2004-09-03

Across the 110th Street

Markus Termonen

Kesän 2004 aikana MTV3 tarjosi sarjan klassisia 1970-luvun alun "mustia elokuvia" (Shaft, Cleopatra Jones jne.), jotka edustavat ns. blaxploitaatiota, mustalle yleisölle mustien tekemää elokuvagenreä. Siis kovaotteista toimintaa, muhkeita afrokampauksia, sähäkkää soul-musiikkia, viileitä miehiä ja kuumia naisia... Viime vuosina olemme saaneet todistaa sekä Pam Grierin (mm. Foxy Brown), alkuperäisen blaxploitaatio-tähden näyttävän comebackin elokuvassa Jackie Brown että Shaftin, alkuperäisen blaxploitaatio-elokuvan uusintaversion, sivuroolissaan alkuperäinen Shaft eli Richard Roundtree. Genren ominaispiirteet olisi helppo trivialisoida vain yhdeksi vanhentuneeksi tyyliksi muiden joukossa, vain yhdeksi lokeroksi länsimaisen kulttuurihistorian varastossa, josta ammentaa rakennusaineita postmodernien pastissien valmistukseen ironian ja nostalgian tarpeidemme tyydyttämiseksi. Mutta onko kyse myös jostain muusta?

Mitä on "blaxploitaatio"?

Termi "blaxploitaatio" on yhdistelmä sanoista "black" ja "exploitation" (hyväksikäyttö). "Eksploitaatio" ei kuitenkaan tässä viittaa "riistoon" elokuvanäyttelijöiden käyttämisen tavassa. Pikemminkin se viittaa tyylilliseen jatkumoon suhteessa 1960-luvun roska/eksploitaatio-elokuviin, joille oli ominaista siloittelemattomuus, "taiteellisuuden" välttäminen, pieni budjetti sekä tietenkin väkivalta ja seksi. Yhteisistä piirteistä huolimatta "blaxploitaatiota" luonnehtivat myös aivan erityiset piirteet.

Ensinnäkin, kyse oli erityisen mustan, varsinkin urbaanin, kuluttajaryhmän ja sen tarpeiden sekä kiinnostusten tunnistamisesta massatasolla. Markkinoilla oli liian kauan vallinnut tyhjiö erityisesti mustalle yleisölle tuotetuista ja samalla massatason jakeluun pääsevistä elokuvista. Sattumaa ei ole sekään, että kysyntää alettiin tyydyttää muutamia vuosia kansalaisoikeusliikkeen kiihkeiden vuosien jälkeen, tilanteessa, jossa mustat olivat ensimmäistä kertaa todella merkittävällä tavalla astuneet poliittiselle näyttämölle yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa. Oli tuotettava elokuvia ja henkilöhahmoja, jotka koskettaisivat mustan väestön enemmistöä aivan toisella tavalla kuin perinteiset Hollywood-tuotannot, jotka tarjosivat hyvin niukasti kuvauksia rakenteellisesta rasismista tai afro-amerikkalaisten yhteisöjen elämästä (ja jotka olivat astuneet syvään kriisiin 1960-luvulla*).

Toiseksi, vaikkei blaxploitaatio ollut "mustaa elokuvaa" siinä mielessä, että mustat olisivat olleet tuotantoyhtiöiden omistajina, blaxploitaatio-elokuvat nostivat esiin aivan uusia tähtiä ja jopa ohjaajia sekä antoivat tilaisuuksia lupaaville näyttelijänaluille.** Jo 1960-luvulla Sidney Poitier (esim. In the Heat of the Night) oli todistanut, että mustatkin näyttelijät voivat saada merkittäviä rooleja valtavirtaelokuvissa ja esiintyä muinakin kuin palvelijoina, ja myöhemmin mm. Bill Cosby ja Richard Pryor raivasivat tietä mustille koomikoille. Kuitenkin vasta blaxploitaation myötä mustalle yleisölle tarjoutui laajemmassa määrin katu-uskottavia samaistumisen kohteita. Kolmanneksi, sen lisäksi että töitä osoitettiin nimenomaisesti mustille näyttelijöille, osansa leivästä saivat myös muut elokuva-alalle välttämättömät ammattiryhmät kuten muusikot. Niinpä blaxploitaatiota ei tunneta ainoastaan valkokankaan tapahtumista ja hahmoista vaan myös soul-musiikin huippujen (Isaac Hayes, Bobby Womack, Curtis Mayfield jne.) sävellys- ja soittotaiteesta.

Juoneltaan blaxploitaatio-elokuvat ovat toimintapainotteisia tarinoita, joiden tapahtumapaikkana on yleensä mustan väestön asuinalue kuten Harlem. Tyypillisesti toistuvia asetelmia ovat yksityisetsivä taistelemassa rikollisjoukkiota vastaan ja pikkudiileri raivaamassa tietään huippurikolliseksi (esim. Superfly, 1972). Vaikka blaxploitaatiossa myös mustat voivat olla roistoja, elokuvissa myös selkeästi ymmärretään rikolliseksi, tai ainakin pikkurikolliseksi, ajautumisen yhteiskunnallisia taustoja: valkoisen herruuden järjestelmää ja gheton asukkien vaikeuksia hankkia elantonsa. Musta gangsteri on aina kunniallisempi ja siedettävämpi kuin valkoinen gangsteri, ja suurimman vihollisen rotusortojärjestelmän ohella muodostaa mafia, joka pyrkii valtaamaan Harlemin vedonlyönti- ja huumemarkkinat. Samalla esimerkiksi elokuvassa Across the 110th Street (1972) mustat pikkurikolliset voivat todeta rötöstensä olevan ainoa mahdollisuus päästä elämässään pakoon huonopalkkaisia duuneja, jatkuvaa köyhyyttä ja gheton ankeutta.

