Hardcore

Kapitalistisen järjestelmän keskeinen kysymys liittyy sen kykyyn laajentua maailmassa, joka on alistettu pääomalle kokonaisuudessaan. Nykyinen talouskriisi liittyy olennaisesti juuri kapitalismin laajentumismahdollisuuksien rajallisuuteen. Kun rahamaailma halvaantuu, pääomat virtaavat muualle, etsimään uusia kauppareittejä ja tuotantomahdollisuuksia, ja samalla kapitalismin reagointikyky ja nopeus pakenevat poliittista päätöksentekoa. "Nykyinen tilanne on kaikkien kriisien ja kaikkien mahdollisuuksien todeksi muuttuva kulminaatio", kirjoittaa Kalle Seppä.

Michel Foucault'n 1970-luvun loppupuolella Collège de Francessa pitämillään kursseilla kehittämä ajatus biopolitiikasta viittaa niihin erilaisiin alueisiin filosofis-poliittisessa keskustelussa nykyään niitä erilaisia alueita, joilla elämää hallitaan, siis elävän olennon loputonta määrittelemistä ja olemassaoloa julkisen kamppailun kohteena: kamppailua käydään siitä, onko sikiö henkilö aina seksuaalimoraaliin ja muuttoliikkeiden demografiseen kontrolliin asti.

Lontoossa asuva italialainen mediateoreetikko Luciana Parisi on pyrkinyt "abstraktin seksin" ajatuksellaan uudistamaan kyberfeminististä ajattelua. Oheisessa artikkelissa Parisi hahmottelee seksuaalieron ontologiaa ja skitsogenesistä liikkumalla Sadie Plantista ja Gilbert Simondonista Félix Guattariin ja Brian Massumiin. Parisin työ on nostanut tärkeällä tavalla esiin, miten politiikka ja valta toimivat konkreettisesti molekulaarisilla tasoilla. Tällöin perinteisemmät kulttuurintutkimuksen representationaaliset kriittiset mallit eivät ole riittäviä ymmärtämään miten kapitalismi toimii suoraan biodigitaalisten prosessien modulaationa.

"Menkää kotiin, jonain päivänä teistä kaikista tulee virkamiehiä." Tämä Marcel Jouhandeaun, patavanhoillisen, mutta teräväjärkisen kirjailijan heitto eräälle toukokuun 1968 opiskelijaryhmälle olisi voinut toimia mottona niille saastaisille kunnianosoituksille, joita mediasuppilo on meille pakkosyöttänyt, yrittäen saada meidät juomaan maailman maljan pohjaan saakka. Sauvageot, Cohn Bendit, Geismar: näiden kolmen, tv-ruutujen näyttäviksi liikkeen keulakuviksi nostaman, henkilön polut antavat mahdollisuuden täsmentää Jouhandeaun profetiaa.

"Tehdään selväksi, millä pelisäännöillä tänne tullaan" - Astrid Thors

Uudet EU-kansalaiset Romaniasta ja Bulgariasta ovat käyttäneet aktiivisesti vapaan liikkuvuuden mahdollisuuksia paremman elämän etsimiseen. Kesällä 2007 Itä-Euroopan romanit löysivät tiensä myös Suomeen ja aiheuttivat vaikean dilemman innokkaille viranomaisille: miten päästä eroon romanikerjäläisistä, joilla on lain mukaan täysi oikeus olla maassa? Viranomaiset eivät ole jääneet suotta pohtimaan romanien oikeuksia etsiessään keinoja kerjäläisten poistamiseksi maasta. Rajojen poistamista uusien jäsenmaiden ja EU:n väliltä onkin seurannut uusien rajojen luominen: vanhat kontrollimuodot vaihtuvat nopeasti uusiin.

Luce Irigaray osoittaa artikkelissaan patriarkaalisen talousjärjestelmän rakentuvan miesten väliselle sisäsiittoisuudelle, eli homoseksuaalisuudelle. Yhdistelemällä psykoanalyyttistä ja antropologista diskurssia hän punoo kritiikistään tiiviin, monisäikeisen kudelman. Artikkeli ilmestyi nimellä "Des marchandises entre elles" feminismin toisen aallon harjalla vuonna 1975, ja se julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin filosofin pamfletinomaisessa klassikkoteoksessa Ce sexe qui n'en est pas un.

Vastatessaan kahteen Yoshihiko Ishidan kysymykseen politiikan käsitteestä Deleuzella ja sen suhteesta väen käsitteeseen Francois Zourabichvili päätyy tarkentamaan Gilles Deleuzen involuntaristista politiikkakäsitystä, joka erottaa Deleuzen Toni Negrin ajattelusta. Väen käsite ei ole deleuzelainen. "Instituutio" Deleuzella ei vastaa "konstituoivaa" Negrillä. Siinä, missä Negri ehdottaa kaikenkattavaa teoriaa, Deleuze etenee paikallisten kamppailujen kautta liikkuen yhdeltä rintamalta toiselle, yhdestä epävakaasta asemasta toiseen. Deleuzelaisen "involuntarismin" ja negriläisen "voluntarismin" vastakkainasettelu merkitsee erimielisyyttä aktualisaation kaavasta.

Poliittisen taloustieteen perustava käsitteistö on laajentunut ja tarkentunut Adam Smithin ajoista 2000 -luvulle. Tekstissä ranskalainen taloustieteilijä Antonella Corsani tarkastelee näitä käsitteellisiä muutoksia ja niiden suhdetta uusiin tapoihin ymmärtää varallisuuden tuotanto.

Tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvaongelmia koskeva keskustelu ja keväällä järjestetty TATUSOTU-mielenosoitus ovat palauttaneet meidät eräiden hyvin perimmäisten kysymysten äärelle. Mitä politiikka on? Mistä vastarinta syntyy? Mikä on vääryyden ja politiikan suhde? Millaista on kommunistinen politiikka?

