2006-10-14

Avaimia uusliberalismin kahleiden aukaisemiseen
Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander: Työn sanat. Teos, Helsinki 2006.

Mikko Jakonen

Viime keväänä juuri ennen EuroMayDay-mielenosoitusta ja sitä seurannutta vappuyön nuotioiden aiheuttamaa yleistä porvarillista repressiota ja sormen heristelyä, julkaisi Teos pieneltä ja viattomalta näyttävän Työn sanat -teoksen. Kirja ei ole sitä miltä se näyttää, sillä se tarjoaa todellisia avaimia kontrolliyhteiskunnan kahleiden aukaisemiseen.

Nevanlinnan ja Relanderin opus, tai ehkä kirjaa tulisi paremminkin sanoa operaksi sanan opus monikossa, koostuu pienistä teoista. Teot ovat uuden työn sanallisen (tai: merkillisen) ruumiin elinten pilkkomista, niiden kehkeytymishistorian, funktion ja toimintalaajuuden selvittämistä.

Oopperaan liitettävää mahtipontisuutta kirjasta ei löydy, mutta sanamääritelmien yhteissointi on kiistaton ja syvä. Tämä tekee kirjasta paljon muutakin kuin pienen kirjan arkipäiväistyneistä uudissanoista. Uuden talouden anatomit onnistuvat niin vallitsevan orwellilaisen "uusuuskielen" avaamisessa kuin sen analyysissä.

Työn sanojen ja rivien välistä huokuu kirjoittajien kyllästyneisyys konsulttijargoniin ja WTO:n, OECD:n, NPM:n sekä UPJ:n tyhjänpäiväiseen lässytykseen. Kirjassa osoitetaan selvästi, että ne, jotka puhuvat esimerkiksi kirjassa käsitellyistä painopistealueista, projekteista, segmenteistä, visioista tai dynaamisuudesta, eivät todella tiedä tai välitä siitä, mihin he puheensa perustavat.

Mitä tämä tarkoittaa? Ainakin sitä, että se, joka ymmärtää tämän vallitsevaa yhteiskunnallista ja poliittista (vaihtoehdottomuuden) todellisuutta luovan ja ylläpitävän kielen luonteen, sen toimintamekanismin ja sen käyttäjien argumentaation onttouden, on vahvoilla.

Vaikka perusteeton tieto tai epätosi totuus ovatkin aina olleet repressiivisen vallan perusta - sillä se tuottaa vain sellaista tietoa, joka tukee valtaa - on tiedolla asioiden todellisesta tilasta kuitenkin suora yhteys oikeuteen. Näkemys sanojen ja asioiden poliittisesta yhteistoiminnasta kykenee luomaan itseymmärrystä prekariaatin tilanteesta ja luonteesta. Itsetiedostamisen kautta voi syntyä taisteleva subjekti, joka kykenee kantamaan tietoa omasta oikeudestaan ja kyvystään vaatia muutosta ja valtaa oman elämän määrittelyyn. Sillä oikeutta voivat vaatia vain ne, jotka elävät joka päivä riistettyä ja prekaaria elämää, vain ne, jotka kantavat hengellään ja ruumiillaan prekarisaation taakkaa.

Nevanlinna ja Relander kirjoittavatkin teoksensa epilogissa, että on odotettavaa, että uusuuskielen tyhjyyden ja ristiriitaisuuden kyllästymispiste ylittyy jossain vaiheessa, jolloin sen nyt katteettomat hokemat, kuten "yhteiset pelisäännöt", "luottamuksen lisääminen" ja "valtaistaminen" tulisi ottaa kirjaimellisesti. Tällöin "Osallisen tulee olla osallinen, hyvän käytännön pitää myös olla hyvä. Ja varokaapa vain valtaistetun valtaa..." (Nevanlinna ja Relander 192, 2006.)

Ilmeisen vakavasta aiheesta, uuden talouden ja uusliberalistisen hallintajärjestelmän harjoittaman kielen/todellisuuden muokkausprosessin kritiikistä huolimatta Työn sanat on viihdyttävää ja omaa ajattelua innostavaa luettavaa. Kirjoittajilla on kyky tunkeutua arkipäiväisen kielenkäytön ja ilmiöiden kautta kulttuurimme muistiin ja kollektiivisen ymmärryksen rakenteeseen.

Yhteisen muistin herättäminen on se tapa, joka luo mahdollisuuksia hyvinkin syvälle menevälle kritiikille. Tähän kritiikkiin kirjoittajat eivät lähde, mutta he raottavat yhteiskunnallisen näyttämön esirippua sen ohjaajatta suoritettavien harjoitusten ollessa vielä käynnissä. Ja kuten voidaan arvata, sellaiset roolihenkilöt kuten Varallisuus, Seminaari, Tietoyhteiskunta, Projekti ja Imago ovat täysin pihalla vuorosanoistaan ja asusteistaan.

Uusliberalistisen opin mukaisen ylirationaalisen ja järkevän spektaakkelin kulisseissa vallitsee kaaos, jonka jatkuvasti vaihtuvien roolihenkilöiden nopea analyysi paljastaa. Valitettavasti myös roolien kantajat - ihmiset - ovat yhä useammin sekavassa tilassa, loppuun palaneita tai hiljaisiksi lääkittyjä työmuurahaisia.

Työn sanat on teos, joka auttaa nauramaan tälle komedialle ja näkemään myös sen traagiset piirteet. Se on lukijalleen terapiaa, sillä kukaan ei voi olla löytämättä itseään näiden sanojen joukosta. Ja kun yksilö ymmärtää kuuluvansa väistämättä johonkin kehityskulkuun, hänessä herää yleensä myös vahva halu vaikuttaa asioiden tilaan. Tämä olisi ainakin toivottavaa, sillä tällä hetkellä uusliberalismi on hyvin lähellä niin teknistä pistevoittoa kuin puhdasta voimaan perustuvaa selätystä tässä tulevaisuuden yhteiskunnallista järjestystä muokkaavassa kamppailussa.

Tulostusversio.