2005-02-15

Moninaisuuden ABC
Paolo Virno: A Grammar of the Multitude. Semiotext(e), 2004, 111 s.

Jukka Peltokoski

Paolo Virnolta englanniksi käännetty A Grammar of the Multitude on toinen viimeaikoina ilmestyneistä keskeisistä teoksista moninaisuudesta käytävään keskusteluun. Ensimmäisellä viittaan tietenkin Hardtin ja Negrin Multitudeen. Virnon vain vähän yli satasivuinen opus on tiivis, mutta monipuolinen esitys moninaisuuden käsitteistöstä.

A Grammar of the Multituden saisi helposti kuulostamaan mannermaisen filosofian hirviömäiseltä käsitekoneelta - niin lukuisan määrän termistöä Virno vyöryttää esille: singulaarinen, yhteinen, yleinen äly, virtuoosi, performanssi, biopolitiikka, postfordismi, spektaakkeli, reaaliabstraktio, esiyksilöllinen, dynamis... Teoreettisten käsitteiden ohella Virno abstrahoi muun muassa kielen, puhumisen, outouden kokemusten, kyynisyyden, opportunismin, tottelemattomuuden, pakenemisen, lörpöttelyn ja uteliaisuuden kaltaisia arkisia sanoja. Mutta uskokaa pois, Virnon teos on elegantisti etenevä, käsitteellisesti kirkas ja suorastaan analyyttisen hillitty esitys moninaisuuden teorian työkalupakista. Ainakin suurimmalta osin.

A Grammar of the Multitudea ei tietenkään malta olla vertaamatta Hardtin ja Negrin tuotantoon. Sylvère Lotringer esittää kirjan esipuheessa yhden mielenkiintoisen eron (kommentoiden varsinaisesti Empireä, mutta tavalla, joka sopisi myös Multitudeen): "Empire sisältää omaperäisen luokkataistelun muodon: taistelu etsimässä luokkaa. Virnolle asia olisi juuri päinvastoin: luokka etsimässä taistelua". Eli: siinä missä Hardt ja Negri näkevät taistelun, jolle he pyrkivät nimeämään subjektin, näkee Virno subjektin, joka ei mitenkään välttämättä käy (ainakaan demokraattista) taistelua, vaan toimii myös vähemmän solidaarisesti ja suorastaan itsetuhoisasti. Tässä mielessä Virno onnistuu - kaikessa lyhytsanaisuudessaankin - avaamaan Hardtia ja Negriä monipuolisemman näköalan moninaisuuteen. Virnolle moninaisuus on ambivalentti, ristiriitaisia piirteitä sisältävä elämänmuoto, ei vain absoluuttisen demokratian mahdollisuus. Kyse on epäilemättä ainakin osin erosta kirjojen lähtökohdissa ja tarkoituksissa. Empire ja Multitude ovat kirjoja intellektuelleilta taistelujen sisällä. A Grammar of the Multituden taustalla on Virnon yliopistoseminaari. Sinänsä kullakin kolmesta kirjoittajasta on samoihin juuriin palaava poliittinen historia, mutta Virnon moninaisuuden analyysiin ei sisälly, ainakaan yhtä välittömästi, poliittisen subjektin nimeämisen ja ohjelmarakennuksen intressiä. Virnon luettuaan mieleen tulee kysymys, olisiko moninaisuus absoluuttisen demokratian lisäksi myös myös absoluuttisen totalitarismin mahdollisuus.