Naisten työtä koskevista kertomuksista nousee esiin omalaatuinen työn kulttuuri, jonka ansiosta monet ovat ylittäneet tasa-arvon rajoittuneen horisontin. Sukupuolieron käytäntö ja ajattelu avaavat uusia väyliä myös muutosta tavoitteleville miehille.

Michel Foucault esittelee Anti-Oidipuksen esipuheessaan arkipäivän oppaana ei-fasistiseen elämään. Anti-Oidipus ilmestyy syksyllä suomeksi Tutkijaliiton julkaisemana.

Helsingin poliisilaitoksen mukaan talonvaltaukset ovat tämän kesän kuumin trendi. Mistä tässä trendissä on kyse? Talonvaltaukset ovat ilmaus sellaisten antagonististen subjektiivisuuksien syntymisestä, jotka ovat kehittyneet kaupungissa ja joille kaupunkitilan täytyy olla ilmaista, koska se on "ilmaa jota hengitämme".

Kahdensadan vuoden talousajattelun muovaamat käsitteet vaikuttavat kykenemättömiltä ymmärtämään suurinta osaa ilmiöistä, jotka ovat syntyneet yhteiskunnallisen tuotannon alueella tuotannon muuttuessa kognitiiviseksi. Myös poliittisen taloustieteen kritiikin kategoriat ovat riittämättömiä kun prekaarin työn ehtoja tuotetaan subjektiviteetin tasolla. Psyykkinen mielentilamme ei olekaan pelkästään yksilöllinen, vaan osa "prosessia" eli osa monimukaista institutionaalista koneistoa, riippuvuuksia ja automatismeja, jotka pakottavat sitä tiettyyn reaktiiviseen tilaan. Tästä kohtalosta vapautumiseksi on analyysin ja katalyyttisen toiminnan siirryttävä kohti uutta esteettistä paradigmaa. Sen ydin on yhteisen subjektiivisen kohtaamisen kerrostuman tuotanto ja kasvu. Tämä Bracha Ettingerin ja Félix Guattarin keskustelu on osa Ettingerin "Yhdessä-tuotanto" esseekokoelmaa, jonka Osuuskunta General Intellect julkaisee syksyllä (Tutkijaliiton Polemos-sarja). Sarjassa ilmestyvät myöhemmin myös Félix Guattarin kirjat "Kaaosmoosi" ja "Kolme ekologiaa". Teemasta käydään keskustelua Guattari-mestarikurssilla

Antonella Corsani ja Christian Marazzi keskustelevat perustulosta uudenlaisena yhteiskunnallisena investointina, mahdollisuutena uusien elämänmuotojen tuottamiseen ja rahan resosialisaation välineenä.

"Arjen vallankumouksellista muutosta, jota ei lykätä epämääräiseen tulevaisuuteen vaan jonka kapitalismin kehitys ja sen kestämättömät vaatimukset asettavat välittömästi meidän eteemme, voidaan kutsua vaihtoehtoisesti modernin orjuuden vastustamiseksi."

Tarkoitan valtioterrorismilla sitä, että valtio ja kunnat, siis julkinen valta ylipäänsä, eivät enää valvo ihmisten oikeuksien noudattamista. Väitän lisäksi, että asia on vieläkin kehnommin, siis että valtio aktiivisesti polkee ihmisten oikeuksia, kuten tutkimassani rakennushallituksen tapauksessa. Kohtuutonta on myös se, että ratkaisuja tehdään poliittisina uudistuksina. Tuoreimpana esimerkkinä siitä, miten uudistuksia pidetään epäpoliittisina, voisi käyttää kunta- ja palvelurakenneuudistusta vuonna 2006. Puhutaan teknisestä uudistuksesta, vaikka ollaankin muuttamassa kuntien itsemääräämistä, ajamassa palvelujen yksityistämistä ym. Pidän New Public Management -tyylistä ajattelua julkista sektoria vaivaavien ongelmien isänä, koska se ujuttaa uusliberalistiset käytännöt julkiseen hallintoon. (Eräsaari 2006).

Näin kirjoittaa Leena Eräsaari artikkelissaan "New Public Management (NPM) on julkisen sektorin vääryyksien isä". Eräsaari käsittää julkisen alueen ennen kaikkea valtiollisen omistuksen ja palvelujen alueena. Millaisia näkökulmia kyseinen valtioterrorismin käsite ja uusliberalismin toimintatavat saavat, kun ne käsitetään laajempina politiikan ja muuttuvan työelämän ongelmina?

Joukko strasbourgilaisia radikaaliopiskelijoita lähestyi situationisteja kesällä 1966 hakeakseen näiltä ideoita toimintaansa. Yhteistyön tuloksena syntyi tämä teksti, josta otettiin aikanaan 10 000 kappaleen painos, opiskelijayhdistyksen rahoilla tietenkin. Tekstiä jaettiin lukuvuoden avajaisissa, joissa opiskelijayhdistys ilmoitti hajottavansa itsensä. Yhdistys lakkautettiin skandaalin seurauksena oikeuden määräyksellä. Tapahtuma ennakoi Pariisin kevään 68 tapahtumia.

"Taloudelliset, sosiaaliset ja median muodostamat rajat ovat nykyään paljon tärkeämpiä kuin geopoliittisille kartoille menneiden konfliktien ja aina uusia konflikteja edeltävien korjailujen tuloksena usein mielivaltaisesti vedetyt viivat. Ja rintamilla ei avoimissa eikä varsinkaan kätketyissä ja salaisissa konflikteissa ole rajoja."

