2004-02-29

Tyylikästä politiikkaa
Pertti Lappalainen: Poliittisen tyylin taito, Vastapaino 2002

Jukka Peltokoski

1990-luku toi Suomeen rauhanomaisuutta, järjestäytyneisyyttä ja yhdistyskeskeisyyttä korostanutta kansallista mielenosoitusperinnettä uhmaavat mielenosoitukset. Niin eläinaktivistien iskut ja Mustavihreät päivät kuin MTK:n EU-vastainen mielenosoitus ovat muistissa. Samoihin aikoihin parlamentarismi ajautui legitimiteettikriisiin puoluepolitiikan kannatuksen hiipuessa. Tampereen yliopiston politiikan tutkija Pertti Lappalaisen sanoin, "1990-luvulla Suomessa tapahtui syvä poliittinen muutos, ehkäpä ratkaiseva käänne ... alettiin purkaa sitä poliittista järjestelmää, joka luotiin aikaisemmilla vuosikymmenillä ... Tuolloin aloitettiin jotain uutta verrattuna aiempaan poliittiseen tilaan." Lappalaisen Poliittisen tyylin taito hakee käsitteistöä, joka kykenisi analysoimaan tätä uutta avausta.

Beckiin viitaten Lappalainen näkee 1990-luvun merkinneen yhtäältä perinteisten poliittisten instituutioiden yltyvää tyhjentymistä, toisaalta epävirallisen politikoinnin renessanssia. Lappalaisen mukaan "[h]uomiota pitäisi kiinnittää nimenomaan politikoinnin uusiin ja usein myös ennakoimattomiin piirteisiin." Lappalaisen ehdotus uudeksi analyysivälineeksi on toimintatyylin käsite. Sillä hän haluaa nostaa esiin kaksi politikoinnin puolta. Toimintana politikointi suuntautuu aina varmuutta vastaan. Toimivalta ihmiseltä voidaan odottaa odottamatonta. Toimiessaan ihmiset eivät noudata tapoja tai perinteitä, vaan saavat aikaan sellaista, mikä olisi ennalta käsin vaikuttanut epätodennäköiseltä.

Tyylinä politikointi on taitoa antaa sisällölle muoto, joka kantaa itsessäänkin sisältöä. Tyyli ei siis ole vain toissijainen muotoseikka, vaan sisällön ja muodon sulautumisen tapa. Lappalainen painottaa, että kaikella on tyylinsä. Harmaa puku tai tilastollisiin asiatietoihin vetoaminen on tyyliä siinä missä zapatista-retoriikkakin. Samalla voidaan kuitenkin todeta, että tyylin ulottuvuus on korostunut viime aikoina varsinkin virallisen politiikan ulkopuolelta nousseissa "tyyli-intensiivisissä" liikkeissä. Näissä tyylin merkitys politikoinnissa korostuu erottautumisena ja omalaatuisen poliittisen ilmauksen antamisena.

Tyylin jäljille päästään kysymällä, "miten ongelmia määritellään, millaisia ratkaisuja esitetään, ja miten ongelmien ratkaisemiseksi konkreettisesti toimitaan." Jo sekin, mitä asioita määritellään ongelmiksi on aina myös tyylikysymys. Loppujen lopuksi tyylissä on kyse politikoinnin virtuositeetista, taidosta arvioida toimintaa ja tilanteita epävarmuuden sävyttämissä tilanteissa. Virtuositeetti on tällöin taitoa valita itselle edullinen politikoinnin tyyli vaihtelevissa tilanteissa.

Lappalaisen opus lähtee liikkeelle historiallisesta perspektiivistä, toisen maailmansodan jälkeisen Suomen tilanteesta, jossa ristiriidat nähtiin kylläkin hedelmällisiksi, mutta vaadittiin niiden huolellista sääntelyä ja kansallisen edun ja yksimielisyyden mukaista rationaalista politiikkaa. Yhteiskunta nähtiin orgaaniseksi kokonaisuudeksi, kansakunta yhtenäiseksi kollektiiviksi. Historiallinen tilanne koettiin suhteellisen muuttumattomaksi ja politiikka perustui auktoritatiivisten asiantuntijoiden arvioihin. Protestit institutionalisoitiin järjestörakenteiden kautta korporatistiseen järjestelmään. Suuret etujärjestöt miellettiin kansalaisyhteiskunnan edustajiksi.

