2006-05-26
Antonio Negrin varhaistyöt ovat jääneet pitkälti unholaan varsinkin verrattuna viime vuosina laajalti huomiota saaneisiin teoksiin. Tämä johtuu varmasti sekä niiden vaikeasta saatavuudesta että ajoittaisesta vaikeaselkoisuudesta. Kokoelmateos Books for Burning osoittaa kuitenkin, että parhaimmillaan varhaisteostenkin sisältö voi rikastuttaa käsitystämme niin yhteiskunnallisten liikkeiden toiminnasta kuin Negrin ajattelun kehityksestä ja peruskäsitteistöstä.
Books for Burning kokoaa yhteen viisi Negrin 1970-luvulla julkaistua pamflettia ensimmäistä kertaa englanniksi. Teoksen nimi tulee vuonna 1997 julkaistusta italiankielisestä kokoelmasta I libri del rogo ("Rovion kirjat"), jonka sisältö on pitkälti sama kuin tässä kirjassa.1 Pamfletit eivät ole akateemisia kirjoituksia vaan ennen kaikkea organisaation sisäisiä dokumentteja. Tästä huolimatta ne julkaistiin halpoina painoksina, joita myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita.
Osa käännöksistä on toki ollut englanniksi saatavilla netissä, mutta nyt kyse on huolellisesti viimeistellyistä ja varmasti kirjoittajan hyväksymistä versioista. Pamflettien julkaisua yksissä kansissa voi perustella monellakin seikalla. Ensinnäkin ne muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden, jota yhdistävät niin kirjoitusten teemat - kuten luokkarakenteen ja pääoman suhteen analyysi ja proletaarisen konfliktuaalisuuden korostaminen - kuin niiden tarkoitus: teorian tuottaminen liittyen kamppailujen yhteiskunnallisiin ehtoihin ja organisaatiokysymykseen. Toiseksi kirjoitusten kysyntää lisää niin Negrin yleinen kuuluisuus varsinkin vasemmistolaisten globalisaatiokriitikoiden keskuudessa kuin tekstien "pahamaineisuus", joka johtuu siitä, että niiden osuuksia käytettiin aikoinaan oikeudenkäynnissä todisteena kirjoittajan "johtajuudesta" Punaisissa prikaateissa (Brigate rosse). Tämän yhteyden vuoksi joitain painoksia jopa tuhottiin, eikä olekaan yllättävää, että pamflettien italiankielinenkin saatavuus on ajoittain ollut heikko. Kolmanneksi kirjoitukset sisältävät joitain vielä nykyaikanakin relevantteja ja mielenkiintoisia huomioita, vaikka - kuten Negri itsekin toteaa esipuheessa2 - aika onkin ajanut niiden ohi mitä tulee kirjoitusajankohdan poliittisen tilanteen ja yhteiskunnallisen liikehdinnän tarkasteluun. Kirjoitukset selvittävät perinpohjaisesti Negrin poliittisen toiminnan keskeiset ohjenuorat. Teorian avautumisessa auttaa kätevästi kirjan alkuun liitetty sanasto, jossa selvitetään käsitteistöä itsevalorisaatiosta luokkakompositioon.
Mitä yllä mainitut nykyaikanakin relevantit ja mielenkiintoiset huomiot oikein ovat? Jos aloitetaan dramaattisimmasta yhteydestä kirjoitusajankohdan ja nykytilanteen välillä, on ilmeistä, että terrorismiin vetoaminen yhteiskunnallisten liikkeiden kontrollin muotona ei ole kadonnut mihinkään. Toki tilanne, johon Negri viittaa, siis italialainen yhteiskunta ja sen kokema terrorismi, on aivan eri mittaluokkaa kuin nykyinen globaali sota terrorismia vastaan kaikkine vaikutuksineen. Kuitenkin tapa, jolla Negriä syytettiin, on havainnollinen, jos halutaan tarkastella sen yhteyksiä nykyaikana tapahtuvaan vastarinnan ja tottelemattomuuden "terrorismiksi" luokittelemiseen.
