2004-07-15

Kyborgeja ja käyttöliittymiä
Jussi Parikka: Koneoppi. Turun yliopisto 2004. Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen julkaisuja I.

Markus Termonen

Kyborgeista, virtuaalitodellisuudesta ja muista ihmisen ja teknologian suhdetta perustavanlaatuisesti käsittelevistä aiheista on tullut osa mainstreamiä mm. erilaisten kulttuurituotteiden kuten elokuvien tai science fiction -kirjallisuuden välityksellä. Yksi Jussi Parikan teoksen Koneoppi keskeisistä väitteistä on se, ettei näitä kulttuurituotteita tule käsitellä ainoastaan "tekstuaalisena" ja utopistisena aineistona, joka kenties viehättää poststrukturalisteja ja muita kyborgi-intoilijoita mutta jolla on kuitenkin hyvin vähän merkitystä "käytännössä".

Parikan mukaan kyse on pikemminkin siitä, että virtuaalitodellisuus- ja kyborgifantasiat sinänsä ovat käytäntöjä, jotka konstruoivat ajatteluamme ja joissa teknologian muutokset ilmenevät. Science fictionin "utopistisuus" tulee kyseenalaiseksi, kun tarkastellaan kaikkia niitä erilaisia muutoksia, jotka ovat tehneet teknologiasta ihmiselle pikemminkin kokonaisvaltaisen toimintaympäristön kuin ulokemaisen välineen. Parikka huomauttaa mm. kuinka tunnettu kyborgiuden analyytikko Donna Haraway* sitoo käsitteen hyvin konkreettisiin teknologisen ja tieteellisen maailman muutoksiin - mikä ei poissulje poliittista ja filosofista argumentaatiota.

Koneoppi on jaoteltu viiteen osaan: teknologian artikuloiminen ihmisen kykyjen lisääjänä, teknologia ja kyberpunk-fiktio, koneellisen ruumiin kyvyt, ajattelu ja kybernetiikka sekä ihminen teknologian kohteena. Parikan lähestymistapa on hyvin kriittinen ja onnistuu välttämään tyypilliset teknologiaan suhtautumisen erheet: sekä yksipuolisen kehitysoptimismin että pyrkimyksen puolustaa ihmisen "puhtautta" konemaailmaa vastaan. Parikka ottaa huomioon myös eräiden feministitutkijoiden esittämän kritiikin, jonka mukaan kyborgifiktiossa uusinnetaan usein vanhoja jäykkiä malleja mieheydestä ja naiseudesta. Koneopin menetelmää jäsentää pikemminkin käsitys ihmisen ja teknologian suhteen perustavanlaatuisesta ambivalenssista, jossa on kyse yhtäältä vapauden, leikin sekä muutoksen mahdollisuuksista (ihminen subjektina) ja toisaalta kontrollin ja hallinnan riskeistä (ihminen objektina). Sama utopian ja dystopian yhteiselo on erilaisine välimuotoineen läsnä myös Parikan käyttämässä science fiction -aineistossa.

Parikka korostaa selkeästi, että pohtiessamme teknologiaan liittyviä kontrollin riskejä, on ylitettävä se liiankin helppo assosiaatio ja mielikuva (à la Orwell), jossa teknologia mahdollistaa entistä alituisemman ja tehokkaamman asettamisemme valvovan silmän alle. Sinänsä tämä mielikuva ei ole tietenkään täysin virheellinen - pikemminkin se on pinnallinen eikä ota huomioon siirtymää disiplinaarisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan, kontrollin asettumista välittömästi jokaisen subjektin sisälle, haluja ja elämisen tapoja tuottavaksi. Kontrolliyhteiskunta on keskeisesti mediayhteiskunta, jossa ei ole olemassa neutraaleja kommunikaatiovälineitä vaan pikemminkin aina tietynlaisia sosiaalisia suhteita ja valtajärjestelmiä luovia medioita. Kommunikaatioon liittyy aina valta-asetelma. Se on osa sitä "pehmeää" valtaa, joka kuuluu kyberneettiseen kontrollijärjestelmään. Suljettujen tilojen ja muottien sijasta kontrolli toimii mukautuvina, joustavina ja muuttuvina modulaatioina.