Giorgio Agambenin haastattelu Roomassa 8. maaliskuuta 2004. Haastattelijana Gianluca Sacca.

Miksi perustulo? Minkä yhteiskunnallisen ja taloudellisen tilanteen perustulo asettaa ongelmalliseksi ja millaiset perustavat yhteiskunnalliset "itsestään selvyydet" se voisi avata uudelleen käsittelyyn? Artikkellissa tarkastellaan yhteiskunnan prekarisaation rakenteita ja perustulon avaamia mahdollisuuksia.

Etienne Balibar pohtii haastattelussa antropologisen eron merkitystä poliittiselle filosofialle ja sen mahdolliselle uudelleenmuotoilulle.

"Ekologiseen kriisiin voidaan löytää todellinen vastaus vain koko planeetan tasolla ja sillä ehdolla, että tapahtuu todellinen poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen vallankumous, joka määrittää uudelleen materiaalisten ja immateriaalisten hyödykkeiden tuotannon päämäärät."

Semioottiset pääomakoneet esittelevät dekoodatun virran suvereenisuuden, joka on vakio kaikessa territorialisuudessa. Ne ovat koneita, jotka on tehty mahdollistamaan territorialisuuden tunnustaminen ja vaihto. Ne ovat identifikaatiokoneita. Ne toimivat uudelleenkoodatakseen (recode) ja tehdäkseen uudelleenkoodaamisen universaaliksi.

Kirkon ja valtion suhde nousi pitkästä aikaa yleiseksi keskustelunaiheeksi, kun Vihreä liitto hyväksyi toukokuussa 2006 uuden periaateohjelman, jossa kannatetaan selkeästi valtion ja kirkon erottamista.¹ Täysin maallista poliittista järjestelmää ja uskontokuntien sekä uskonnottomien tasa-arvoista asemaa kannattaville oli kuitenkin pettymys - joskaan ei välttämättä yllätys - että tämän jälkeen monet, myös merkittävässä asemassa olevat vihreät irtisanoutuivat uudesta linjauksesta.

Negrin vankilassa kirjoittama kirja Spinozasta [2] on suurteos, joka uudistaa monin tavoin spinozalaisuuden ymmärtämistä. Tässä yhteydessä haluaisin korostaa kahta sen kehittelemää perusteesiä.

"Do you remember revolution" on vuonna 1983 kirjoitettu teksti, joka käsittelee Italian yhteiskunnallisten liikkeiden historiaa 60-luvun lopulta 70-luvun lopulle. Tekstin on laatinut Paolo Virno yhdessä kymmenen muun Rooman Rebibbia-vankilassa istuneen autonomin kanssa: Lucio Castellano, Arrigo Cavallina, Giustino Cortiana, Mario Dalmaviva, Luciano Ferrari Bravo, Chicco Funaro, Antonio Negri, Paolo Pozzi, Franco Tommei ja Emilio Vesce. Artikkeli on julkaistu alunperin Il Manifesto -päivälehdessä 20. ja 22. helmikuuta 1983.

Yksilöllistymisen periaate (principium individuonatis) on kunnioitettu ja sitä pidetään arvokkaana, mutta näyttää siltä, että tähän asti moderni filosofia on pidättäytynyt asettamasta ongelmaa uudelleen omasta näkökulmastaan. Fysiikan, biologian ja psykologian saavutukset ovat saaneet meidät suhteellistamaan tai heikentämään periaatetta, mutta eivät tulkitsemaan sitä uudelleen. Gilbert Simondonin merkitys on jo siinä, että hän esittää syvällisesti omaperäisen teorian yksilöllistymisestä, teorian, joka implikoi kokonaisen filosofian.

Se, mikä yli kaiken kiinnostaa Deleuzea, on logiikka, logiikkojen tuottaminen. Jos on olemassa jotain, mikä erottaa hänet Foucault'sta, Sartresta tai Bergsonista, se on tämä intohimo logiikkaan. Kaikki hänen kirjansa ovat "loogisia". Hänen ensimmäisen kirjansa Humesta olisi voinut otsikoida "Kokemuksen logiikka" tai "Empirismin logiikka", kirjan Proustista "Merkkien logiikka". Proustin kaltaisessa kirjailijassa hän ei etsi teoksen kerronnan rakennetta tai analyysiin syvyyttä, vaan logiikka, joka sulkee teoksen koteloon kuin hyönteisen.

Nuoret hälyttävät kaverinsa tekstiviestien avulla kaupungille juopottelemaan, heittelevät poliisia kivillä tai heittelevät tägejä Tuomiokirkon oveen. Asukkaat valtaavat lähikirjaston protestina sen lakkautusuhalle. Opiskelijat ja työttömät tukkivat moottoriteitä ja rautatieasemia. Yhteiskunnallisten konfliktien luonne näyttää muuttaneen muotoaan tavalla, joka monille perinteisen työväenliikkeen toimintatapoihin tottuneille vasemmistolaisille saattaa vaikuttaa oudolta. Liian usein niitä käsitellään "marginaalisina" tai "epäolennaisina", "keskiluokkaisina" kamppailuina.

Yhteisö suojaa eheyttään monilla säädöksillä ja laeilla. Se luo yksilölle hyvän elämän normin ja pyrkii suojaamaan elämää ja sen perustavanlaatuisia arvoja. Myös sosiaalinen käyttäytyminen on ladattu symbolisilla merkityksillä, jotka kumpuavat yhteisön tavasta jäsentää todellisuutta. Tämä sosiaalinen todellisuus tulee näkyväksi ruumiissamme, sen eleissä, ilmeissä ja ulkonäössä.