Kirjan toimittaja Timothy S. Murphy viittaa johdannossaan kohtiin, joita syyttäjä käytti "todisteena" Negriä vastaan.3 Näiden kohtien sisältö on kontekstissaan varsin selkeä: Negri korostaa niissä, kuinka proletariaatin on oltava valmis väkivaltaan laillista, institutionaalista väkivaltaa vastaan, ja esittää samalla, että tällä väkivallalla tulee olla "orgaaninen" yhteys proletaariseen subjektiviteettiin ja joukkotason organisaatioon. Toisin sanoen Negri kritisoi Punaisten prikaatien menetelmiä eristyneestä elitismistä ja siitä, että ne keskittyvät vain valtion institutionaalisen voiman "destabilointiin" (horjuttamiseen). Lisäksi Murphy toteaa, että oikeusprosessissa lainausten alkuperäistä ajallista järjestystä vääristeltiin siten, että muutokset Negrin ajattelussa voitiin piilottaa. Tähän viittaa se, että tulkittuna oikeassa ajallisessa järjestyksessä lainausten sisältö osoittaa muutoksen hierarkkisen ja väkivallan käyttöön oikeutetun etujoukon korostamisesta kohti luokan puolustuksellisen elimen alisteisuutta massatason organisaatiolle. Oikeusprosessissa käytetty kontekstista irrottamiseen perustuva esitystapa antoi siten mahdollisuuden nimittää terrorismiksi mitä tahansa valtion väkivaltamonopolin legitimiteetin kyseenalaistavaa toimintaa. Lisäksi tyylillisiä valintoja ja metaforia käytettiin estoitta tunnustuksena terrorismiin osallistumisesta.4 Toki historiallisen kontekstin kannalta on otettava huomioon myös se, että vuosina 1972-1973 Potere Operaio, järjestö jossa Negri toimi, lähti erityisesti Roomassa kapinan ja sotilaallisen organisaation rakentamisen tielle.5
Teoksen päättävässä Domination and Sabotage -kirjoituksessa Negri korostaa, että liikehdinnälle, jonka näkökulmasta ja tarpeista hän kirjoittaa, on tärkeää sekä taloudellisen järjestelmän destrukturointi että poliittisen vallan destabilisointi.6 Liikehdintä, joka pyrkii vain taloudellisen järjestelmän destrukturointiin, siinä vallitsevien tuotantosuhteiden muuttamiseen ja lisäarvon tuotannon häirintään, on (Leninin käsittein) "ekonomistista", kun taas liikehdintä, jonka yksipuolinen päämäärä on poliittisen vallan murentaminen, on terrorismia. Negri väittää, että näiden kahden taktiikan tai aseman välillä ei tulisi olla ristiriitaa, koska lisäarvon tuottaminen ei toimi ilman poliittista komentoa ja koska poliittisen vallan stabilointi ei toimi ilman tuotannon restrukturointia, jonka tavoitteena on proletaarisen aloitteellisuuden integroiminen osaksi riistoa. Lisäksi osa tapaa, jolla Negri kritisoi terroristisia positioita, on se, että hänen mielestään nämä (Brigate rosse etunenässä) käsittävät virheellisesti 1970-luvun italialaisen yhteiskunnan jatkumona fasismista eikä jatkuvasti restrukturoituvana kapitalismina.7 Negri on sitä mieltä, että organisaation tasolla tulisi erottaa toisistaan destabilointi ja destrukturaatio, samalla kun molemmat tulisi jättää (erillisinä) saman poliittisen johdon alaisuuteen. Valtiotieteilijänä Negri korostaa kenties enemmän destabilointia.
