Väkivallan ikuinen ajankohtaisuus
Jeremy Varon: Bringing the War Home. The Weather Underground, the Red Army Faction and Revolutionary Violence in the Sixties and Seventies. University of California Press 2004.

1960-luvun lopun läntisissä yhteiskunnissa kysymys väkivallan käytöstä yhteiskunnallisen vaikuttamisen (tai tarkemmin sanoen vallankumouksen tekemisen) menetelmänä nousi esiin tilanteessa, jossa mielenosoittamisen ynnä muun lain salliman mielipiteenilmaisun vaikutus monien "imperialistiseksi" nimittämään Vietnamiin sotaan oli osoittautumassa hyvin rajalliseksi - samalla tavoin kuin 2000-luvun alun globalisaatiokriittinen liikehdintä joutui kysymään itseltään, mitä tehdä, kun mielenosoituksilla ei ole juurikaan vaikutusta. Teoksen Bringing the War Home kirjoittaja Jeremy Varon viittaa osuvasti tähän analogiaan* ja löytää muitakin vastaavuuksia 1960- ja 1970-lukujen rauhan- ja vasemmistoliikkeen sekä viime vuosien globalisaatioliikehdinnän yhteiskunnallisen kontekstin välillä: siinä missä 1970-luvulla varsinkin Länsi-Saksa oli maa, jossa väkivaltaisten ryhmittymien kuten RAF:n toiminta antoi valtiolle käyttökelpoisen perusteen kansalaisvapauksien rajoittamiseen, 2000-luvun alun "terrorismin vastaiseen sotaan" liittyvän yhteiskunnallisen kontrollin eräs mallimaa on USA (Patriot Act jne.). Kummassakin tapauksessa valtio vahvistaa suvereniteettiaan toimimalla poikkeustilassa.

"We refuse to be good Germans"

Teoksen Bringing the War Home varsinaisena aiheena ovat kaksi aseelliseen toimintaan keskittynyttä ryhmittymää kahdesta eri maasta: selvästi tunnetumpi Rote Armee Fraktion (Länsi-Saksa) ja Weather Underground (USA), jonka saamasta viimeaikaisesta huomiosta toinen esimerkki on Sam Greenin ja Bill Siegelin dokumenttielokuva**. Varonin työ on ensimmäinen näiden kahden väkivaltaisen ryhmittymän systemaattinen vertailu. "Vasemmistolaista terrorismia" tutkivassa kirjallisuudessa on Varonin mukaan perinteisesti väitetty, että uusvasemmistolaista väkivaltaa syntyi merkittävästi ainoastaan maissa, jotka edustivat toisessa maailmansodassa ns. akselivaltoja, eli Saksassa, Italiassa ja Japanissa. Väitteen oletuksena on, että väkivaltaisen toiminnan kehkeytyminen oli vakiintuneiden liberaalidemokraattisten instituutioiden puuttumisen seurausta ja että USA:n tienä on ollut American exceptionalism, vapaan maailman etujen vaalimisen erityisasema, sekä Saksan tienä demokraattisten arvojen ja instituutioiden vakiintumiseen kohdistuvan vastarinnan "erityinen polku" (Sonderweg).

Varonin mukaan tällainen käsitys hämärtää saksalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan silloisia yhtäläisyyksiä ja yhteyksiä. Ensinnäkin "amerikkalainen demokratia" oli 1960- ja 1970-luvulla kaikkea muuta kuin toimiva, sillä aikakauden ominaispiirteitä olivat esimerkiksi afroamerikkalaisten syrjintä ja poliittisten instituutioiden sekä oikeuslaitoksen vakavat kriisit (esimerkiksi Watergate, salaiset pommitukset Kamputseassa tai FBI:n tilinselvitys Hooverin kauden jälkeen). Keskittyminen "kansallisiin erityispiirteisiin" myös hämärtää sitä, että uusvasemmiston toimintatilan kannalta globaalin ja kansallisen kontekstin vuorovaikutus ja dynamiikka oli pitkälti samanlaista sekä USA:ssa että Länsi-Saksassa. Molempien maiden liikkeitä motivoi USA:n globaalin voimankäytön vastustus ja kolmannen maailman vallankumouksellisten liikkeiden kannatus, samalla kun sekä RAF:n että Weather Undergroundin rajoittuminen moraaliseen kokemukseen perustuvaan pikemminkin kuin käytännölliseen internationalismiin osoittaa yhtäläisyyksiä uusvasemmistolaisuuden kansainvälisyyden puutteissa kansallisesta kontekstista riippumatta. Olennaista on myös huomata, että toisen maailmansodan jälkeen USA ja Länsi-Saksa olivat kommunismin vastaisen rintaman tärkeimpiä maita ja että suhteella Amerikkaan (ja Natoon) oli äärimmäisen tärkeä erityisasema saksalaisessa politiikassa. Siksi länsisaksalaisille vasemmistolaisille USA:n kritisoiminen oli välittömästi myös oman maansa kritisoimista. Vastaavasti USA:n uusvasemmistolaiset taas käyttivät Saksaan liittyviä vertauskuvia: kansanmurhaa Indokiinassa verrattiin holokaustiin, ja Weather Undergroundin aktivistit julistivat kieltäytyvänsä olemasta "hyviä saksalaisia" (ts. kansalaisia, jotka uskollisena maalleen hyväksyvät sen toteuttaman kansanmurhan).

