Vasemmistokompleksien äärellä

Itse elokuva käynnistyy häpeilemättömän vaikuttavilla kuvauksilla 1960-luvun yhteiskunnallisesta joukkoliikkeestä. Shaahin vastaiset mielenosoitukset paljastavat valtiollisen repression tason. Välähdys Rudi Dutschkestä puhumassa opiskelijaliikkeen edessä korostaa vasemmistoradikalismin massaluonnetta. Dutschken murhayritys tuo esille, kuinka välittömiä vihollisuusasetelmat kärjekkäimmillään olivat.

Taustakuvissa USA vyöryttää joukkojaan maailmalla. Vietnamin kauhut ovat saapuneet kansalaisten olohuoneisiin. Imperialistisen maailmanjärjestyksen blokkijako elää jyrkimmillään. Niin myös maailmansodan jälkeisten sukupolvien internationalismi ja vasemmistolaisten sissiliikkeiden kannatus.

Yhteiskunnallinen kuri sekä uskonnolliset arvot ovat taittumassa seksuaalisen vapautumisen sekä naiskysymyksen tieltä. Kehitysoptimismi on kyseenalaistumassa.

Tämän "uusvasemmiston" rituaalisen yhteismuistelun jälkeen elokuva tarjoilee paketin turvallisen ristiriitaisia henkilöhahmoja, joihin samastumisen vaara on eliminoitu hienovaraisilla vivahteilla. Baaderin "perhettä" leimaa yletön hillittömyys, naiivi dogmaattisuus sekä elämä huolimattomuuden rajamailla - vaikka tulella leikitäänkin. Elokuvan Meinhofilla taitaa mennä hieman överiksi.

Järjestökuvauksen poliittisempi ulottuvuus, kuten kysymys siitä, millaiseen liikekentän kehitykseen ja millaisiin välienselvittelyihin RAF:n synty puitteistui, jää hämärän peittoon. Niin myös kysymys siitä, millaisen funktion RAF kentällä sittemmin sai. Meinhofin agitaatiolle annetaan tilaa, mutta liikekentän teoreettisia taistelurintamia elokuva ei lähde setvimään. Sellainen varmasti kylläännyttäisikin vähintään puolet yleisöstä. Kuitenkin olisi ollut aiheellista väläyttää tarkemmin edes RAFn toiminta-asetelman alkusolua. Kertauksen vuoksi: ryhmän toimintaa ohjasi pitkälti usko siihen, että se kykenee paljastamaan Länsi-Saksan valtion totalitaarisen luonteen suorien konfrontaatioiden kautta ja näin voittamaan yleisen mielipiteen puolelleen.

RAF oli tunnetusti organisaatio, jonka toimintaan osallistui paljon naisia. Kun elokuvakin dokumentoi tämän hyvin, on irvokasta että monet arviot ovat halunneet sivuuttaa naistoimijat halvalla, Baaderin kaltaisten ah niin karismaattisten mieskumouksellisten sokaisemina ja hyväksikäyttäminä heitukoina. Jostain kumman syystä Gudrun Ensslinin aikuisviihdetaustalla ei kuitenkaan herkutella. Samaan tytöttelysävyyn on manattu, miten 1970-luvulla kumoukselliset saattoivat ratsastaa seksuaalisella vetovoimallaan.

Niinpä niin. Kommenteissa siis vähätelläään jo pelkän ydinryhmän tasolla Ensslinin roolia liikkeen naisjohtajana Meinhofin rinnalla - roolia joka etenkin operatiivisessa mielessä ylitti Baaderin. Voinee myös letkauttaa, että eikö ideologisten tunnusten paluu hommailukannustimiksi (incentive) olisi pelkästään toivottavaa!

Henkilöivä näkökulma on omiaan viihde-elokuvalle, mutta tuottaa vähän yllätyksetöntä jälkeä. Julkisuudessa on tuotu esille, kuinka Baader Meinhof Komplex jättää tulkinnan yleisölle. Myös ohjaaja on korostanut kuvauksen historiallista tarkkuutta - ikään kuin olisi mahdollista kirjoittaa viimeinen sana, joka ei sisällä yhteiskunnallisia arvotuksia. Kuten elokuvassa vilahteleva nudismi tuo esille naturismilla oli nostetta 1960-luvulla, mutta toki Baader Meinhof Komplex on paljaan totuuden sijaan tulkitseva näkökulma aiheeseensa siinä missä kaikki dokumentaarit.

