasvoi siis oleellisesti. Spekulaatioiden avaruudessa liikkuvien aineettomien rahavirtojen luoma poliittinen paine on merkittävässä määrin sanellut nyky-Suomessakin harjoitettavan yhteiskuntapolitiikan suuntaviivoja. Käytännössä tämä on 1990-luvun alun laman jälkeen merkinnyt sitä, että pääomatuloja saavat ovat vaurastuneet, kun palkansaajien osuus talouskasvusta on pienentynyt. Samalla vakituisten työllistettyjen määrä on vähentynyt. 1990-luvulla myös osa-aikaiset ja halpatyöt yleistyivät ja sosiaaliturva heikkeni; köyhimmät köyhtyivät. Kansalaiselle tämä merkitsee Siltalan mukaan sitä, että palkkatyöllä on entistä vaikeampaa saavuttaa suhteellisen riippumaton, itsesäätelyn mahdollistava asema. Maailmanlaajuinen hyperkilpailu jättää osan työvoimasta työttömäksi. Osan täytyy olla valmis työskentelemään lähes millä ehdoilla tahansa.

Uusi aikakausi on tullut merkitsemään "pörssiarvotuksen" aikaa, loputtomia uhrauksia kansainvälisen kilpailukyvyn ja yritysten rahoittajien eteen. Siltala nostaa lähteenään esiin muun muassa antropologi Howard Steinin, jonka mukaan kehitys Yhdysvalloissa 1980- ja 1990-luvuilla merkitsi iskua ihmisarvoille: työntekijät saivat oppia olevansa työnantajilleen pelkkä kustannuserä, joka on uhrattava kilpailukyvyn ja omistajien edun tähden. Kiteytys on nähdäkseni oleellinen myös suomalaisen työelämän kannalta. Lähes hyytäviä mielleyhtymiä syntyy myös tähän muutokseen liittyvistä, liki orwellilaisen uuskielen tapaisesta kielenkäytöstä: kun työntekijä on "dead meat", joka on leikattava pois firman kokonaisuuden tervehdyttämiseksi, alettiin lähentyä "etnisten puhdistusten kieli- ja mielikuvastoa".

Siltalan teoksen vaikuttavimmaksi osuudeksi voisi luonnehtia sen empiiristä osuutta: suomalaisen työelämän nykytilaan tehtyä luotausta, joka perustuu laajaan, lukuisten eri alojen työntekijöille tehtyihin haastatteluihin. Suurimmasta osasta aineistoa nousee esille samantapaisia kokemuksia: työmäärä ja työn rasittavuus on kasvanut, samoin epävarmuus työpaikasta. Sama, tai "saneerausten" vuoksi entistä pienempi, työntekijäjoukko joutuu selviytymään entistä suuremmasta työmäärästä. 40 prosentilla suomalaisista ei vuonna 2003 ollut aikaa hoitaa työtehtäviään loppuun, koska ne piti keskeyttää jonkin kiireellisemmän tehtävän vuoksi. Tällainen muutos on merkinnyt työilmapiirin huonontumista monilla työpaikoilla, kyräilyä ja työpaikkakiusaamista. Markkinapaineiden alla äärimmilleen rasitettuja ovat etenkin monet loputtomien säästötoimien kuristamat julkisen sektorin alat; monissa vanhainkodeissa, kouluissa, sairaaloissa ja päiväkodeissa henkilökunta työskentelee kestävyytensä äärirajoilla, työntekijämäärään nähden kohtuuttoman työtaakan alla. Koska ihminen ei kestä stressiä loputtomasti, työntekijöistä yhä useampi oirehtii sairastumalla: burnout ja masennus ovat muodostuneet kansantaudeiksi. Jotkut päätyvät äärimmäiseen ratkaisuun, itsemurhaan.

Siltalan kokoamat kertomukset ovat paikoitellen hyvin hätkähdyttäviä ja luovat suomalaisesta työelämästä melkeinpä infernaalisen kuvan. Yksin vuorossa oleva lastentarhanopettaja joutuu sitomaan pieniä lapsia kiinni tuoleihin, koska ei millään ehdi valvoa kaikkia, vilkkaimpien lasten karkaillessa sinne tänne. Dementikkovanhus huutaa laitoksessa tuskissaan, koska hänen vaippaansa ei kukaan ehdi vaihtaa. Monet pitkäaikaissairaat laitospotilaat elävät vuosikausia jatkuvassa tokkurassa rauhoittavien lääkkeiden vuoksi, koska ylityöllistetty ja minimimääräinen hoitohenkilökunta ei millään ehdi hoitaa heitä. Psykiatrisen sairaalan potilaskuormitus saattaa olla 140 prosenttia. Vanhustyön ammattilainen arvioi, että kunnollisen hoidon takaamiseksi alalle tarvittaisiin todellisuudessa kolminkertaiset henkilöresurssit nykyiseen verrattuna.

Näitä kertomuksia Siltalan teoksessa on runsaasti, ja ne ovat yhdellä sanalla sanottuna karmeaa luettavaa. Useiden vuosien ajan maailman kilpailukykyisimmäksi listattu valtio kohtelee monia heikoimmista kansalaisistaan täysin ihmisarvoa alentavalla tavalla. Sadattuhannet ihmiset elävät tällaisessa työelämässä joka päivä. Tässä on nähdäkseni selkein tapa lukea Siltalaa poliittisesti: heitteille jätetty kroonikkovanhus tai kadulle heitetty skitsofreenikkopotilas on oikeistolaisen, raakaan markkinaliberalismiin nojaavan yhteiskuntapolitiikan pelkistetyin kuva. Tämä on myös sitä todellisuutta, johon jormaolliloiden ja aatoserkkojen ei koskaan tarvitse omia sormiaan liata. Työelämän huonontumisen lyhyttä historiaa "valitusvirtenä" pitäneen Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan työhuoneesta on selvästikin pitkä matka siihen nykyarkeen, jota Siltala kuvaa.