Sekä RAF että Weather Underground herättivät maidensa uusvasemmiston keskuudessa lievää sympatiaa mutta pääasiassa kielteisiä reaktioita. Ryhmittymien toimet keräsivät puoleensa niin moraalista tuomitsemista kuin syytteitä taktisista virhearvioinneista. Jos järjestöjen kannatus oli pieni jopa siinä joukossa, jonka olisi pitänyt edustaa niiden otollisinta kannatusperustaa, miksi sitten kyseessä on relevantti tutkimusaihe? Kuinka vaikutusvallaltaan ja kannatukseltaan marginaalisten ryhmien tutkiminen voi kertoa mitään olennaista uusvasemmistosta yleensä (saati sitten yhteiskunnasta)? Varon vastaa näihin olennaisiin kysymyksiin toteamalla, että vaikka väkivaltaisiin toimintamalleihin ryhtyneiden osuus oli tosiasiassa hyvin pieni, sekä määrällisesti että suhteellisesti, väkivallanteot on asetettava ensinnäkin uusvasemmiston aktivistien halujen kontekstiin. Vaikka vallankumouksellisen voimankäytön halut eivät johtaneet kuin pienen osan harjoittamaan väkivaltaa käytännössä ja vaikka tämä halu esiintyi harvoin ristiriidattomana - ilman sitä hillinneitä rationaalisia tai moraalisia vaikuttimia - ainakin osittaisesti ja potentiaalisesti positiivinen suhtautuminen vallankumoukselliseen voimankäyttöön oli varsin yleistä.

Toiseksi Varonin mukaan aiheenvalinnan relevanssia puolustaa se, että kysymyksellä väkivallan käytöstä oli hyvin merkittävä rooli liikkeiden sisäisessä keskustelussa. Kyseessä oli hyvin voimakkaita mielipiteitä herättänyt aihe, sillä se kytkeytyi suoraan kysymykseen siitä, mikä oli liikkeiden tavoittelemien yhteiskunnallisten muutosten laajuus. Oliko kyse vain järjestelmän pienestä muokkauksesta enemmän rauhaa ja tasa-arvoa korostavaan suuntaan? Vai oliko kyse siitä, että koska Vietnamin sota oli "imperialistinen" sota, ainoastaan perusteellinen ja rakenteellinen muutos, joka myös tuhoaisi kapitalistiset valtasuhteet, olisi riittävä, ja että mitään perusteellista muutosta ei ole mahdollista toteuttaa rauhanomaisesti? Se, että niin Weather Undergroundin kuin RAF:n toiminta sai uusvasemmiston piiristä osakseen pääasiassa tuomitsemista, ei tarkoita sitä, että niiden käsittelemät huolenaiheet tai kysymykset olisivat olleet marginaalisia; väkivallan käytön erityisen tapauksen tuomitseminen (taktisesti järjettömänä, huonosti ajoitettuna, moraalisesti kestämättömänä jne.) on eri asia kuin sen yleinen tuomitseminen. Mitä salaisempia ja peitellympiä vallankumouksellisen väkivallan halut olivat, sitä enemmän väkivallan käytännöllisen ilmenemisen järjettömyyteen pettyminen sai katkeria ehdottoman tuomitsemisen muotoja.

Mihin tarvitaan sääennustajia?

Sekä Weather Undergroundin että RAF:n toiminnan aloittivat aktivistit, jotka ennen maanalaista uraansa olivat pääasiassa julkisesti toimineita poliittisia militantteja. Weather Undergroundin ydinryhmän (Bernardine Dohrn, Bill Ayers, Jeff Jones jne.) yhteiskunnallisen aktiivisuuden ensimmäinen merkittävä vaihe oli SDS:n (Students for a Democratic Society), rauhanliikkeen vasemmistolaisten opiskelija-aktivistien laajan koalition, "valtaus", jonka tarkoituksena oli asettaa järjestö palvelemaan tehokkaammin vallankumousta ja käyttää sitä agitaation levittämisen välineenä. Käytännössä lopputuloksena oli tietenkin SDS:n hajoaminen, mutta sitä ennen ns. ydinryhmä onnistui kuitenkin lisäämään kaikkein militanteimpien ja taisteluvalmiimpien aktivistien rivejä sekä keskinäistä organisoitumista.

