Sudenpentujen käsikirja: Version 2004
Teemu Taira & Pasi Väliaho (toim.): Vastarintaa nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Eetos 2004.

Suomalaisessa ympäristössä Deleuze on usein tavattu tunkea samaan poststrukturalistiseen sumppuun esimerkiksi juuri Jacques Derridan kanssa. Tällöin jäävät kuitenkin huomiotta varsinkin Deleuzen myöhemmän ajattelun, erityisesti Guattarin kanssa kirjoitettujen teosten, kenties olennaisimmat ja radikaaleimmat puolet. Siinä missä Derrida päätyy jaarittelemaan ja pelleilemään loputtomien lainausmerkkien kanssa välttääkseen tekemästä käsitteellistä väkivaltaa käsittelemilleen asioille, Deleuze myöntää kaikkeen ajatteluun ja toimintaan sisältyvän väistämättömän väkivallan ja sitoutuu ajattelunsa poliittisuuteen.

Ymppäämällä Deleuze ja Derrida yhteen ei myöskään päästä käsiksi siihen, mikä tekee Deleuzesta juuri nyt ajankohtaisen erityisesti erityyppisen mediatutkimuksen saralla. Derridan käsitys merkityksestä ja kielestä perustuu sanskriitin tutkija Ferdinand de Saussuren kielitieteeseen, jossa ajallisuus nähdään aina vain ikävänä anomaliana, eikä se siksi oikein sovellu kuin antiikkisten tekstien lueskeluun. Deleuze sen sijaan pyrkii kehittelemään radikaalimmin ajallista ja Saussuren täydellisesti hylkäävää käsitystä merkityksen synnystä, minkä vuoksi hänen ajatteluaan voi käyttää myös puhuttaessa sellaisista välittömästi ajan sisältävistä medioista kuten nykyelokuvasta.

*

Turussa vaikuttavan Eetos-yhdistyksen ensimmäisessä julkaisussa Vastarintaa nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun, joka samalla on tiettävästi ensimmäinen pelkästään Deleuzea käsittelevä suomenkielinen teos, Deleuzen ajattelua pyritään esittelemään hyödyntämällä sitä lähinnä poliittisen filosofian ja mediatutkimuksen aloilla. Kuten kirjan myös johdanto-osuudessa todetaan, Deleuze asettaa akateemiselle kirjoittamiselle kuitenkin erityisen haasteen. Deleuze ja Guattari hyökkäävät nimittäin kirjoituksissaan voimakkaasti juuri akateemista tulkinnan ja hermeneutiikan ideaa vastaan ja korostavat, että heidän teksteilleen on olennaista se, minkälaisia vaikutuksia ne saavat aikaan. Toisin sanoen sellaisella akateemisella vatvomisella, jossa koetetaan selvittää, mitä Deleuze ja Guattari todella tarkoittivat, ei heidän omasta näkökulmastaan ole mitään mieltä. Niinpä Deleuzea tai Guattaria käsittelevän tekstin olisi joko pyrittävä käyttämään heidän ajatteluaan hyväksi jonkin uuden luomisessa tai sitten toimittava eräänlaisena manuaalina, lukuohjeena heidän teostensa käyttämiseen.

Näissä tavoitteissa kokoelman artikkelit onnistuvat vaihtelevasti. Ensimmäisen pettymyksen aiheuttaa kirjan toimittajien Teemu Tairan ja Pasi Väliahon johdanto ("Gilles Deleuze - vastarintaa nykyisyydelle") joka sisältää muutamia hauskoja elämäkerrallisia anekdootteja, mutta on muuten melko sekava ja sortuu paikoitellen ranskalaisesta filosofiasta innostuneiden kirjoittajien pahimpaan helmasyntiin matkia myös mestarinsa kirjoitustyyliä. Johdannossa, kuten koko teoksessa, ärsytti myös se, että siinä puhutaan otsikosta alkaen lähinnä Deleuzesta, vaikka itse asiassa miltei kaikki kirjassa hyödynnetyt käsitteet ovat peräisin Deleuzen Guattarin kanssa kirjoittamista teoksista. Vähemmän akatemiakelpoisen, opintonsa kesken jättäneen ja lähinnä erilaiseen aktivismiin keskittyneen Guattarin sivuuttaminen on tietysti yliopistopiireissä yleistä. Toinen ärsyttävä tekijä on se, että kun Deleuzen ajattelua pyritään "avaamaan" myös filosofian ulkopuolisille alueille, keskittyvät miltei kaikki kirjan tekstit lähinnä taiteisiin ja sivuuttavat miltei kokonaan sellaiset Deleuzea ja Guattaria kiinnostaneet ajattelun alueet kuten kybernetiikan, genetiikan tai neurologian.