Olemme voittaneet kamppailun konkreettia, määrättyä työtä vastaan. Jäljellä on kamppailu "abstraktia", yleistä työtä vastaan, työtä, joka ottaa yrittäjyyden muodon ja tekee autonomiasta, itsenäisyydestä alistamisen välineen eikä vapauden päämäärän. Edelleenkin kyse on "työläisten puolueesta" työtä vastaan ja työstä vapautumiseksi.

Hoivaajat osoittavat mieltään parempien työolojen puolesta, paremman palkan ja vakituisien työsuhteiden puolesta. Samalla jokainen terveyskeskus, vanhainkoti ja sairaala kärsii hoitohenkilökunnan puutteesta. Perinteisen markkinalogiikan mukaan tässä tilanteessa neuvottelujen tulisi olla täysin työntekijäpuolen käsissä. Tämä moderni logiikka ei kuitenkaan enää toimi, sillä juuri hoivatyön sektorilla voidaan nähdä merkittävimmät yhteiskunnalisen prekarisaation ilmiöt, joista yksi on naisten pako pois tältä kurjistuvalta, "perinteiseltä" naisten alalta, pois patriarkaalisen yhteiskuntaruumiin konstituutiosta. Tämä pako ja kurjistuvasta työstä kieltäytyminen tarjoaa prekariaatille mahdollisuuden ajatella ja toteuttaa hyvinvointia aivan uudella tavalla, ei enää palvelijan ja pakotetun yrittäjyyden mallissa.[1]

Jos vuoden 2000 presidentinvaalit käytiin perhearvoista, vuoden 2006 presidentinvaalit käytiin sekä Natosta että siitä, kuka määrittää työväestön intressin ja kenellä on oikeus yleistää se kansan intressiksi: kuka on kansan presidentti olemalla työväestön presidentti. Toisin sanoen epäselvyyttä ei ollut siitä, että työväestön intressi vastaa samalla kansan intressiä. Kommunismi on näin toteutunut paradoksaalisella tavalla, sillä eikö kommunismin eräs määritelmä olekin se, että ei ole enää olemassa "luokkavihollista", toisin sanoen että työväestö hallitsee valtiota ja työväestön intressi vastaa yleistä intressiä. Stalinin aikaisessa Neuvostoliitossa poistettiin sanastosta "luokkavihollinen" korvaamalla se "kansanvihollisella" siinä vaiheessa, kun työläisten valtion perustamisvaiheen vaikeudet oli voitettu ja kun puolue oli saavuttanut kyseenalaistamattoman aseman proletariaatin diktatuurin johtajana.

1960-luvun alkupuolella kehittyi voimakkaasti operaismon (ja siitä seurannut autonomian) ajatussuunta ja toimintakulttuuri, jonka vaikutukset ovat silmiemme edessä. Ajankohta ei ole sattuma, 1968 oli ensimmäinen tietoinen globalisaation ilmentyminen, joka vaikutti kaikkialla, ja tutkimuksemme kohteena olevan suuntauksen aktiiveilla oli useammassa maassa keskeinen rooli näissä tapahtumissa. Vuonna 1968 kokonainen sukupolvi taisteli kaikkialla sekä kapitalismia että reaalisosialismia vastaan muuttamalla ikuisiksi ajoiksi käsityksen yhteiskunnasta ja erityisesti niistä tavoista, joilla sitä voidaan muuttaa. Vuosi 1968 oli myös reaalisosialismin lopun alku ja uuden "vallankumouksen" lähtölaukaus.

Kirjoituksessaan Paolo Virno pohtii moneuden ja kansan käsitteiden suhdetta erilaisiin tapoihin ymmärtää yksilön ja kollektiivin suhde. Hänen mukaansa moneuden eettis-poliittisen käsitteen kehittely edellyttää, että yksilö käsitetään lähtökohtaisesti yhteiskunnallisena, aina keskeneräiseksi jäävän yksilöllistymisen prosessin lopputuotteena eikä autonomisena olentona, joka sosiaalistuu vasta jälkikäteen jonkin ulkopuolisen voiman vaikutuksesta.

Millaisia ovat viattomat ihmiset? Miksi supersankari on esimerkillinen kuva nykyajan kiltistä tytöstä tai pojasta, ympäristön toiveisiin ja vaatimuksiin kuuliaisesti reagoivasta subjektista. Kuinka nykyajan immateriaalista pääomaa tuotetaan ja kuinka "hyvän elämän etiikka" ja huippuosaajien valmistaminen liittyvät yhteen. Näitä asioita tarkastellaan tekstissä, joka valottaa mielivaltaan liittyviä rakenteita tarkastellen epämääriä hallinnoinnin keinoina.

Paolo Virno valottaa tässä haastattelussa suhdettaan materialismiin, kansallisvaltioon, kielifilosofiaan ja ennen kaikkea italialaisten liikkeiden ja ajattelijoiden traditioon. Kantava teema haastattelussa on "väen" (multitude) käsitteen käyttökelpoisuus postfordismin ymmärtämisessä: keskiössä ovat käsitteen ontologiset, yleisen älyn ja eksoduksen poliittisen tyylin aspektit. Teoreettisempi keskustelu kytkeytyy sekä Argentiinan tilanteeseen vuonna 2002 että Berlusconin ja uusoikeiston menestykseen Italiassa. Virno esittää myös kritiikkiä "biopolitiikan" käsitteen huolimatonta käyttöä kohtaan.

