2005-01-06
9/11 on aihe, josta on sanottu suurin piirtein kaikki mahdollinen. Vasemmistointellektuellien argumentointi noudattaa yleensä kaavamaisia linjoja: tuomitaan kaikenlainen terrorismi, muistutetaan terrorismin globaaliin epätasa-arvoon liittyvästä yhteiskunnallisesta kasvualustasta, ripotellaan sekaan hyppysellinen USA-kriittisyyttä perustuen siihen, ettei USA noudata "kansainvälistä lakia", ja lopetetaan johonkin mitättömään fraasiin kuten "mikään ei ole enää niin kuin ennen". Alun perin vuonna 2002 englanniksi ilmestynyt Tervetuloa reaalisen autiomaahan! osoittaa kuitenkin, että aiheesta on yhä mahdollista sanoa jotain merkittävää. Kauan odotettu ensimmäinen Zizek-suomennos on Zizekin kirjaksi epätyypillisen suoralla tavalla poliittinen sisältäen kuitenkin samalla hänen tuotannolleen tyypilliset elementit: lacanilaisen viitekehyksen, elokuva-analyysin luovan sekoittamisen muuhun teoreettiseen esitykseen, esimerkit Jugoslavian poliittisesta historiasta, syvällisen ideologiakritiikin sekä tietenkin ainutlaatuisen kirjallisen tyylin, jossa yhdistyvät provokatiivisuus, hauskuus ja intensiivinen ajatuksen lento.
Teoksen nimi on lainaus Matrix-elokuvasta. Kun Neo herää todellisuuteen ja näkee lohduttoman, raunioiden peittämän maiseman, vastarintaliikkeen johtaja Morpheus toteaa ironisesti: "Tervetuloa reaalisen autiomaahan." Juuri Matrix oli vienyt äärimmäisyyteen länsimaisessa populaarikulttuurissa jo pitkään viljellyn ajatuksen "todellisuudeksi" kokemamme perimmäisestä substanssittomuudesta, joka ilmenee myös muiden alojen tuotteissa: kahvi ilman kofeiinia, sodankäynti ilman ruumiita, politiikka ilman konfliktia jne. Substanssin puutteesta voi seurata vain "reaalisen intohimo" (Badiou), jonkin autenttisen haluaminen, joka kuitenkin paradoksaalisesti saa tyydytyksensä spektaakkelimaisissa tapahtumissa kuten suoraan lähetykseen pääsevissä terrori-iskuissa. Katastrofielokuvien kautta oli jo kauan tuotettu ja tyydytetty länsimaisen yleisön itsetuhon haluna ilmenevää reaalisen intohimoa. Siksi on loogista, että Pentagon kääntyi Hollywoodin puoleen etsiessään vastastrategioita hyökkäykseen: tarvittiin ideologisten valtiokoneistojen koordinoitua toimintaa.
Amerikka sai mitä halusi, mutta se uskalsi haluta sitä juuri siksi, ettei se uskonut sen toteutuvan. Pahinta, mitä meille voi tapahtua, on se, että kohtaamme haluamamme asian. 11. syyskuuta 2001 ei kuitenkaan tapahtunut niin, että reaalinen tunkeutui illusoriseen sfääriin - pikemminkin kuvaruutunäky astui sosiaaliseen todellisuuteemme ja sen symbolisiin koordinaatteihin (joista kolmannen maailman kärsimykset oli suljettu pois). 9/11:n reaalinen oli ylenmääräistä - kuten reaalinen on aina - ja sitä tuntui olevan mahdotonta integroida todellisuuteemme. Tässä on siis huomattava, että Zizekille "reaalinen" ei merkitse "symbolisen" ja "imaginaarisen" ulkopuolista asiaa, vaan pikemminkin "reaalinen" on eräänlainen spektri, joka sitoo imaginaarisen ja symbolisen maailman yhteen.