Parikan käyttämä teoreettinen viitekehys on laaja. Erityisesti siinä korostuu Gilles Deleuzen filosofia, jolle Parikka on omistanut aivan oman luvun. Deleuzen käyttökelpoisuus ja ajankohtaisuus kiinnittyy Koneopissa paljolti Anti-Oedipus-teoksessa** kehiteltyyn "koneiden" materialistiseen ontologiaan. Deleuze ei aseta vastakkain orgaanista ja ei-orgaanista eikä käsitä niitä hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Sen sijaan Deleuze liittää niihin jatkuvan sekoittumisen ja yhdistymisen mahdollisuuden. Deleuzelle kaikki on tuotantoa (tuotteineen ja katkoksineen), voimien suhteessa tapahtuvaa avointa prosessia. Virtuaalinen ei ole Deleuzelle ei-reaalista vaan aktuaalisen ehto, se, mistä aktuaalinen syntyy. Koneen ja ihmisen "risteytyminen" on tapahtuma, ja sillä, toisin kuin minuudella, ei ole alkutilaa vaan pikemminkin vaihtuvia nopeuksia ja intensiteettejä.

Näin ollen on selvää, että Koneopin projekti on selkeästi vastakkainen suhteessa perinteiseen humanismiin, jossa korostuu transsendentaalinen ja pysyvä ihmisluonto sekä käsitys ihmisestä erillisenä olentona. Parikan ontologiassa ihminen on palasista yhteen kursittava immanentti rakennelma, jolle käyttöliittymä ei ole ainoastaan väline vaan elinympäristö. Juuri liittymä tai eräänlainen rajapinta on Parikalle keskeisin mahdollisuus affirmoida ihmisen ja teknologian välisen suhteen muutoksia. Humanismilla ei tosin tässä yhteydessä ole ainoastaan negatiivinen merkitys, jos se ei ole liian ihmiskeskeistä ja jos se "kontekstualisoi niin meidät kuin teknologiankin osaksi historiaa ja kulttuuria ja [...] osoittaa ne artikulaatiot, joiden mukaan olemme tottuneet teknologiaa ajattelemaan".

Parikka nimeää yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi kysyä teknologia- ja mediasuhteeltamme, "mikä hyödyttää elämää, mikä on luovaa ja sallivaa suhtautumista, joka ei tuhoa vaan antaa tilaa kokeiluille ja vaihtoehdoille". Tässä suhteessa voi selvästi havaita Parikan erot esimerkiksi vaikutusvaltaisen yhteiskuntafilosofi Francis Fukuyaman tuoreeseen teokseen***, joka yhtäältä samantapaisesti perää ennakkoluulotonta suhtautumista mm. uusiin bioteknologisiin innovaatioihin mutta toisaalta liittää kaiken toivon nimenomaan humanismin perinnön ja liberaalin demokratian kytkökseen ja niiden perustana olevaan käsitykseen jonkinasteisesta yhteisestä ihmisluonnosta. Siinä missä Fukuyamalle yhteisen ihmisluonnon tunnustaminen on vastakkaista ns. 1900-luvun utopistisiin sosialistisiin kokeiluihin, jotka luulivat voivansa aloittaa "puhtaalta pöydältä" (ikään kuin perustuen siihen Marxin ajatukseen, että yhteiskunnallinen oleminen määrää tajunnan eikä toisinpäin), sekä ylipäätään tieteen "rationaalisen" käytön ja järjestyksen säilyttämisen edellytys, Parikan teoksessa "kyborgin" tai "käyttöliittymän" positiiviset potentiaalit liittyvät olemuksellisesti muutokseen sekä suvereniteetin ja kapitalistisen vallan haastamiseen.

Koneoppi on kaiken kaikkiaan kiinnostava ja syvällinen tutkimusmatka ihmisen ja teknologian suhdetta koskeviin perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Verrattuna Parikan "oppi-isän"(?) Jukka Sihvosen teokseen Konelihan värinä, Koneoppi keskittyy enemmän nykyaikaan historiallisen kaaren tarkastelun sijasta. Teoksen kiinnostavuutta lisäävät kekseliäät elokuva- (Matrix, Pi, Johnny Mnemonic, Crash jne.) ja tieteiskirjallisuusdiskurssien analyysit, joiden tyyppisiin teksteihin soisi mm. kaikkien medialukutaidon kehittämisestä kiinnostuneiden tutustuvan.

http://www.utu.fi/hum/satakunta/julkaisut/

Viitteet:

* Ks. Haraway, Donna J. (1991): "A Cyborg Manifesto: Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late Twentieth Century." Teoksessa Haraway, Donna J.: Simians, Cyborgs and Women. The Reinvention of Nature. Routledge, New York.

** Ks. Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1998): Anti-Oedipus. Capitalism and Schizophrenia. University of Minnesota Press, Minneapolis. (Alkup. 1972).

*** Ks. Fukuyama, Francis (2003): Our Posthuman Future. Consequences of the Biotechnology Revolution. Picador, New York.

Tulostusversio.