Huomioidakseen Maurizio Lazzaraton viimeisimmän kirjan, Les Révolutions du capitalisme (Ilmestyy suomeksi Tutkijaliiton uudessa Polemos –sarjassa keväällä 2006), Multitudes–verkkolehti haastatteli Maurizio Lazzaratoa. Huomio kohdistuu Lazzaraton kiinnostukseen koskien Gabriel Tarden ajattelua, joka oli myös hänen edellisen kirjansa Puissances de l'invention. La psychologie économique de Gabriel Tarde contre l'économie politique kohteena. Lazzarato pohtii myös eron filosofian roolia poliittisena filosofiana Foucault'n ja Deleuzen näkemysten kautta. Samalla Lazzarato osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun koskien "yhteisen" paikkaa multituden (väen) teoriassa ja hahmottelee joitakin uuden kirjansa keskeisiä teemoja.

Gilles Deleuzen filosofia on yksi vahvimmista ja omaperäisimmistä hyökkäyksistä modernia identiteettiajattelua ja ylipäätään modernin ajattelun vallitsevia muotoja vastaan. Identiteettinäkökulman kritiikki on näkyvää erityisesti Deleuzen varhaistuotannossa. Käyn tässä tekstissä läpi Deleuzen varhaistuotannon keskeisiä ajatuksia jokseenkin tiiviissä ja käsitteellisessä (lue: kuivakassa) muodossa.

Brittiläinen sosiologi Mark Featherstone yhdistää Paul Virilion dromologian teorian Jacques Derridan dekonstruktioon sekä René Girardin mimesiksen ja uhrauksen teorioihin tutkiessaan vauhdin, uhrauksen ja väkivallan suhdetta. Keskeisessä roolissa tekstissä on onnettomuuden ja teknologian suhde. Virilion näkemyksen mukaan tekniikka synnyttää aina omat ongelmansa, katastrofinsa ja "uhrinsa". Tässä mielessä teknologisen modernin aikakaudella kuolleet, rampautuneet tai mieleltään sairastuneet ihmiset voidaan nähdä tämän teknologian tarvitsemina uhreina, välttämättöminä pahoina, joita yhtäältä ei voida teknologian toimiessa välttää ja jotka toisaalta ovat olennaisia tekniikan yhä tehokkaammalle kehittymiselle. Tässä mielessä nämä teknologian "uhrit" siis paljastavat tekniikan heikot kohdat ja edesauttavat yhä pidemmälle menevää kehitystä.

Oheisessa haastattelussa Gilles Deleuze kertoo näkemyksistään koskien hänen ja Felix Guattarin teosta Mille Plateaux (1982). Tarkastelussa on etenkin kirjoittamisen ja filosofian tekemisen tapa kyseisessä monitasoisessa kirjassa. Haastattelu julkaistaan myös Tutkijaliiton kustantamassa Haastatteluja -teoksessa, joka ilmestyy syksyllä 2005.

Tässä vuonna 1990 käydyssä keskustelussa Toni Negrin kanssa Gilles Deleuze puhuu monesta politiikan filosofian keskeisestä ongelmasta. Erityisesti hän puhuu kontrolliyhteiskunnasta, vähemmistöistä ja enemmistöistä sekä poliittisesta toiminnasta, muutoksesta. Haastattelussa näkyy sellaisia teemoja, jotka myöhemmin ovat saaneet tarkemman muodon mm. Negrin ja Hardtin teoksissa Empire (2001) ja Multitude (2004). Haastattelu julkaistaan myös teoksessa Haastatteluja, joka ilmestyy syksyllä 2005 Tutkijaliiton kustantamana.

Nämä merkinnät ovat syntyneet liikkeessä, seminaareissa ja junissa. Ne eivät ole johdonmukaisia ja niissä toistuvat itsepäisesti samat päätelmät ja samat kysymykset, jotka koskevat "prekariaattia" käsitteenä.

"Media-aktivismi ei ehdota medioiden vaihtoehtoista käyttöä, koska niin se vain taantuisi sisältönäkemykseen: se tähtää pikemminkin oikosulkuun välineen rakenteellisella tasolla, sen teknologisessa ja lingvistisessä toiminnassa, se tähtää sommitelmien ja käyttöliittyminen käsittelyyn, dispositiivien rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen eikä vain niiden tuottaman sisällön rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen."

Mitä autonomia voi tarkoittaa älytyön fraktalisaation ja yleisen itsetuhoisuuden aikana? Vastatakseen tähän Bifo kulkee läpi autonomialiikkeen historian, pääoman säätelyn purkamisen ja dotcom-yrittäjyyden romahduksen tullakseen älytyön itseorganisaation kynnykselle.

1970-luvulla energiakriisi ja sen seurauksena taloustaantuma ja lopulta työn korvaaminen numeerisilla koneilla synnyttävät suuren, ei taattujen töiden alueen. Siitä lähtien prekaarisuudesta tuli keskeistä yhteiskunta-analyysissa ja liikkeen näkökulmissa. Siitä lähtien alkoi kuulua ehdotuksia kamppailusta taatun toimeentulon muotojen puolesta, toimeentulon, joka olisi irrotettu työstä, jotta kyettäisiin vastaamaan siihen tosiasiaan, että suurimmalla osalla nuorta väestöä ei tuolloin ollut näköpiirissään varmaa, taattua työsuhdetta. Noista ajoista tilanne on muuttunut, koska se, mikä näytti tuolloin marginaaliselta ja väliaikaiselta tilanteelta, on tullut työsuhteiden hallitsevaksi muodoksi.

Liike on sana, jota käytetään yleisesti yhteiskunnallisissa keskusteluissa mutta joka määritellään vain harvoin. Agamben peräänkuuluttaa tutkimusohjelmaa liikkeen käsitteelliseksi avaamiseksi ja esittää alustavia huomioita työn suuntaamiseksi.

"Sotapunk on laivue B52-koneita, jotka viskovat libidinaalisia pommeja ja radikaaleja kuvia läntisen kuvaston sydämeen."