Restrukturoinnilla Negri viittaa kaikkiin niihin menetelmiin, joilla kapitalistista tuotantoa muutetaan kykenevämmäksi kestämään proletaarista antagonismia ja siten uusinnetaan sen pysyvyyttä. Negri erottaa 1930-luvulta alkaen kolme eri restrukturaation vaihetta.8 Ensimmäinen vaihe on "keynesismi", "suunnitelmavaltio" (Planner-State). Keynes vastasi "massatyöläisen" muodostumiseen ja kamppailuihin kysynnän ja tarjonnan säätelyllä. Ongelma on kuitenkin siinä, että kontrolli katoaa vähitellen keynesiläisen poliittisen eliitin käsistä sen yrittäessä muodostaa eräänlaisia "välihallintoja", samalla kun kontrollin ulottuvuus ei enää vastaa proletaarisen konfliktuaalisuuden ulottuvuutta. Seuraa toinen vaihe, kriisivaltio (Crisis-State). Siinä on keskeistä proletariaatin jakaminen ja sen kontrollointi perustasta, kompositiosta saakka. Laajan tasapainon korvaavat luokan sisäinen murtuma ja poliittisen taloustieteen mikrofysiikka. Kriisivaltio ajautuu kriisiin, koska sitä koskee yhä välitön tuotanto ja yhtiötason komento ja koska tämä tarjoaa työläisten kurittomuudelle mahdollisuuden läpäistä koko yhteiskunnan. Kolmannesta vaiheesta Negri käyttää nimitystä Income-State. Siinä huomio kiinnitetään kiertoon ja aikaan. Koko kierron aika otetaan taloudellisen analyysin kohteeksi, ja sitä koskee kokonaisuudessaan talouspoliittinen vallankäyttö. Tässä vaiheessa pääoma uneksii jälleen täydellisestä itseriittoisuudesta, koska komento alkaa näyttäytyä ikään kuin erillisenä järjestelmän uusintamista koskevana kapasiteettina. Tapahtuu kapitalistisen suhteen arvojen tuhon ottaminen lähtöpisteeksi - siinä mielessä, että poliittinen valta on se, mitä vasten kaikkien muiden hierarkkisten arvojen on arvotettava itsensä. Arvo lasketaan siitä läheisyydestä, joka sillä on vallan tuottamisen paikkaan. Tässä vaiheessa komento on siis lisäarvon tuottamisen lainalaisuuksien toimivuuden välitön edellytys.9
Tässä restrukturaation vaiheessa Negrin mukaan keskeiseksi kamppailun aiheeksi tulevat julkiset menot (vaikka palkkakysymystenkään merkitys ei katoa). Kyse on siitä, että yhteiskunnallisen työn ykseys on tunnustettava tuottavan työn perustan ainoaksi määritelmäksi ja että kapitalistien on maksettava tämän perustasta. Kamppailu julkisista menoista hyökkää Negrin mukaan suoraan komennon ja "poliittisen tulon" (vrt. käsite Income-State) määräytymistä vastaan. Julkisten menojen määrällinen nostaminen tekee ne yhteen sopimattomiksi komennon uusintamisen osuuksien kanssa.10
Restrukturaation ytimenä on Negrin näkemyksen mukaan lisäarvon lähteiden mystifiointi ja työläisten offensiivin alkuperän kätkeminen. Restrukturointia toteutetaan esimerkiksi lisäämällä työvoiman kapitalistisen käytön joustavuutta, pilkkomalla (ulkoistamalla) tuotantoyksiköitä ja panostamalla teollisen työn "teknologiseen kontrolliin".11 Restrukturointia vastaan Negri asettaa proletaarisen itsevalorisaation, jonka osiksi hän nimeää mm. liikkuvuuden sekä kamppailun "yhteiskunnallisen palkan" ja yhteiskunnallisen uusintamisen autonomian puolesta.12 Itsevalorisaation tavoitteena on elävän työn täydellinen vapauttaminen ja vaurauden asettaminen kollektiivisen vapauden käyttöön. Sen keskeinen sisältö on työstä kieltäytyminen, jolla on Negrin kielessä laaja merkitys. Työstä kieltäytyminen viittaa muun muassa sabotaasiin, lakkoihin ja suoraan toimintaan.13 Sen ei tulisi olla luonteeltaan ainoastaan vastustavaa vaan myös luovaa ja keksivää siinä mielessä, että siihen sisältyy kyky ruokkia itsevalorisaation prosessia tukemalla proletaarisen uusintamisen itsenäisyyttä ja tarpeiden autonomista määrittämistä sekä tyydyttämistä. Kyse on siirtymästä työvoimasta (labor-power) innovaatiovoimaan (innovation-power).14 Negri korostaa, kuinka yleistetty työtuntien vähentäminen tukee vallankumouksellisen innovaation prosessia ja kuinka tämän vuoksi työstä kieltäytyminen mittaa itsevalorisaatioprosessin ja elävän työn vapauden kasvua. Samalla se edistää koko yhteiskunnallisen proletariaatin yhtenäisyyttä poistamalla "tuottavaksi" ja "ei-tuottavaksi" työksi määriteltyjen tehtävien raja-aitoja.15