Weather Undergroundin alkuperäinen nimi Weathermen on peräisin Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues -kappaleen säkeestä "You don't need a weatherman to know which way the wind blows", jonka mukaan nimetyn poliittisen dokumentin Revolutionary Youth Movement - SDS:n sisäinen fraktio, josta Weathermen sittemmin kasvoi - julkaisi kesällä 1969 juuri ennen SDS:n yleiskokousta, jossa monia tulevia Weathermenin aktiiveja äänestettiin SDS:n virkoihin. Dokumentin mukaan ajan keskeinen kamppailu käytiin USA:n imperialismin ja kansallisten vapaustaistelujen välillä. Tämän vuoksi USA:n sisäisen vallankumouksellisen organisaation luomisen kannalta oli keskeistä luopua siitä uskosta, että vallankumouksellinen impulssi voisi tulla ihonvärinsä tuomista etuoikeuksista nauttivien valkoisten työläisten taholta. Johtavan aseman dokumentti luovutti pikemminkin afroamerikkalaisten kansalaisoikeusliikkeen militanteimmille osille kuten Mustille panttereille, joiden taistelua nuorten valkoisten aktivistien piti tukea. SDS:n tehtävänä oli siten tämän nuoren valkoisen militanssin rohkaiseminen ja organisointi.

Weathermenin aktiivien mukaan eräs olennainen valkoinen etuoikeus oli pasifismi: väkivallattomasti voivat protestoida ainoastaan valkoiset, jotka tietävät, että heidän ei tarvitse pelätä poliisia. Vietnamilaisilla tai USA:n mustilla ei tätä etuoikeutta ole. Valkoisista etuoikeuksista luopuakseen valkoisten aktivistien oli siis todistettava, että he uskalsivat toimia väkivaltaisesti - aivan kuten USA:n sortamat vapaustaistelijat kolmannessa maailmassa tai mustat USA:n getoissa. Niinpä Weathermen organisoi Days of Rage -tapahtuman Chicagoon juuri tätä tarkoitusta varten agitoiden sitä ennen kiihkeästi kampuksilla ja friikkikommuuneissa. Paikalle piti saada tuhansia militantteja valkoisia aktivisteja osoittamaan kykyään ja uskallustaan vallankumoukselliseen väkivaltaan. Aiemmin Weathermenin aktiivit olivat kokeneet lähinnä pieniä katutaisteluja mm. kampusten valtausten yhteydessä, mutta tästä piti tulla jotain aivan muuta - jotain, mikä herättäisi kauhua valkoisessa Amerikassa. Enemmän kauhua kokemus herätti kuitenkin paikalle saapuneissa, sillä tuhansien sijasta osallistujia oli ainoastaan muutama sata, joista noin puolet pidätettiin.

Saapuneen porukan tarve todistaa kykyään vallankumoukselliseen väkivaltaan oli joka tapauksessa huomattavan suuri, sillä vaikka poliisin voitto oli varma, militantit uskaltautuivat katuyhteenottoihin ja omaisuuden kuten ikkunoiden ja autojen tuhoamiseen. Taisteluihin osallistuneet ovat kuvailleet jälkikäteen, kuinka kyse oli samanaikaisesti sekä tietoisen epätoivoisista että välttämättömistä teoista - epätoivoisista siinä mielessä, että teoillaan osallistujat käsittelivät omaa epätoivoaan, joka johtui kyvyttömyydestä tehdä yhtään mitään Vietnamin sodalle; ja välttämättömistä siinä mielessä, että ainoastaan tunne valmiudesta "mihin tahansa" vallankumouksen puolesta toi osallistujille kokemuksen siitä, että he olivat tekemässä jotain "todellista", siis jotain aivan muuta kuin kaikki se, mitä massakulutusyhteiskunnan "epätodellinen" roska televisioista jääkaappeihin edusti. Mitä suuremmaksi kasvoi todellisen intohimo, sitä enemmän katosi poliittiselle todellisuudentajulle ominainen todellisten taktisten hyötyjen ja haittojen arviointi. Juuri tässä on Days of Ragen "järjettömyyden järki".