Kertomukset tällaisesta arjesta ovat järkyttäneet myös kirjoittajaa itseään, saaden tämän voimattoman vihan valtaan. Siltala kertoo tästä erään luvun loppuun lisäämässään kappaleessa, jossa hän pohtii omaa asemaansa: "[t]utkijaltakin uhkaa kirvota analyyttinen ote, kun faktat painavat (...) eikä niiden alta pääse pakoon". Toisaalta tässä on hänen mukaansa myös muutoksen siemen: ankaria realiteetteja on koetettava ajatella riittävän kokonaisvaltaisissa yhteyksissä - ja realiteetit on kaikesta musertavuudesta huolimatta yritettävä kohdata. Siltalan mielestä "faktat ovat pahimmillaankin toisenlaisia kuin ne vaihtoehdottomat tunnelmat, joihin itse kukin yksinäisessä eloonjäämiskamppailussaan saattaa urautua miettiessään työtilannettaan aamuyöllä suden hetkellä".

Se, että kapinaa ei kaikesta huolimatta ole syntynyt, johtuu ainakin perinteisen poliittisen painostusvoiman heikkenemisestä. Huomattavasti yleistynyt paikallinen sopiminen toimii työnantajan eduksi; Siltalan mukaan työaika ei ole enää ihmisoikeuskysymys, vaan henkilökohtainen sopeutumishaaste. Toisaalta suomalaisen vahvan ay-liikkeen perinnöllä näyttäisi sittenkin olevan merkitystä: työntekijöiden järjestäytymis- ja muut oikeudet kokonaan romuttava "walmartisoituminen" ei ainakaan vielä ole toteutunut Suomessa. Torjuntavoittoja on saavutettu. Toiseksi keskeiseksi keinoksi tilanteesta selviytymiseen Siltala nostaa esiin yksilölliset ratkaisut "irtautua oravanpyörästä": jotkut löytävät terveytensä ja elämän mielekkyyden vasta päätettyään sanoutua irti uuvuttavasta työpaikastaan - kaikkien toimeentulovaikeuksien uhallakin.

Lukukokemuksena Siltalan teosta voisi luonnehtia monipuoliseksi, mutta tällainen ilmaus olisi sinällään lattea. Laaja, puhutteleva tutkimusaineisto ja vaikuttava perehtyneisyys lähdekirjallisuuteen tekevät Työelämän huonontumisen lyhyestä historiasta vankan ja uskottavan teoksen, jota ei voi kuitata pelkkänä pamflettina. Lisäksi Siltalalla on teoreettinen näkemys, jonka voisi tiivistää yhteiskunnallisen nykytodellisuuden ontologisoimisen vastustamiseksi. Yhteiskuntatieteellisessä kielessä tätä samaa tarkoitettaneen, kun sanotaan, ettei vallitsevia asiantiloja tule "ottaa annettuina", luonnonlain kaltaisina tosiasioina, joille ihminen ei mahda mitään.

Toisaalta Siltalan valitsema näkökulma ehkä kertoo kuin kertookin jonkinasteisesta kaipuusta menneeseen; entäpä jos työelämää olisi tarkasteltu vielä laajemmin, sisällyttäen mukaan myös ne, jotka esimerkiksi eivät kuulu kansalaisuuden piiriin. Suomessa tämä ihmisryhmä tietysti on vielä pieni, mutta koko Euroopan mittakaavassa "laittomien" - minkään valtion kansalaisuutta tai minkään valtion takaamaa juridista suojaa vailla olevien - siirtolaisten tekemä työ on sekä taloudelliselta että inhimillisten kärsimysten mittakaavaltaan suuri asia. Millaista historiaa heidän työelämänsä huonontumisesta kerran kirjoitetaan? Myös tyylillisesti Siltalalla on heikkoutensa - erääksi sellaiseksi nimittäin on omiaan kääntymään hänen vahvuutensa: vankka lukeneisuus ja asiantuntemus, yhdistyneenä tiheätahtiseen omaääniseen kommentointiin tämän käsittelyn lomassa. Lukukokemuksesta tulee tällöin raskas, ja lukijan ote kirpoaa hetkittäin: suuret linjat, teoksen punaiset langat, häviävät tuon raskauden taakse. Ei ehkä ole lainkaan hullumpi idea lukea Työelämän huonontumisen lyhyt historia pariinkin kertaan, välillä sulatellen. Urakka saattaa hyvinkin kannattaa, sillä tämä kirja on tärkeä.

Työelämän huonontumisen lyhyen historian herättämä pienoinen polemiikki on tätä kirjoitettaessa jo laantunut, mutta Siltalan tarkkapiirtoisesti kuvaama todellisuus on edelleen mitä konkreettisimmin olemassa, ympärillämme, kaiken aikaa. Vaikka tuo todellisuus ei näytä hyvältä, haluaa kirjoittaja itse antaa toivoa siitä, että muutokset ovat mahdollisia, ihmisten itsensä tekeminä.

Otsikko on lainaus Siltalan haastattelemalta sairaalatyöntekijältä, joka kommentoi työpaikallaan järjestettyä pakollista "työssäviihtymiskoulutusta".