Pako on aina ollut poliittisena kategoriana epäilyttävä. Sillä näyttää olevan läheisiä yhteyksiä petokseen, opportunismiin ja pelkuruuteen - kaikki kategorioita, jotka ovat sekä epäpatrioottisia että vieraita poliittisen toiminnan perinteisille hyveille. Paolla kansalaistottelemattomuuden muotona on kuitenkin ollut jotain menestystä rauhan- ja ympäristöliikkeissä 1970-luvulta saakka, ja massiivinen exodus entisestä DDR:stä, exodus, joka merkitsi reaalisosialismin loppua, oli todellakin poliittinen liike. Jos pako on ollut lähes antipoliittinen kategoria, sillä on ollut muitakin konnotaatioita, kuten seikkailun, tutkimusretken, elämänjanon ja -nälän konnotaatiot. Se on aina sidoksissa liikkeen ja levottomuuden käsitteeseen. Se on ollut yksi perustyökaluista, joilla kieltäytyä jokapäiväisen elämän banaalisuudesta ja toistavuudesta sekä sen tukahduttavista rajoituksista. Tällä tavoin pako on ollut lähes etuoikeutettu rata subjektiivisuuteen, tie vapauteen ja itsenäisyyteen.

Vuosien 1999-2001 kamppailusyklin päättyminen on kohdattu monin tavoin.* Kiinnostavimmat näistä tavoista tarjoavat meille yhdistelmän, jolla tulkita liikkeiden suhteellista kyvyttömyyttä, ensinnäkin, toimia ns. yhteiskunnallisen kooperaation voimien kentällä ja, toiseksi, käyttää valtaa, toisin sanoen toimia subjektina suhteessa suvereeniin. Ensimmäinen aspekti viittaa kokonaiseen postfordistisen ja biopoliittisen tuotannon kentään, toinen voimien suoraan kohtaamiseen, jota ilman, kuten joku saattaisi sanoa, mikään teko ei ole todellinen.

Kanadalainen sosiologi Richard Day käsittelee artikkelissaan Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin teorian pohjalta erilaisia poliittisia tiloja liittäen nämä tilat uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja niiden kykyyn kyseenalaistaa perinteiset poliittiset muodot. Hän hahmottelee etenkin sepän roolia globaalissa liikehdinnässä Imperiumia vastaan. Samalla hän tulee valaisseeksi joitain kansalaisen käsitteeseen liittyviä perusongelmia.

Ranskalainen teoreetikko Paul Virilio on urbaanin tilan teoreetikko, sodan ja elokuvan historioitsija sekä vauhdin filosofi. Virilion viljelemä termi "dromologia" viittaa juuri "vauhdin tieteeseen". Shawn Wilburin kirjoitus esittelee Virilion tuotantoa yleisesti tavoitteenaan erityisesti keskittyminen poliittisesti kiinnostaviin aspekteihin. Vaikka teksti on peräisin vuodelta 1994, se toimii yhä johdatuksena erään keskeisen postmodernin filosofin ajatteluun - ja samalla ylipäätään postmodernin filosofian merkitykseen.

Valkoisen miehen vallan kritiikki on yksi globaalin kapitalistisen hallinnoinnin vastustamisen perusmuotoja. Mutta mistä tämä myyttinen valkoinen mies oikein koostuu? Hannah Arendt näkee kapitalismin peruspilarin, transsendentin valkoisen miehen eli homo oeconomicuksen syntyvän vita activan ja vita contemplativan yhteentörmäyksestä. Tarkemmin tarkasteltuna homo oeconomicus näyttääkin olevan lähinnä surkea ja yksinäinen pervertikko, jonka ikuisena unelmana on saavuttaa eräänlainen luonnontila yksityisyydessä.

Miksi representaation paradigma ei voi toimia politiikassa eikä taiteellisissa ilmaisumuodoissa, eikä jälkimmäisissä varsinkaan liikkuvia kuvia hyödyntävien töiden tuotannossa?

Suomennos kirjan Homo Sacer. Il potere sovrano e la nuda vita (Torino, Einaudi 1995) "johtopäätöksistä".

"Palkkatyön ulkopuolella ei ole pelastusta". Me ajattelemme sitä vastoin, että vuoden 1968 jälkeen on avautunut uusi poliittinen vaihe, joka on verrattavissa orjuudesta eroon pääsemiseen: mahdollisuus perustaa ihmiskunnan tuotanto ja uusintaminen jollekin muulle kuin palkkatyölle.

Artikkelissaan Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin Gilles Deleuze tarkastelee muutosta kuriyhteiskunnista kontrolliyhteiskuntiin armeijan, tehtaan, vankilan tai koulun kaltaisten suljettujen instituutioiden avautumisena tai leviämisenä yhteiskuntaan. Jussi Vähämäen alkusanat käännökseen kertovat siirtymästä "mielivallan" aikaan.

Étienne Balibar on painottanut viimeaikaisissa kommenteissaan, kuinka strategisesti tärkeää on se, että kolonialistisen laajentumispolitiikan historia sisällytetään kaikkeen kriittiseen pohdintaan eurooppalaisen kansalaisuuden kysymyksestä. Tämä sisällyttäminen ei ole pelkästään akateeminen kiista, vaan se on jokapäiväisen elämän perustavanlaatuinen aihe Euroopassa, mikä johtuu "yhä suuremmasta ja yhä oikeutetummasta koloniaalista alkuperää olevien väestönosien oleskelusta vanhoissa metropoleissa kärsitystä syrjinnästä huolimatta".

Kun miljoonat ihmiset ympäri maailmaa tulivat kaduille helmikuun 15. päivänä 2003 pysäyttääkseen sodan, monista tuntui kuin globaali valta olisi menettämässä kaiken konsensuksen ja että tämä voisi merkitä sen kriisin alkua. Mutta valta ei enää perustu konsensukseen vaan terroriin, tietämättömyyteen ja teknologis-taloudellisiin rahallisiin ja psyykkisiin automatismeihin, joita politiikka ei kykene enää kontrolloimaan eikä joukkotoiminta muokkaamaan tai pysäyttämään.