On tärkeää panna merkille, ettei Zizek syyllisty tässä väitteeseen, että Amerikka olisi "ansainnut" 9/11:n. Päinvastoin Zizek on valmis kritisoimaan vasemmistointellektuelleja, jotka olivat 9/11:n jälkeen kärkkäitä muistuttamaan USA:n harjoittamasta väkivallasta tai toteamaan, kuinka 3000 kuollutta on vähän verrattuna vaikkapa Ruandan uhrien lukumäärään. Molemmat huomautukset ovat sinänsä tietenkin "totta", mutta Zizekille 9/11:n kärsimys, kuten muidenkin inhimillisten katastrofien kärsimys, on mittaamatonta: uhrilukujen matemaattinen vertailu on väistämättä eettinen katastrofi ja kertoo lähinnä vertailun esittäjän halveksuvasta ja välineellistävästä suhtautumisesta (myös) "kolmannen maailman" kärsimyksiin. Zizekin motiivina ei ole myöskään reaalisen intohimon mitätöinti, sillä siitä olisi seurauksena vain se, että eläisimme pelkkien kulissien keskellä, pelkässä spektaakkelissa. Pikemminkin teoksen sisällölle on keskeistä, että Zizek erottaa kaksi erilaista reaalisen intohimoa: "taantumuksellisen" intohimon, joka samastuu vallan "säädyttömään" puoleen, niihin suvereenin toimijan tekoihin, jotka saavat oikeutuksensa pelkästään siitä, että ne ovat suvereenin tekemiä; ja "edistyksellisen" intohimon, joka merkitsee yhteiskunnallisen antagonismin reaalisen kohtaamista.
Zizek haluaa siis väistää vaihtoehtoasetelman, jossa meille tarjotaan reaktiona 9/11-tapahtumaan joko yksinkertaista tuomitsemista (kolmannen maailman fundamentalistinen pahuus hyökkäsi länsimaista vapautta vastaan) tai käsitystä siitä, että USA sai ansionsa mukaan. Zizekille todellinen Teko on hyväksyä taistelu terrorismia vastaan mutta samalla siirtää asetelman koordinaatit paikoiltaan. Keskeistä tässä on ensinnäkin käsittää "säädytön ylimäärä" myös länsimaisen, liberaalin demokratian välttämättömäksi osaksi. Kuvaava esimerkki säädyttömästä ylimäärästä on fasismi, yhteiskunnallinen järjestys, jonka tarkoituksena oli tuottaa "kapitalismi ilman kapitalismia", kapitalistiset yhteiskunnalliset suhteet ilman individualismia ja arvojen suhteellistumista, mutta yhtä hyvin samasta välttämättömyydestä kertoo lännen kylmän sodan aikainen tarve tehdä yhteistyötä oikeistolaisten diktaattoreiden kanssa tai USA:n terrorismin vastaisen sodan aikainen tarve toimia poikkeustilassa, jossa suvereeni voi keskeyttää kansalaisoikeuksien voimassaolon. "Schmittiläisittäin" sanottuna säädyttömän ylimäärän välttämättömyys merkitsee, että toiminta poikkeustilassa, vailla kytköstä lain muodolliseen sisältöön, konstituoi suvereenin.
"Teko" tarkoittaa Zizekille "vaihtoehtopoikkeustilaa", joka muuttaa toimintakentän koordinaatit. Teko on aina väistämättä "demokratian tuolla puolen", eikä se siten voi koskaan tyydyttää liberaaleja, jotka kammoavat kaikkea absoluuttista ja jotka haluavat politiikan ilman riskiä ja substanssia, siis ilman konfliktia. Zizekin näkemyksen mukaan terrorismin vastaisen sodan keskeinen funktio on juuri siinä, että tekemällä julistamastaan poikkeustilasta pysyvän se pyrkii pysyvästi neutralisoimaan Teon suorittamisen olosuhteet. Neutralisointi kohdistuu sekä ulko- että sisäpuoliseen viholliseen, sekä fundamentalistiseen tunkeilijaan että yhteiskunnalliseen oppositioon. Ei siis ole sattumaa, että välittömästi 9/11:n jälkeen vihollisiksi ei nostettu ainoastaan terrorismia vaan myös sille vastakkainen hahmo: ns. globalisaatioliikkeen vasemmistolaiset protestoijat - samalla kun ei ole sattumaa sekään, että Jerry Falwellin tapaiset hahmot julistivat iskujen olevan seurausta USA:n omista virheistä: jumalattomuudesta ja maallistuneisuudesta.