Juuri tässä, itsevalorisaatiossa, on myös Negrin väkivaltaa koskevan diskurssin olennainen konteksti. Proletaarinen väkivallan käyttö ei Negrin mukaan kuulu jollekin puolueelle tai muulle hierarkkiselle organisaatiolle, jonka väkivaltamonopoli ikään kuin vastaisi symmetrisesti porvarillisen valtion instituutioiden väkivaltamonopolia, vaan se on osa proletaarista itsevalorisaatiota. Väkivalta on proletaarisen vastavallan ilmaisua ja kasvua. Sitä koskee muodon ja sisällön synteesi: vihollisen poissulkemisen muoto ja työstä kieltäytymisen määrittämä ja mittaama sisältö. Proletaarinen väkivalta ja porvarillisen valtion väkivalta eivät Negrin mukaan ole homologisessa suhteessa toisiinsa, koska proletaarinen väkivalta on vastakkaista kapitalistiselle väkivallalle ja tähtää sen tuhoamiseen. Tietoisena kommunismin historian epäonnistumisista ja siitä, mikä rooli väkivallalla on ollut "vallankumouksen jälkeisissä" yhteiskunnissa vankileirien ja muiden kontrollin muotojen muodostamisessa, Negri liittää väkivallan vain ja ainoastaan itsevalorisaatioprosessien rationaalisuuden yhdeksi elementiksi - eikä se ole vähän.16
Negrin väkivaltaa koskevat huomiot eivät vaikuta ajankohtaisilta nykyisissä läntisissä yhteiskunnissa, joissa Negrin ennakoima restrukturaatio on edennyt äärimmäisen kehittyneeseen vaiheeseen. On vaikea nähdä ainakaan laajassa skaalassa tilanteita, joissa proletaarisen itsevalorisaation sisältämän rationaalisuuden elementtinä olisi väkivaltaisia funktioita. Michael Hardtin kanssa kirjoittamassaan Multitude-teoksessa, Imperiumin jatko-osassa, Negri kirjoittaa voimankäytöstä tavalla, jossa näkyy selvä jatkumo 1970-luvun pamflettien sisältöön, vaikka suoranaisen väkivallan tarpeellisuuden korostus onkin selvästi vähäisempi. Hardt ja Negri korostavat "demokraattista" väkivaltaa ja sen "toiseutta" suhteessa suvereenin harjoittaman sodankäynnin väkivaltaan, koska demokraattinen väkivalta on puolustuksellista ja alisteista horisontaaliselle päätöksentekoprosessille, väen (multitude) organisaation konstituutiolle. Hardt ja Negri rohkaisevat myös keksimään "uusia aseita", jotka eivät ole symmetrisiä suhteessa vihollisen aseistukseen vaan toimivat itsessään konstitutiivisen vallan luojina.17 Käsitteistö voi siis olla toinen (proletaarinen/demokraattinen, itsevalorisaatio/konstituutio), mutta jatkumo on selvä, vaikka Hardtin ja Negrin näkökannat jäävätkin periaatteellisiksi ja pääasiassa konkreettisuutta vältteleviksi.
Selvästi olennaisempi asia nykykontekstissa löytyy Negrin 1970-luvun pamfleteista sen korostamisesta, kuinka itsevalorisaatio on samalla vihollisen vallan destrukturaatiota. Valorisaatio, joka ei täytä tätä määritelmää, sen sijaan on kapitalistisen vallan ja tuotannon restrukturaatiota. Siten reformistisesta näkökulmasta on olemassa ainoastaan kapitalistista valorisaatiota.18 Reformismi, jota Negri kritisoi erityisessä historiallisessa kontekstissa, koskee "historiallista kompromissia", toisin sanoen Italian kommunistisen puolueen (PCI) pyrkimystä päästä hallitusvastuuseen liittoutumalla keskustaoikeistolaisen kristillisdemokraattisen puolueen kanssa. Liittoutuman tavoittelun vuoksi PCI omaksui tiukan lakia ja järjestystä korostavan linjan suhteessa sekä radikaaleihin liikkeisiin että vasemmistosiipeensä ja osallistui institutionaalisiin "terrorismin vastaisiin" toimenpiteisiin. Kompromissin päämäärä ei kuitenkaan toteutunut PCI:n äänisaaliin pienentymisen ja lisääntyneen poliittisen väkivallan vuoksi.19
Sivu 1 .. Sivu 2