Olen ymmälläni kohdatessani kysymyksen yhteisestä. Joka kerta ryhtyessäni seuraamaan tätä teemaa, se pakenee kaikkiin suuntiin, koska se kantaa niin paljon moderneja ja ikivanhoja ideologisia viittauksia. Itse asiassa, mikä tahansa yritys erottaa yhteistä yksityisestä, valtiosta tai julkisesta ranskalaisessa merkityksessä on minulle lähes mahdotonta. Tämän vuoksi en väitä tarjoavani lopullista määritelmää ja minulla on varauksia mitä tulee strategian määrityksiin.

Teoksessaan Poliittinen teologia (Politische Theologie) Carl Schmitt näytti toteen olemuksellisen läheisyyden poikkeustilan ja suvereniteetin välillä. Mutta vaikka hänen kuuluisaa määritelmäänsä suvereenista sinä, "joka voi julistaa poikkeustilan" on kommentoitu monia kertoja, meiltä puuttuu yhä aito teoria poikkeustilasta julkisoikeudessa. Oikeusteoreetikoista ja -historioitsijoista näyttää ikään kuin ongelma olisi enemmänkin tosiasioita koskeva kysymys kuin autenttinen oikeuskysymys.

Kysymys "syklin lopusta" on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua ns. globalisaatioliikkeen eri suuntauksien sisäisesti sekä välisesti. Yksi näistä puheenvuoroista on DeriveApprodin kirjoitus Yhteiset paikat, jota PR kommentoi ja kritisoi tottelemattomien poliittisen kokeilun jälkeisestä näkokulmasta.

Samalla kun Cancúnissa mobilisaatiot vaikuttivat osaltaan WTO:n epäonnistumiseen ja kun Irakin sodan "loppu" ei pysäytä yhteiskunnallista konfliktia USA:ssa, pakkomielteinen ajatus on kiertänyt Euroopassa: ajatus, että liikkeen sykli on päättynyt. Entä jos, sen sijaan, globaali liike oli aiheuttanut syklien ja takaisin virtaamisen kaavan kriisin, murtaen klassiset edustuksen mekanismit? DeriveApprodi-projekti - pluraalisen kehittelyn avoin tila ja muutosprosessien sisäinen tutkimusmaaperä - liikehtii politisoinnin avoimeksi tilaksi tarkoitetun liikkeen hypoteesissa.

Työvoiman eri osat elävat ja tuottavat metropolissa välittömästi moninaisuutena. Juuri tämä ryhmien sekä subjektiivisuuksien paljous on se mikä muokkaa metropolin tilojen antagonistista muotoa. Onko siten oikein sanoa, että metropoli on moninaisuudelle sama mitä tehtaalla oli tapana olla työväenluokalle, kysyy Toni Negri. Entä miten voimme ymmärtää, kuinka metropolin yhteiskunnallisesti hajaantuneet työläiset taistelevat?

Tässä julkaistava Maurizio Lazzaraton Helsingin vierailun toinen luento täydentää Megafonissa jo aiemmin julkaistua Lazzaraton luentoa Elämän ja elävän käsite kontrolliyhteiskunnissa.

Maurizio Lazzarato on Pariisissa asuva ja työskentelevä filosofi ja sosiologi, joka on tutkinut sekä empiirisesti että teoreettisesti talouden ja työn muutoksia, erityisesti aineetonta työtä, ajan aistimisen ja mittaamisen ongelmaa nykyaikaisessa työssä, yrityksen uutta yhteiskunnallista roolia ja luovuuden asemaa uudessa työssä. Lazzarato vierailee Helsingissä 22.-23.1.2004 (ohjelma: http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/ohjelma.htm). Megafoni julkaisee Lazzaraton luennon suomennoksen.

Mistä tavoitteista muodostuu 2000-luvun sosiaalisen vallankumouksen ydin? Leipzigin "arvokriittiset kommunistit" katsovat tuoreissa teeseissään, että kyseinen yhteiskuntamullistus merkitsee tavarantuotannolle pohjautuvan patriarkaatin kumoamista ja uusintamissektorin (viime kädessä koko yhteiskuntaelämän) takaisinvaltausta kapitalistisen arvon terrorilta. Ei-kapitalistisen yhteiskunnan luominen edellyttää laadullisesti uudentasoisen yhteiskunnallisen käytännön kehittämistä; sen välttämättöminä elementteinä he pitävät mm. arvo- ja tavaramuodon kumoavan ei-kapitalistisen itumuodon kehittämistä ja työn vastaisen taistelun nostamista yhteiskuntakritiikin keskiöön.

"Toisin kuin kaikki muut, minä en ole aikojen muuttuessa muuttanut yhden tai useamman kerran ajatuksiani. Ajat pikemminkin ovat muuttuneet ajatusteni mukaan."
- Guy Debord

Spektaakkeliyhteiskunta ilmestyi ranskaksi ensi kerran vuonna 1967. Sen, että elämme nykyään "spektaakkelin yhteiskunnassa" tunnustavat miltei kaikki, ministereistä toimittajiin, tutkijoista pappeihin. Kirjan sisältöä tuntee tuskin kukaan. Myös kirjan kirjoittaja, Guy Ernst Debord (1931-1994), kiinnosti pitkään enemmän poliisia kuin tiedon ja kulttuurin välitykseen erikoistuneita instituutioita. Syy on selvä.