Hardt ja Negri avasivat Multituden analyysilla globaalista sisällissodasta tehden rinnastuksen varhaiseen moderniteettiin. Samoin kuin tänään, imperiaalisen vallan muodostumisen aikana, myös moderniteetin alussa sisällissota muodosti keskeisen teoreettisen ja käytännöllisen ongelman. Virno tekee vastaavan liikkeen palaamalla Hobbesin ja Spinozan toisistaan poikkeaviin moninaisuuden käsitteisiin. Hobbesille moninaisuus oli jotain barbaarista ja taltutettavaa. Positiivisesti Hobbes kirjoitti kansasta, yhteiseen nimittäjään viittaavasta kollektiivista, jolle voidaan muodostaa keskitetty päättävä elin. Spinoza näki asian juuri päinvastoin: moninaisuus on sosiaalinen muodostelma, joka on yhdessä moneutena ja joka on siten keskitettyä valtaa purkava demokratian voima. Moderniteetin ratkaisu sisällissotaan oli kansallisvaltio, jolle Hobbesin teoria antoi käsitteelliset puitteet. Moninaisuus marginalisoitiin, mutta se ei kadonnut. Virno katsoo, että moninaisuuden ja kansan ristiriita jäi elämään muun muassa liberaalien teorioiden yksityinen/julkinen- sekä sosialististen ja demokraattisten teorioiden yksilö/kollektiivi -vastakohtaisuuksien jännitteisiin. Filosofiassa moninaisuuteen on kuroteltu muun muassa kielipelien ja elämänmuotojen käsitteillä. Tänään, moderniteetin kriisiytyessä, moninaisuuden käsite on palannut jälleen sellaisenaan yhteiskuntateoreettiseen keskusteluun. Virnon mukaan ilman sitä emme voi ymmärtää esimerkiksi uusia yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka organisoituvat ennemminkin hajarakenteisten kuin samankeskisten verkostojen varaan.

Virno avaa moninaisuuden ongelmakentän inhimillisten tuntemusten ja kokemusten tasolta. Siinä missä Hardt ja Negri nimeävät moninaisuudeksi kaikki, jotka ovat pääoman riiston kohteena (mitä Virnokaan ei toki kiellä), luonnehtii moninaisuutta Virnon määrittelemänä tuntemus kodittomuudesta (not-feeling-at-home). Moninaisuudelle maailma ei välity vakiinnutettujen tapojen tai substantiaalisten yhteisöjen kautta; maailmassa orientoituminen edellyttää moninaisuudelta jatkuvaa innovaatiota. Moninaisuudelle maailma on olennaisesti epämääräinen, ennalta määrittelemätön, mutta siten myös riskien halkoma, pelottava kaikessa outoudessaan. Moninaisuuteen kuuluvat siten kaikki ne, jotka jakavat kodittomuuden kokemuksen ja asettavat tämän yhteiskunnallisen käytäntönsä keskiöön. Tällainen moninaisuus on paitsi innovaatioiden subjekti, myös subjekti, joka etsii maailmasta rauhaa ja turvaa - toisinaan jopa luomalla itselleen vaaroja pelastautuakseen vieläkin jäytävämmältä epävarmuudelta.

Virnon mukaan substantiaalisten yhteisöjen suistuessa sijoiltaan nousevat yleiset ja abstraktit kielellis-älylliset voimavarat moninaisuuden orientaation välineiksi. Abstrakti, yleinen äly (general intellect) nousee perustavan vierauden kokemuksen myötä suojaksi epävarmuutta ja ennalta-arvaamattomuutta vastaan. Yleiseen älyyn voi turvautua missä tahansa tilanteessa. Yleisestä älystä tulee yhteinen (common), joka yhdistää moninaisuutta ja on sen singulaarisuuksien lähde.

Moninaisuuden yleinen äly on myös lähde, josta "vapaat" markkinat lypsävät työntekijöiden luovuuden, sosiaalisuuden ja joustavuuden. Virnon mukaan tämä merkitsee sitä, että arvoa tuottavat työn muodot sisältävät entistä enemmän perinteisesti vain politiikalle varattuja ominaisuuksia. Työ on jatkuvaa uuden aloittamista. Sen suorituksena ei ole välttämättä mitään konkreettista esinettä, vaan työtapahtuma on julkisesti organisoidussa tilassa tapahtuva toisille suunnattu esitys. Se on jatkuvaa uudelleenorientoitumista sulkeutuvien ja avautuvien mahdollisuuksien maailmassa. Työntekijän on siis oltava virtuoosi, jonka toiminta on toisille suunnattu performanssi, joka tuottaa kommunikaatiota kommunikaation itsensä välinein. Työn tuote sisäistyy työtapahtumaan.

