2004-01-20

Pentti Saarikosken elämä ja kuolemattomuus
Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski II. Vuodet 1964-1983. Otava, Helsinki 2003.

Mikko Jakonen

Pekka Tarkka on viimein saattanut Pentti Saarikosken haudan lepoon, ainakin hänen massiivisen kaksiosaisen elämäkerran muodossa. Pentti Saarikoski II käsittelee runoilijan toista elinpuoliskoa eli vuosia 1964-1983. Toisen osan alussa Saarikoski on 26-vuotias menestyksensä huipulla oleva julkkis, kommunisti, runoilija, rakastaja ja jo useamman lapsen isä. Siis lyhyesti, Saarikoski on jo kaikkea sitä, mistä hänet muistetaan, ainoastaan hänen runolliset suurteoksensa ovat vielä edessä.

Elämäkerran toinen osa alkaa siitä, mihin edellinen päättyy, Neuvostoliitosta, ja Saarikosken koko elämän kestäneestä suhteesta tuohon idän jättiin. Heti ensi sivuilla Tarkka tekee selväksi, että puhuttaessa Poet of Finlandista, ei ole kysymyksessä mikään turha mies: Jean-Paul Sartre ja Simone de Beuavoir liitetään ensimmäisellä sivulla Saarikosken legendaan. Sama tykitys jatkuu läpi koko kirjan. Mukana vilahtelevat jo osin edellisestä teoksesta tutut Helsingin hienohelmat ja tyhjäntoimittajat, vasemmisto-/kommaridokaajat sieltä ja täältä, kaikki kovan luokan julkkiksia tietysti. Sata missiä, näyttelijää ja reportteria, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen ja lopuksi vielä Suomen nykykirjallisuuden kyvyttömin kyky, Jyrki Kiiskinen, huutelemassa autosta Saarikoskelle solvauksia silloin, kun Kiiskisenkin olisi pitänyt olla syömässä pullaa kotona ja lukemassa kioskikirjallisuutta kaunokirjallisuuden sijaan.

Miten tämä kaikki liittyy Saarikoskeen? No, se vain liittyy, koska Saarikoski tuntuu, ainakin Tarkan mielestä, liittyvän kaikkeen mitä 1960, -70 ja -80 -luvuilla Suomessa ja maailmalla tapahtui. Saarikoski oli sukupolvensa äänitorvi, ja Tarkan kirjoittamat Saarikosken elämäkerrat ovat sukupolvensa kollektiivinen muisti ja joutsenlaulu. Saarikoski on levännyt jo vuodesta 1983, ja jokainen tuleva vuosi tuo kirkkomaille lisää Saarikoskensa lukeneita hautapaaseja. Saarikoski II tarjoaa rappiota ja kuolemaa, se tarjoaa epätoivoa toivottomassa maailmassa, se tarjoaa loputtoman tarpeen juoda lissää ja lissää ja lissää, se tarjoaa heikentyvän potenssin ja mielikuvakirjan Suomen lähihistoriasta, joka on enemmän kuin lohduton.

Mitä muutakaan se voisi tarjota? Pimeyden valtakunnassa, jossa Saarikoskikin joutui aikansa viettämään, ei järjen valo juurikaan loistanut. Suomalaisen ajattelun korkeinta pimeyden lamppua pitelivät käsissään tylsät filosofit, presidenttinä ja diktaattorina toimi seniili ja suuruudenhullu Kekkonen, maa vilisi militantteja ja perverssejä isänmaanpuolustajia, ja kaiken tämän yläpuolella leijui itänaapurin epämääräinen haamu, joka tukahdutti kaikki maailman tuulet Suomen tunkkaisiin satamiin, kielsi oman ajattelun ja käski perinteiseen tyyliin tarttumaan pulloon silloin, kun homma menee yli hilseen. Niin, ja toki Suomi oli täynnä asiattomuuttaan opettelevia tyhjäpäitä, yliopisto-opiskelijoita joka lähtöön, sen ja ton kaupungin kuppilassa, siinä ja siinä ylioppilastalon nurkassa, maistereita, insinöörejä ja liikemiehiä, joita saamme kiittää tämän päivän yhteiskunnasta, maailmasta, josta omat kivat on jo saatu, joten muille jakaminen olisi suoranaista turhuutta.