Sekä "sotilaallinen tappio" että muun uusvasemmiston piiristä tullut arvostelu saivat Weathermenin kääntämään vähitellen huomionsa julkisista katutaisteluista pommi-iskuihin. Kyse oli aseellisen konfliktin tason nostamisen lisäksi suuntautumisesta entistä enemmän "debrayismin"*** suuntaan, käsitykseen, jonka mukaan vallankumouksellisen ryhmän tehtävänä on kattavan organisaation luomisen sijasta rohkaista esimerkillään vallankumoukselliseen toimintaan ja jota ryhmä arvioi uudelleen vasta vähän ennen hajoamistaan 1970-luvun puolivälissä. Varsinaisen ja lopullisen sysäyksen maan alle menemiseen antoi kuitenkin Weathermenin newyorkilaisen kollektiivin majapaikassa tapahtunut räjähdys, jossa räjähteiden valmistuksen yhteydessä kuoli vahingossa kolme aktivistia. Koska poliiseille oli nyt selvää, mitä Weathermen valmisteli, maan alle meneminen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi. Samalla omien tovereiden kuolema oli jonkinlainen herätyskello. Aiempi väkivaltahehkutus, jossa välillä jopa Charles Mansonista käytettiin (positiivista) nimitystä "bad motherfucker" ja jota järjestö toteutti mm. rehvastelevassa Fire-lehdessään, kääntyi hieman lievempään ja "järkevämpään" muotoon. Ryhmän merkittävimmät aktiivit kiersivät kollektiiveissa ympäri maan ja yrittävät vakuuttaa näitä pidättäytymään materiaalisessa tuhoamisessa tappamisen sijasta, mikä vakiintuikin järjestön linjaksi. Tuhon kohteita olivat tästä eteenpäin esimerkiksi kansalliskaartin rakennukset, poliisilaitokset, armeijan toimitilat sekä suuryhtiöiden omaisuus - usein kostona jostain erityisestä valtion toimenpiteestä. Järjestö myös järjesti (maksusta) huumeguru Timothy Learyn vankilapaon.

Tässä suhteessa, kyvyssä edes jonkinasteiseen itsekritiikkiin ja sotilaallisten menetelmien rajoittamiseen, Weathermenin suuntautuminen poikkesi siis merkittävästi Rote Armee Fraktionin linjasta, joka eteni pikemminkin alkuvaiheen "imperialismia vastaan" suunnatuista sotilaallisista iskuista (USA:n tukikohtaan ym.) liikkeen johtajien vangitsemisen jälkeiseen sotaan Länsi-Saksan oikeuslaitosta ja poliisia vastaan - itsereferentiaalisesti korostuneeseen sodankäyntiin, jossa kenen tahansa turvallisuusviranomaisen tappaminen oli anti-imperialistinen teko, koska RAF oli "anti-imperialistinen" ryhmä, jota turvallisuusviranomaiset vainosivat. RAF:n pienemmästä kyvystä itsekritiikkiin kertoo myös se, että se jatkoi toimintaansa selvästi Weather Undergroundia pidempään (virallinen lakkautusilmoitus julkaistiin vasta 1998). Koska RAF:n iskut olivat todellisesta väkivaltaisuudestaan huolimatta ensisijaisesti symbolisia niiden "tarkoituksenmukaisuuden" perustuessa "esimerkin voimaan" ja koska tämä symbolismi oli kytköksissä ryhmän toiminnan jatkuvuuden kannalta välttämättömään vallan illuusioon, illuusiota oli mahdollista jatkaa ainoastaan terroristisin menetelmin.

Weather Undergroundin hajoamiseen taas vaikutti uuden, "maanpäälliselle" toiminnalle suopeamman analyysin syntymisen lisäksi se, että FBI luopui monista ryhmän aktiiveja vastaan nostetuista syytteistä niiden tutkinnassa ilmenneiden laittomuuksien vuoksi (Hooverin kaudella tällaisista pikkuseikoista tuskin olisi välitetty!). Yht'äkkiä monilla karkulaisilla ei enää ollut mitään mitä paeta, ja toiset taas antautuivat lupauksille pienistä tuomioista - muutamien vielä jatkaessa marginaalista aseellista toimintaa uusissa yhteyksissä. Vaikka maan alla pysyttelemisen pakko oli eristänyt Weather Undergroundin aktiivit maanpäällisistä mobilisaatioista ja kampanjoista, se oli toisaalta tutustuttanut heidät järjestäytyneen yhteiskunnan laitamien ainutlaatuisiin ilmiöihin: erämaiden helpottavaan rauhaan, köyhien ihmeellisiin selviytymistapoihin, pikkurikollisiin, kulkureihin, paperittomiin siirtolaisiin ja harmaan talouden elinkeinoihin. Jonkinlaisena saavutuksena voidaan pitää sitä, että Weather Underground onnistui luomaan toimivan turvapaikkojen verkoston sekalaisten aktivistien, hippien ynnä muiden eri puolille maata perustamien kommuunien ansiosta ja että järjestön aktiivit onnistuivat pakoilemaan FBI:n agentteja sekä soluttautujia varsin menestyksekkäästi (soluttautumista hankaloitti osaltaan se, että koko järjestön historian ajan kaikki uudet kiinnostuneet pakotettiin huumekokeiluihin sekä tuntikausia kestäneisiin kuulusteluihin).