Virno tulee näin osoittaneeksi, että nykyajassa ratkaisevaa ei ehkä olekaan kaiken politiikan muuttuminen talouspolitiikaksi - kuten vasemmistossa tavataan toistella - vaan se, että politiikka on tullut sisäiseksi osaksi taloutta. Politiikasta on tullut tuotantovoima, se on laitettu töihin. Ongelmaksi ei määrity niinkään politiikan itsenäisyyden palauttaminen, vaan se, millä mittareilla työstä maksetaan ja miten tuotannon autonomia taataan. Yleinen äly on postfordistisen yhteiskunnan rikkauden todellinen ja materiaalinen perusta, mutta rikkautta mitataan yhä fordismin säännöillä. Tuotantoaika erotessa (muodollisesta) työajasta, elämä jakautuu palkittuun ja palkitsemattomaan aikaan. Näin postfordistinen tuotanto jää itse asiassa piiloon ja kaiken työn voi ajatella sisältävän eräänlaisen harmaan talouden alueen.

Ongelma on myös juridis-poliittinen. Yleinen äly on moninaisuuden yhteinen, joka kutsutaan esiin tuotantovoimana aina tarvittaessa, mutta joka tukahdutetaan kerta toisensa jälkeen ei-valtiollisen julkisen tilan avaajana, uudenlaisena konstitutiivisena periaatteena, uudenlaisten perusoikeuksien lähtökohtana. Yleinen äly uhkaa jäädä vain yksityisomistuksen ja palkkatyön tuotannolliseksi resurssiksi.

Tässä tilanteessa moninaisuuden yleistä tunnetilaa luonnehtii opportunismi. Virno painottaa, että opportunismi - tämä "paha" luonteenpiirre - sisältää sinänsä neutraalin ytimen, joka voisi tuottaa myös toisenlaisia ilmentymiä. Opportunistit elävät mahdollisuuksien pinnoilla sopeutuen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Opportunistin toiminta ei ole rutiinien suorittamista, vaan ennustamattoman hallintaa. Se on yksinkertaisesti nykyaikaisen työelämän tekninen vaatimus. Voidaan kysyä, millä ehdoilla mahdollisuuksissa eläminen voisi saada yhteisöllisesti rikastuttavia muotoja yksityisen röyhkeyden sijasta.

A Grammar of the Multitude loppuu kymmeneen teesiin postfordismista ja moninaisuudesta. Niissä Virno palaa 1960-luvun yhteiskunnallisiin levottomuuksiin, jotka hänen mukaansa ilmensivät kieltäytymistä tehdasyhteiskunnan ja valtioalamaisuuden eetoksesta. Postfordismi kertoo hävitystä vallankumouksesta. Kapitalismi onnistui kääntämään levottomuudet uuden tuotantomallin resurssiksi. Postfordismi on pääoman kommunismia, Virno kiteyttää.

Lotringerin esipuhe Virnon teokseen sisältää kiinnostavan, joskin lyhykäisen esityksen 1960 ja -70 -luvuilla Italiassa vaikuttaneesta operaistisesta perinteestä, jonka keskustelunavausten satoa moninaisuuden ja imperiumin teoriat tänään paljolti niittävät. Monille lukijoille olisi ollut varmasti hyödyllistä tarjota pidempikin historiikki, joka olisi voinut valottaa vieläpä erityisesti Virnon roolia operaismissa. Lotringerin vertaillessa Virnon lähestymistapaa Hardtin ja Negrin Empireen tuntuu välillä kuin kirjoittaja unohtaisi tekevänsä esipuhetta A Grammar of the Multitudeen, ei arvostelua Empirestä. Sinänsä Lotringerin kriittiset huomiot ovat mielenkiintoisia.


A Grammar of the Multitude on julkaistu myös online-versiona: http://www.generation-online.org/c/fcmultitude3.htm

Tulostusversio.