Elokuvan kuvaus siitä, kuinka joukkoliike kehittyy kohti yhä yksilöllisempiä ja epätoivoisempia ratkaisuja ei ole suinkaan arvovapaa. Päin vastoin, kuvaus on nimenomaan "moralismi" joka tutkii katsojan moraalista vakaumusta suhteessa kuvattuun ilmiöön. Onneksi elokuva myös vapauttaa meidät pahasta. Kukaan ei varmasti halua ajautua yhtä epätoivoiseen tilanteeseen kuin RAF:n johto, mutta emmehän enää eläkään poliisivaltiossa - paitsi vähän...

Informatiivinen elokuva silti on. Se onnistuu kuvaamaan intensiivisellä otteella erään militantin järjestön elinkaaren sen ensimmäisten johtajiensa ajalta. Elokuva korostaa näiden kohtaamaa valtiorepressiota. Pedagogiseksi opetukseksi voisi nostaa vaikkapa sen sittemmin RAF:n omissakin piireissä tehdyn tulkinnan, että pyssyjen heiluttelun olisi pitänyt rinnastua hitaaseen organisaatiotyöhön. Aseellinen taistelu kun on vaarassa taantua itsetuhoiseksi epätoivoksi, ellei sen viitekehyksenä ole liikkeen yhteiskunnalis-poliittisempaa tasoa.

Elokuva tulee suomalaisittain hyvään aikaan. Kansalalaissodan ja taistolaisuuden kysymykset on juuri käsitelty jokusta luurankoa lukuun ottamatta. Muistelot voidaan nyt siirtää Euroopan hulluun vuoteen sekä sen jälkimaininkeihin. Uusvasemmiston veteraanit pääsevät kertaamaan muistojaan. Miten hienoa ensin olikaan ja miltä sitten tuntuikaan kun RAF toi liikkeessä laajalti kannatetun anti-imperialistisen sodan "kotiin".

Toivottavasti vuorossa on myös sen kysymyksen selvittely, mikä sai niin laajat joukot hylkäämään radikaalit sitoumuksensa muodollisten demokratiauudistusten, maailmantalouden imperialististen rakenteiden purkamisen sekä kulutusyhteiskunnan leviämisen seurauksena. Ovatko nyt vallitsevat globaalit finanssimarkkinat osoittautuneet niin joviaaleiksi, että massapako luokkakamppailun perspektiivistä on jotenkin järkevästi selitettävissä.

Vai oliko se se, että frankfurtilaisesta humanismista oppinsa ammentaneen opiskelijaliikkeen välittömin tavoite oli sittenkin "vain" kovaotteisimman repression vastustaminen sekä eräänlainen petetyn porvarillisen utopian lunastaminen? Näissähän onnistuttiin! Elokuvakin vihjaa murtumaan, jossa suora repressio alkaa muuttua impotentiksi ja vanhanaikaiseksi. Tätä ruumiillistaa tutkintaa johtava Horst Herold, joka koettaa takoa muiden kyttien kalloon ettei RAF:n kannatuspohja tule taittumaan pelkällä väkivaltaisella tukahduttamisella. Uusi johtamistyyli tulisi olemaan "osallistavampi".

Baader Meinhof Komplexin loppurutisteluissa valtiokoneisto myllyttää RAF:n johtajia aina siihen pisteeseen saakka, että kysymys siitä, kuka lopulta vetikään liipaisimesta käy merkityksettömäksi. Onneksi me olemme päässeet tuosta hulluuden ajasta, jona ideologiset päähänpinttymät törmäsivät totaaliseen valtiokoneistoon. Vai olemmeko?

Eikö terrorismin vastainen sota ole ennemminkin ulottanut kontrollikoneistonsa jokaiseen olohuoneeseen ja kadunkulmaan informaatioteknologisten sensorien muodossa. Kaikenlainen poliittinen värittyneisyys, organisoituneisuus ja toimijuus kyllä loistavat poissaolollaan.