Kirjan historiallinen perspektiivi tuo esiin suorastaan dramaattisesti sen muutoksen, johon jo yllä viitattiin. Viimeistään 1980-luvun lopulta niin kansallisvaltion orgaaniseksi mielletty ykseys kuin sen suvereeni asema kansainvälisessä politiikassa ovat kyseenalaistuneet.

Lappalaisen omana tyylinä on vakuuttaminen tarinankerronnan keinoin. Lappalaisen tarina myös vakuuttaa, vaikka herättääkin samalla kysymyksen, mahtaako se sisältää kerronnan sujuvuuden nimissä suoristettuja mutkia.Tullessaan vuosituhannen loppua kohti Lappalainen nojaa globalisaatioteeseihin, jotka ovat nykykeskusteluissa saavuttaneet jopa hokeman aseman. Voi kysyä, olisiko globalisaatiota voinut lähestyä monivivahteisemmin? Lappalaisen voimana ovat tosin jatkuvat empiiriset viittaukset, jotka tuovat lihaa usein vain iskulauseina kuultujen "faktojen" ympärille. Kirja on ladattu viittauksilla niin alakulttuureihin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin kuin valtiollisiin asiakirjoihin ja puolueohjelmiin. Lisäksi kuvaus myllytetään Baumanin käsitteistön läpi, mikä tuo sille teoreettista syvyyttä.

Lappalaisen kertoman tarinan opetus on se, että yhteiskunnan rakenteet eivät ole enää sillä tavoin pysyviä kuin ennen, eivätkä ihmisten reaktiot rakenteellisiin muutoksiin ole yhtä yhdenmukaisia kuin aiemmin. Kontingenssi on tullut normaalitilaksi. Poliittisten toimijoiden täytyy siten arvioida alati miten he politisoivat asioita, miten he mobilisoivat kannattajia jne. Ennalta lukkoon lyödyt strategiat eivät ole mahdollisia, koska oma toiminta on suhteutettava jatkuvasti uudelleen toisten tekemiin arvioihin itsestä ja toimintatilanteista. Politiikka tapahtuu tyylien ja arvioiden jatkuvasti elävällä pinnalla. Täysin tuuliviirimäistä poliittinen toiminta ei kuitenkaan ole. Lappalainen puhuu tyylin infrastruktuurista, jota hyödyntämällä rakenetaan suhteellista jatkuvuutta pitkän tähtäimen luottamuksen keräämiseksi.

Ilmiöiden merkitsevyys ei ole nykytilanteessa enää välttämättömässä suhteessa tilastollisen merkittävyyden kanssa. Mikä tahansa pienimuotoinenkin seikka voi osoittautua ratkaisevan tärkeäksi, mikäli se leikkaa terävästi itsensä osaksi poliittista tilannetta. Niin ikään poliittisen mahdollisuusrakenteen käsite poliittisen toiminnan selittäjänä kyseenalaistuu. Käytännössä mikä tahansa tilanne sisältää politisoinnin mahdollisuuksia. Selvää on myös, ettei politiikka puitteistu enää vain kansallisvaltion rakenteisiin. Riippuen siitä kohdennetaanko projekti erityiselle vai mahdollisimman laajalle yleisölle, toiminta voi olla "tyyli-intensiivistä" tai itsestäänselvyyksiin, laajalti yleistyneisiin merkityksiin vetoavaa. Tyyli erottautumisena nousee jokaisen uuden poliittisen avauksen ulottuvuudeksi.