Zizekin mukaan tästä näkökulmasta huntingtonilaisten ("sivilisaatioiden yhteentörmäys") ja fukuyamalaisten ("historian loppu") välinen kiista on näennäinen: postpolitiikan aikakaudella ikuistettuun kapitalismiin sopivat parhaiten etnis-uskonnolliset konfliktit. Historian ja politiikan loppu tarkoittaa konfliktien pseudo-naturalisointia sivilisaatioiden yhteentörmäykseksi. Käytännössä ikuiseksi julistautunut liberaali demokratia saa kuitenkin valitettavasti ainoan merkittävän kiistakumppaninsa juuri etnisiä konflikteja painottavasta oikeistopopulismista, joka kamppailee parlamentaarisen demokratian pysähtyneisyyttä ja korruptoituneisuutta vastaan. Sen edessä liberaali demokratia on kovin hampaaton tarjoten vastaukseksi joko impotentilla tavalla vasemmistolaisia reaktioita (kuten riisuttua sosiaalivaltiota) tai kääntämällä vastustajansa argumentit hyväksyttäväksi liberaaliksi kieleksi, jonka mukaan rikollisuutta ja maahanmuuttoa vastaan on otettava käyttöön kovemmat otteet.
Samalla kun Zizek ei säästele kritiikissään vasemmistolaisiakaan, hänen kritiikkinsä kohdistuu siis lopulta keskeisimmin hegemoniseen liberaaliin diskurssiin, jonka ideologian kanssa yhteensopiviksi Zizek määrittää niin postmoderniin ironiaan nojautuvan tottelevaisuuden (ironia tekee ainoastaan tottelemisen mukavammaksi) kuin kulttuurintutkimuksen ja identiteettipolitiikan merkittävän roolin tiedemaailmassa (ajatus eroista "rikkautena" depolitisoi keskustelun vallasta). Samalla kyse ei ole kuitenkaan pelkästä kritiikistä tai "Teon" käsitteen abstraktista ylistämisestä, vaan Zizek tarjoaa myös joitain konkreettisia esimerkkejä sekä suuntaviivoja vasemmistolaisen politiikan potentiaalisesti myönteisille avauksille. Zizek ilmaisee selkeästi ihailunsa israelilaisia refusenikeja kohtaan ja painottaa, että vasemmistolaisten olisi tärkeää ottaa Eurooppa voimakkaammin asialistalleen.
Juuri tässä kohdin Tervetuloa reaalisen autiomaahan! voisi kenties parhaiten täyttää niitä toiveita, joita teoksen kääntäjä Janne Kurki asettaa esipuheessaan teoksen vaikutukselle suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun. Zizekin mielestä Eurooppaa on vaivannut 9/11:n jälkeen vakava poliittisen aloitteen puute. Vaikka jotkut eurooppalaiset valtiot kieltäytyivätkin osallistumasta Irakin sotaan, niiden USA-kriittisyys on seurausta pikemminkin oman suurvalta-aseman menetyksestä kuin halusta astua USA:n hegemonian määrittelemän vaihtoehtoasetelman tuolle puolen. Zizekille Eurooppa on ainoa toteutettavissa oleva kontrapunkti USA:lle ja Kiinalle kahtena globaalina suurvaltana: vasemmiston olisi häpeilemättömästi puolustettava Eurooppaa "autonomisena ideologisena, poliittisena ja ekonomisena voimana, jolla on omat prioriteettinsa".
Kokonaisuutena Tervetuloa reaalisen autiomaahan! on siis samalla sekä harvinaisen viihdyttävä että sisällöllinen 9/11-kirja. Pientä kritiikkiä voi esittää korkeintaan tylsähköstä ulkoasusta. Hyvä aihe jatkopohdiskelulle on zizekiläisen Teon hahmo: tuleeko se "messiaanisesti" jostain ulkopuolelta vai elääkö se täysin immanentisti nykyisissä yhteiskunnallisissa rakenteissa? Koska kyseessä on tosiaankin vasta ensimmäinen suomenkielinen teos tältä yhdeltä nykyajan tunnetuimmista yhteiskuntateoreetikoista, myös Janne Kurjen artikkeli "Slavoj Zizek - Hollywoodista Irakiin" täyttää paikkansa tarjoten peruspaketin niin Zizekin käsitteistöstä kuin tämän henkilöhistoriasta. Ilolla voi myös panna merkille, että samalta kustantajalta on tulossa toinenkin Zizek-käännös.