Mitä tähän sanoo Saarikoski? "[S]inun järvesi ovat jäähdyttämöjä/sillat saaresta saareen/kansan ahdistuksen pakopaikkoja", toteaa Saarikoski Tanssiinkutsussa (1980), ja aiemmin Tanssilattia vuorella (1977) teoksessa: "lakiin tulee pykälä/joka kieltää työskentelemästä lakia vastaan/joka kieltää meidät/ ja kohta ovat sallittuja/ enää ajatukset/jotka eivät ymmärrä kuolla". Ei jää paljon arvailun varaa siitä, mitä Saarikoski mietti maailmasta. Yhä pimenevä maa, kohti väistämätöntä loppuaan kulkeva hirviö, jolle kukaan ei uhraa ajatustakaan. Yhteisö ei näe yhteisöä, kun se kiinnostunut vain siitä, mitä se saa aikaan ja minkälaisia kuvajaisia sen silmien eteen kyetään loihtimaan. Siksi maailma on pistettävä syrjään, vaikka viinalla, koska se alituiseen tunkee luihut kätensä penkomaan Saarikosken sitäkin luihumpaa kukkaroa. Veroja ja elatusmaksuja: kuvitteellinen Saarikoski huutaa: "Mitä te minulta niitä haette, voisin sen sijaan neuvoa teitä valtion asioiden hoitamisessa; itse asiassa, minusta tulee luultavasti seuraava presidentti, se on nyt hyvin todennäköistä". Kännisiä soittoja ministereille, neuvoja ja kirjoituksia politiikasta pullon pohjalta. Toki Saarikoski toivoi, uskon romahdettua Neuvostoliittoon, että kiinalaiset tulisivat. Sitten kun näin tapahtuisi "Menisimme ikään kuin mustikkaan yhdessä./ Lämmittäisimme saunan." Lopulta kiinalaiset tulivat Saarikoskenkin luo, kun sauna oli tarpeeksi lämmennyt.

Saarikoski sanoo paljon muutakin, runoissa, proosaromaaneissa ja päiväkirjoissa, joita Tarkan tehdas työntänee tulevaisuudessakin ulos, ja hyvä niin, ne ovat loistavaa luettavaa. Ja tulee Saarikoski sanoneeksi sanansa jopa käännöksissä silloin, kun ajatus ei tahdo pysyä aika ajoin tylsässä leipätyössä. Saarikoski pistää tekstin tanssimaan, akat huutamaan ja Kallikleen uhkailemaan "turpiinvedolla" Platonin dialogissa Gorgias. Edelleen voi sanoa, että hyvä niin, sillä Saarikoski oli loistava ja tuottelias kääntäjä, vaikka hutilointiakin oli työssä mukana. On turha tehdä listaa Saarikosken käännöksistä tai teksteistä, tai laittaa niitä jonkinlaiseen ansiokkuusjärjestykseen. Jollekin toimii tuo, toiselle tämä teksti, ja kohta kaikki, minkä Saarikoski ikinä kirjoitti, on kirjoissa ja kansissa, luettavissa ja haukuttavissa kuten itse kukin tahtoo. Ja tästähän elää iso joukko ihmisiä, se on tuottavaa ja hyödyllistä, ennen kaikkea!

Mutta kuitenkin lopulta, ei ole mitään väärää siinä, että lähihistoriaamme avautuu perspektiivi, josta on syytä oppia jotain. En puhu niinkään Tarkan kirjoittamasta elämänkerrasta, joka on sekin hyvää työtä, joskin aivan turhanpäiväisen pikkutarkkaa, arkipäivän tylsimmistä paskalla käynneistä Saarikosken hienoimpiin runoihin tyhjänpäiväisiä "tosielämän" merkityksiä liittävää yksityisyyspornoa. Saarikosken teksteistä on opittava jotain: kuinka suomen kieltä käytetään, kuinka se juoksee, istuu ja levähtää. Saarikoskelta voi oppia sen, kuinka kapitalismin tyhjyyttä vasten voi nostaa vasemman kätensä ja oikealla kirjoittaa siitä samasta asiasta runon.

Kuinka monta poliittista pamflettia 1970-luvulta on luennassa tänäkin iltana ympäri Suomen maan? Korkeintaan yksi. Kuinka moni lukee Saarikoskea? Sadat, elleivät tuhannet, yhteensä useammat kuin koskaan ennen. Ja kaiken takana häärii kapitalisti keräillen itselleen pennosia pikkuporvariston luottotileiltä. Otava kiittää ja kumartaa, kun vihdoin kassaan kilisee puhdasta rahaa. Saarikoski kääntää haudassaan kylkeä, saunoo kiinalaisten kanssa ja odottaa, että saisi seuraa, tosin ehkä Herakleitos on jo messissä. Mitä maan päällä tapahtuu, on häviäväistä, varsinkin, jos annamme ison käden ottaa ja jakaa ja säilyttää keskiluokan paskahuussit persikan ja peessin sävyissä. Isoa kättä voi kuitenkin kätellä hyvästiksi ja henkiset paskahuussit pistää intellektuaalisella terrorismilla palasiksi. Jos ja kun tämä joskus tapahtuu, on hyvä tietää, miten tulevaisuudessa eletään. Siellä eletään hyvin samankaltaisesti kuin Saarikoski eli Tjörnillä niinä päivinä, joina pirttihirmu Mia Berner oli ymmärtänyt lähteä matkoille. Siellä eletään kirjojen, kynttilöiden, meren kalan ja naapurin perunoiden varassa. Niin ja sauna pitää tietysti olla lämpiämässä, ja saunan nurkalla pullo.

Tulostusversio.