2004-10-29
Katkeruuden syllogismeja on ensimmäinen E.M. Cioranin (1911-1995) laajahkosta ranskankielisestä tuotannosta suomennettu teos. Ranskankielisen tuotannon lisäksi tällä "kuolemanajattelijalla" on myös romaniankielinen tuotanto, sillä Cioran oli alun perin kotoisin Romaniasta, pienestä Rasinarin kylässä ja papin poika, kuinkas muutenkaan. Nuorena Cioran opiskeli Bukarestin yliopistossa filosofiaa vuodesta 1928 vuoteen 1936. Bukarestin aikoina Cioran kuului Criterion-ryhmään, jonka tunnetuin jäsen lienee ollut Eugène Ionesco. Vuonna 1937 Cioran sai stipendin, jonka turvin hän matkusti opiskelemaan filosofiaa Pariisiin. Aikomuksena hänellä oli kirjoittaa väitöskirja Nietzschestä, etenkin Nietzschen etiikasta. Väitöskirja ei kuitenkaan koskaan tullut valmiiksi.
Nyt suomennettu Katkeruuden syllogismeja on Cioranin toinen ranskankielinen teos, ja se julkaistiin alun perin vuonna 1952. Kirja ei tuolloin herättänyt suurta huomiota, päinvastoin; Sartren ja muiden kolmen H:n (Hegel, Husserl, Heidegger) sukupolven eksistentialistisessa hypessä paistattelevat lukijat eivät huomanneet Ciorania lainkaan. 1970-luvulla Katkeruuden syllogismeista kuitenkin otettiin uusi painos, ja siitä tuli menestys. Cioranista tuli 1970-luvun nuorille ranskalaisille filosofian harrastajille tärkeä elämän ja kuoleman filosofi. Kaiken kaikkiaan Cioranin tuotanto käsittää parisenkymmentä teosta. Cioranin romaniankielisiä teoksia on käännetty ranskaksi ja Ciorania on käännetty myös jonkin verran muille kielille.
Katkeruuden syllogismeja on kaikessa traagisuudessaan, kyynisyydessään ja masennuksessaan virkistävä teos. Ciorania voi ja ei voi lukea vakavasti. Cioranin aforismit voi ottaa viiltävinä sivalluksina ja uusina nauloina olemisen arkkuun ja niitä voi pitää kertakaikkisen kirkkaina kuvina olemisen tyhjänpäiväisyydestä ja kammottavuudesta. Mutta mitä useamman sivun Cioranin tykitystä lukee, sitä helpommin huomaa suun ja mielen kääntyvän virneeseen ja lopulta varsinaiseen röhönauruun, tai skitsonauruun kuten Deleuze ja Guattari asiaa kuvaisivat.
Cioranin kirjaa lukiessa tulee ensiksikin ottaa huomioon, että Cioran oli kiinnostunut Nietzschestä (kuten myös Kiergegaardista ja Wittgensteinista) ja oli tämän aforismitaidon asiantuntija. Toiseksi on syytä huomata, että kyseessä on teos, ei mikään kokoelma synkeähköjä aforismeja, ja että teos on kirjoitettu syllogistisesti, nimensä mukaisesti. Aforismit siis muodostavat verkon ja kokonaisuuden, joka etenee, ainakin pääosin, syllogistisen päättelyn (kahdesta tai useammasta premissistä tehdään johtopäätös) mukaisesti. Tämän vuoksi lukemisessa on otettava huomioon kokonaisuus ja annettava aforismien vaikuttaa vähä vähältä, eikä päätyä tekemään johtopäätöksiä liian nopeasti. Jos Cioran ei saa sinua nauramaan, niin on parempi kääntyä yksinkertaisemman huumorin, kuten vaikkapa Arto Paasilinnan pariin. Silloin ei tietenkään voi enää puhua kirjallisuuden tai filosofian harrastamisesta.
Esikuviensa mukaisesti Cioraninkin menetelmä kirjoittaa filosofiaa ei ole paasaava eikä selkeä, vaan jossain mielessä pedagoginen. Pedagogisuudella Cioranin tapauksessa tarkoitan sitä, että hänellä on selkeä pointti siinä, mitä hän haluaa sanoa, mutta hän ei todellakaan ilmoita kantaansa yksitotisesti ja yksinkertaisena totuutena lukijalle, mikä olisi suorastaan banaalia. Sen sijaan hän yrittää saada lukijan ymmärtämään tuon pointin jollain muulla tavalla. Cioranin ajatusta ei siis tule (ainoastaan) etsiä hänen aforismeistaan, niiden "sisällöstä", vaan nimenomaan siitä prosessista, joka noita aforismeja luettaessa ilmaantuu ja muodostuu. Joku saattaisi kutsua sitä omaksi ajatteluksi ja ymmärtämiseksi, itse sanoisin sitä yksinkertaisesti vain liikuskeluksi filosofian alueella. Tällä alueella ei tietenkään voi olla enää varma siitä kuka liikuskelee, mutta siitä voi olla varma, että jokin liikuskelee, mitä tai mikä tahansa se onkaan.
Cioran on omalaatuinen ajattelija. Hän on purkava ja vapauttava. Hän avaa nietzscheläisellä vasarallaan enemmän kuin kymmenet vallan anatomian analyysit yhteensä. Kirjoitan tässä Cioranista preesensissä siksi, että Cioran todellakin on läsnä tässä ajassa, mikä ei johdu ainoastaan siitä, että Cioranin teos on nyt suomennettu, vaan myös siitä, että Cioranin aforismit toimivat ainoastaan kun niihin yhdistetään niille ulkopuolisia, nykyisiä voimia. Deleuze muotoilee asian seuraavasti: "Aforismi on voimien tila ja näistä voimista viimeinen, toisin sanoen sekä viimeisin, aktuaalisin että väliaikaisin voima on aina kaikkein ulkoisin voima. Nietzsche sanoo asian hyvin selvästi: Jos haluatte tietää, mitä tarkoitan, niin etsikää voima, joka antaa merkityksen, tarvittaessa uudenkin, sille mitä sanon. Yhdistäkää teksti tähän voimaan. Tällä tavoin ei ole olemassa Nietzschen tulkinnan ongelmaa. On olemassa vain 'masinoinnin' ongelmia: Nietzschen tekstiä täytyy 'masinoida', löytää se ajankohtainen ulkoinen voima, jonka avulla hän onnistuu päästämään jotakin läpi, sen energiavirta."*
Vaikka Cioran on siis "kuolemanajattelija" ja vaikka Juhani Ihanus kirjoittaakin teoksen lyhyen Cioran-esittelyn lopuksi, että "lopullinen diagnoosi ei väistä Kohtaloa: Sairaus on olemassa, hoito ja paraneminen ovat silkkaa kuvittelua", ei kuitenkaan ole niin, että Cioran kannattaisi jonkinlaista synkkyyttä, passiivisuutta ja alistumista, siis kaikkea sitä, mitä looginen positivismi ja muut pseudotieteet edustavat. Päinvastoin, Cioran esittää oman pointtinsa rivien välistä: Kuolemaa odotellessa voisi kenties tehdä jotain aivan muuta, jotain kerrassaan toisenlaista kuin mihin olemme tottuneet. Siksi Ciorania voi lukea myös poliittisena ajattelijana.
Viite:
* Deleuze, Gilles: Autiomaa. Toimittaneet Jussi Kotkavirta, Keijo Rahkonen ja Jussi Vähämäki. Gaudeamus, Helsinki 1992. s. 13-14.