Musta sankari

Blaxploitaation tunnetuin sankari on tietenkin John Shaft, viileä yksityisetsivä ja liukas katujen kasvatti, joka ei kumartele valkoisia vaan on päinvastoin siekailemattoman röyhkeä valkoisia kohtaan. Shaft-elokuvia tehtiin kolme: Shaft (1971), Shaft's Big Score (1972) ja Shaft in Africa (1973). Kaikissa niissä Shaft esiintyy yhtä tietoisena omasta etevämmyydestään suhteessa valkoisiin, jotka eivät pärjäisi ilman tukenaan olevaa valkoisen herruuden järjestelmää. Etevämmyys ei tietenkään koske ainoastaan tuliaseen käyttöä vaan myös toimintaa sängyssä, johon Shaft kellistää kenet haluaa. Vaikka Shaft pitääkin mustaa naista valkoista parempana, hänelle kelpaa myös valkoinen, sillä valkoisen naisen kanssa olemisen nautintoa lisää tietoisuus sen valkoisessa miehessä aiheuttamasta ärtymyksestä, joka seuraa tämän reviirille astumisesta ja "omaisuuden" käytöstä.

Shaft on ovela ja päättäväinen. Hän tietää mitä on tehtävä. Yksityisetsivän tehtäviensä vuoksi Shaftin on pidettävä yllä hyviä suhteita muutamiin poliisilaitoksen valkoisiin viranomaisiin. Samalla hän tuo kuitenkin joka tilanteessa selväksi omapäisyytensä ja itsenäisyytensä sekä säilyttää etäisyyden ja viileyden. Shaftin rinnalla valkoiset näyttäytyvät rappeutuneina, heikkoina, hölmöinä, tunteettomina, epärehellisinä ja epäviriileinä - kuten parhaan ikänsä ohittaneina poliiseina, helposti päihitettävinä korstoina, murhanhimoisina rikollisina, korruptoituneina viranomaisina, mustan miehen avoimesta sukupuolisesta voimasta hämmentyvinä säälittävinä otuksina, naurettavina ja naismaisina homoseksuaaleina jne.

Sankarimiesten rinnalla esiintyy toki myös huonoja mustia miehiä, jotka ovat yleensä valkoisten (joko poliisin tai mafian) kätyreitä ja siten rotunsa pettureita. Samat mustat miehet myös kohtelevat naisiaan huonosti tai jopa pitävät vakituisena kumppaninaan valkoista naista. On ilmeistä, ettei tällaisten mustien miesten kuolema ole suuri menetys mustalle yhteisölle.

Entä mitä voidaan sanoa blaxploitaatio-elokuvien naisista? Miessankarien kumppanina nainen on hoivaaja, joka sitoo haavat ja odottaa kotona valmiina tarjoamaan erilaisia palveluksia. Blaxploitaation naiskuva ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, minkä osoittavat esimerkiksi Pam Grierin elokuvat kuten Friday Foster (1975) ja Coffy (1973) tai kaksi Cleopatra Jones -elokuvaa, Cleopatra Jones (1973) ja Cleopatra Jones and the Golden Casino (1975). Näiden elokuvien sankarinaiset ovat Shaftin naispuolisia versioita, jotka tulevat toimeen aseiden kanssa, ovat sukkelia ja huumorintajuisia eivätkä nöyristele valkoisia. Toisin sanoen blaxploitaatiossa nainen joko tyytyy perinteiseen naisen rooliin tai muuttuu mieheksi.

Aivan samalla tavoin kuin musta miessankari on korostetun heteroseksuaalinen - mikä osoitetaan suhteessa satunnaisiin valkoisiin homoseksuaalihahmoihin, jotka ovat säälittäviä ja heikkoja - myös musta naissankari on sataprosenttisen heteroseksuaalinen ja ulkonäöltään korostetun sukupuolinen. Pam Grierin vartaloa myötäilevät asustukset eivät jätä paljon varaa mielikuvitukselle, kun taas huumepoliisi Cleopatra Jonesin ominaisuuksiin kuuluu mielikuvituksellisen koristeellisiin asusteisiin pukeutuminen. Lisäksi kummassakin Cleopatra Jones -elokuvassa "Cleon" vastapuolena olevan huumeliigan johtajana toimii valkoihoinen lesbo. Vaikka naisten välistä rakkautta esitetään hyvin niukasti, vihollisen sukupuolinen poikkeavuus tulee esiin korostetusti ja toimii ilmeisenä todisteena heikomman rodun rappeutuneisuudesta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.