Kun "kansallisvaltiollisen politikoinnin tyyli, sosiaalistava politiikka, pirstoutuu", yleistyy ennen vain alakulttuureille tyypillinen tyylillä politikointi osaksi koko yhteiskuntaa. Politikoinnin tavoitteeksi tulee mahdollisuuksien hyödyntämisen sijaan ennemmin mahdollisuuksien avaaminen ja odotusten tuottaminen, toisin sanoen tulevaisuuden valloittaminen. Samalla identiteetti ei toimi enää välttämättä emansipatorisena välineenä, vaan myös haltuunoton keinona. Identiteetit voivat olla yksi keino ihmisten toimintaan sisältyvän epävarmuuden taltuttamiseksi, toistettavuuden ja ennakoinnin varmistamiseksi. Tällaisena niistä tulee poliittisen arvioinnin vastakohtia. Lappalainen katsoo kuitenkin, että identiteetillä on edelleen paikkansa myös poliittisessa toiminnassa, mm. identifioitumisena suhteessa vastustajiin ja poliittiseen kenttään ylipäätään. Tässä merkityksessä identiteetti rakentaa toimijoiden pelisilmää, tilanteistuneeseen subjektiviteettiin perustuvaa toimintakykyä, ja siitä tulee ennemminkin toimintatyylin myötä rakentuva teko, kuin mitään pysyvää ja annettua.

Identiteetin pelastaminen ei ole kirjan kiihottavin ratkaisu. Lappalainen määrittelee tyylin identiteettiin sidoksissa olevan toiminnan tarkasteluvälineeksi. Mielenkiintoisempaa olisi voinut olla liike- ja uuden politiikan tutkimuksen kentillä jokseenkin hegemonisessa asemassa olevan identiteettiparadigman haastaminen juuria myöten tyylin ja poliittisen arvioinnin käsitteillä. Tässä olisi voinut viitata "uusiin uusiin liikkeisiin", globaaliliikkeisiin. Niiden monet toimijat eivät näytä olevan juurikaan kiinnostuneita tuottamaan kollektiivisia identiteettejä, vaan lähinnä strategioiden ja taktiikoiden ympärille kerättäviä "epäpuhtaita" verkostoja, joita puretaan nopeastikin tilanteiden vaihtuessa. Tarvitaanko tällaisesta toiminnasta keskustelemiseen identiteetin tai edes identifioitumisen käsitettä alkuunkaan? Eikö mielenkiintoisemmaksi nouse politikoinnin identiteetitön puoli?

Lappalaisen teosta voi "moittia" myös rationalismista. Tyylin dynamiika avautuu vain yhteydessä arvioinnin taitoon. Aikana, jona jokaisen on luotava oma tyylinsä ja sekä vaihdettava että säilytettävä se tilanteiden mukaan, tyyliin liittyy kuitenkin varmasti myös luovuutta, nautintoja ym. intohimoisia ulottuvuuksia. Tyyli voisi hyvinkin viedä näiden jäljille, mikäli sitä avattaisiin muualtakin kuin arviointitaidon näkökulmasta. Tyylikeskustelun avauksena Lappalaisen käsitteistö tietenkin puoltaa paikkaansa jo nykyiselläänkin.

Vielä lopuksi: Koska Poliittisen tyylin taito keskustelee sisällön ja muodon erottamattomuudesta, ei teosta katsellessa voi välttyä eräältä mietteeltä. Miksi kirjan kansikuva on niin harvinaisen "tyylitön"? Eikö Vastapaino olisi kyennyt parempaan? Olisiko kirja ylipäätään voitu taittaa innovatiivisemmin (no en tarkoita mitään esasaarismaista "kiva-kiva-kimaltelua"). Näin siksikin, että kirjansa lopussa Lappalainen pohtii perinteisen pedagogiikan haastamista ja politisoimista toimintatyylin käsitteistöstä lähtien. Opetuksen ja opiskelun pitäisi hänen mukaansa rikkoa sovinnaisia sääntöjä luodakseen uutta informaatiota ja ajattelua. Kirjan julkisivu ei nykyisellään kanna tällaista muotosisältöä - ellei sitä sitten miellä nihilistiseksi erottautumiseksi muuten kovin "pop-estetisoituneesta" kulttuuriympäristöstä.

Kirjan kansikuva

Vastapainon esittelysivulle

Tulostusversio.