Virkistävän poikkeuksen tästä säännöstä muodostaa tosin Jussi Parikan kirjoitus "Mihin pystyy koneellinen ruumis? Koneista, ruumiista ja niiden liitoksista", jossa käsitteellistetään kyborgi-ilmiötä Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksessa hahmotteleman tuottavien koneiden metafysiikan avulla. Deleuzen ja Guattarin mukaan kaikki oleminen on "koneellista" ja tuottavaa, kaikki oliot muodostuvat tuottavien koneiden kytköksistä ja katkoksista. Niinpä eroja esimerkiksi ihmisen ja luonnon tai mekaanisen ja orgaanisen välillä ei ole mahdollista tehdä. Tämän pohjalta Parikka esittelee asiantuntevasti myös luonnontieteellisiä kybernetiikan teorioita ja määrittää kyborgin avoimeksi prosessiksi, jossa erilaiset ihmisyydet ja teknologisuudet yhdistyvät toisiinsa, jättäen kuitenkin aina auki mahdollisuuden uusille yhdistymisille.

Sen sijaan esimerkiksi Magnolia-elokuvaa Deleuzen ja Guattarin voimien ja viivojen metafysiikan avulla analysoiva Teemu Tairan artikkeli "Viivoista koostetut, viivojen lävistämät" tyytyy nimenomaan käsittelemään Magnoliaa lähinnä tekstinä ja analysoi miltei yksinomaan sen juonta. Teksti on myös rakenteeltaan ja lopputuloksiltaan hieman hutera: ensin selostetaan sekavahkosti Deleuzen teoria ja sitten sovelletaan sitä hieman mekaanisen oloisesti kyseiseen elokuvaan.

Trond Lundemon ja Kari Yli-Annalan artikkelit puolestaan tuovat esiin lähinnä Deleuzen ja Guattarin ajattelun hölmöimmät puolet unohtamalla politiikan ja keskittymällä avantgardistis-aristokraattiseen videoinstallaatiointoiluun sekä juhlimalla hajoavien subjektien villiä paimentolaishenkeä. Deleuzea ja Guattaria onkin usein kritisoitu juuri miehisyydestä ja aristokraattisuudesta, skitsofreenikkojen ja muiden "nomadien" todellisen heikkouden ja ahdistuksen unohtamisesta. Osittain kritiikki lieneekin paikallaan, mutta usein unohdetaan nimenomaan nomadin ja skitson käsitteiden elimellinen yhteys kapitalismiin: kuten Janne Toivoniemi omassa artikkelissaan tuo esiin, todelliset skitsofreenikot ovat toki sairaita ja tarvitsevat apua, mutta skitson käsite kuvaa pikemminkin eräitä kapitalismin sisäisiä ristiriitoja, prosesseja, jotka se yhtäältä laittaa käyntiin, mutta toisaalta tukahduttaa.

Toivoniemen kirjoitus kuuluu muutenkin kokoelman selkeimpiin ja parhaimpiin, se ilahduttaa letkeällä epäakateemisella tyylillään ja terävillä kiteytyksillä, joissa on myös poliittista potkua. Kuitenkaan Toivoniemi ei saa tekstiinsä aivan samanlaista historiallista konkreettisuutta kuin Jussi Vähämäki. Kun Toivoniemi luonnehtii Deleuzen ja Guattarin halun käsitettä "psyykeen alkukantaisen perustan kapinaksi sitä ohjaavia tekniikoita ja ahdasmielisyyttä vastaan", Vähämäki kiinnittää sen kapitalismin sisällä tapahtuneisiin tuotannon ja hallinnan muotojen muutoksiin. Kirjoituksessaan "Muutos filosofian asiana" Vähämäki esittää, että koska postfordistisessa kapitalismissa ihmisten sosiaalisista subjektiivisuuksista ja haluista, toisin sanoen heidän vallankumouksellisesta kyvystään, on tullut välitön tuotantovoima, ei minkäänlaisia jakoja vallan tai tuotannon sisä- ja ulkopuoleen ole mahdollista tehdä. Tuotanto ei enää ole minkään erityisen tuotteen tuottamista, vaan innovaatioiden, vallankumouksellisten ihmeitten tuottamista (markkinointi, tuotekehittely jne.). Sorretut tai vallankumoukselliset eivät ole järjestelmän ulkopuolella, vaan sen toiminnan välitön ehto. Niinpä työvoiman kontrolli ei enää voi perustua tilalliseen rajaamiseen, esimerkiksi sulkemiseen tehtaan seinien sisäpuolelle, vaan vallan on kohdistuttava suoraan työntekijöiden aikaan.

Vähämäkeä seuraten voidaankin heittää, että keskeisin Deleuzen aikamme poliittiselle toiminnalle ja ajattelulle asettamista haasteista on kysymys palkkatyön ajasta vapautumisesta. Vaikka meillä kenties olisikin tiloja, joissa kokoontua yhteen rupattelemaan joutavia ja juonimaan vallankumousta, meillä ei ainakaan ole siihen aikaa, koska ns. vapaa-ajallakin koko ajan tuntuu, että pitäisi tehdä jotain hyödyllisempää, kehittää työn vaatimia sosiaalisia kontakteja, kielitaitoa tai atk-osaamista, tai vähintään "ladata akkuja" tulevia raskaita työrupeamia varten. Tilan haltuunottamisesta puhutaan paljon, mutta miten ottaa aika haltuun?

Eetos