Rebecca Romanow käsittelee artikkelissaan islantilaisen rockyhtyeen Sigur Rósin musiikkia ja heidän kehittämäänsä hopelandic-kieltä, jolla he esittävät kappaleensa. Romanow nostaa esiin mielenkiintoisia näkökulmia kielenkäytön poliittiseen merkitykseen lähinnä ranskalaisen jälkistrukturalismin pohjalta ja onnistuu valaisemaan konkreettisin esimerkein tekstiteorian ja politiikan teorian yhtymäkohtia.

Matrix-elokuvasarja suorastaan pakottaa katsojan tulkintoihin "todellisuuden" ja "virtuaalitodellisuuden" suhteesta. Siinä missä Matrix asettaa vastakkain mekaanisen yhteiskunnallisen realismin ja digitaalisen hyperrealismin, Matrix Reloaded kertoo digitaalis-mekaanisesta jatkumosta ja ohjelmoinnin läsnäolosta kaikkialla, väittää Joe Milutis, joka toimii taiteen apulaisprofessorina Etelä-Carolinan yliopistossa.

Huomautuksia metropoliemme tuottavista mehiläispesistä, jotka joskus muistuttavat muurahaispesiä tai orjien yhteisöjä, ja joskus vapaiden ja iloisten ihmisten yhteisöjä.

Prosessia, jonka kautta kieli, kommunikaatio ja subjektiivisuuden tuottaminen tulevat taloudeksi, tunnetaan vähän. Tiedon, vallan ja subjektiivisuuden kytkösten tutkimus on enimmäkseen pysynyt erillisenä taloustieteestä, ja niiden välillä on myös opillisia ristiriitoja. Lähestyäkseen tätä ongelmaa, ainakin alustavasti, Mark Coté rakentaa "italialaisen Foucault'n", eräänlaisen koosteen 1970-luvun lopun Italian yhteiskunnallisissa kamppailuissa rakentuneista teoreettisista ja käytännöllisistä vastauksista siihen. Samalla Coté käsittelee ajan ranskalaisten jälkistrukturalisti-intellektuellien vuorovaikutusta saapasmaan yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa.

Erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet ovat esittäneet vaatimusta kansalaispalkasta vaihtelevin perustein, "hyvinvointiyhteiskunnan" rakenteellisesta viilaamisesta antagonistiseen haltuunottoon. Liikkeiden piirissä näistä keskusteluista kiinnostavimpia on käyty Italiassa, kuten seuraava australialaisen Steve Wrightin kirjoittama kooste osoittaa. Vaikka artikkeli on kirjoitettu 1990-luvun puolivälissä, monet sen valaisemat kysymyksenasettelut, kuten kapitalistisesta yhteiskunnasta autonomisten vyöhykkeiden mahdollisuus ja niiden suhde luokkakokoonpanon muutoksiin, ovat yhä ajankohtaisia ja tarjoavat siten kiinnostavia kehyksiä myös meidän aikamme keskusteluille.

Tietotyön lisääntymiseen on liittynyt yleinen puhetapa sen "osaajien" työaktiviteetin luonteesta "vapaana" ja "itseohjautuvana". Innovaatioiden tai muotisanojen kuten "tiimityön" yleistymisen yhteydessä on luotu kuvaa työyhteisöistä, joita luonnehtii hierarkioiden poissaolo. Puhetapaan, jossa tietotyöläiset pärjäävät "omalla osaamisellaan", kuuluu ylipäätään intressiristiriitojen häivyttäminen. Empiirisen tutkimuksen, jota valottaa esimerkiksi Blomin, Melinin ja Pyöriän "Tietotyö ja työelämän muutos", perusteella tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Kaikessa tuotannon ja työelämän muutoksia koskevassa abstraktissa teoriassakaan ei suinkaan takerruta muotisanojen latteuteen tai katteettomiin arvioihin ristiriitojen katoamisesta.

Millaisia heikkouksia on materialistisella filosofialla? Millaisilla ehdoilla se voi välttää joko konnan tai viattoman rooliin joutumisen? Kuinka materialisti voi tavoittaa ajallemme erityisen elämänmuodon ja siihen kiinni kasvaneen immateriaalisen tuotannon, kuten tiedon? Muun muassa näitä kysymyksiä käsittelee italialainen teoreetikko Paolo Virno.

Kesällä 2003 saksalainen IG Metall -ammattiliitto koki ensimmäisen merkittävän työtaistelutappionsa: se epäonnistui yrityksessään saada lakollaan aikaiseksi alalle 35 tunnin työviikko myös itäiseen Saksaan. Seuraava Wildcat-lehden (http://www.wildcat-www.de/) artikkeli muutaman vuoden takaa kertoo työajan lyhentämisen vaatimuksen ja siihen liittyvien taisteluiden historiasta saksalaisen teollisuuden piirissä. Kirjoitus valottaa erityisesti sitä, että vaikka työajan lyhentämiseen sisältyy myönteisiä työn jakamisen mahdollisuuksia, siihen liittyy myös huomattavia riskejä, kuten työajan joustavuuden lisääminen, kasvava kiire varsinaisen työajan puitteissa ja toimeentulo-ongelmien pahentuminen.

Saksalaisen Krisis-ryhmän vuosituhannen vaihteessa julkaistu, useille kielille jo käännetty ja kotimaassaan riittävän ristiriitaisen vastaanoton saanut manifesti tarjosi Saksan "vasemmistolle" sysäyksen laajaan keskusteluun "työstä", työetiikasta, niin kutsutun "työyhteiskunnan" hauraasta lopusta sekä "vasemmiston" positiivisesta tai negatiivisesta suhteesta työhön. Manifestin tekijöiden mukaan ainoastaan kapitalismin kritiikin keskiöön nostettu ja kokonaisyhteiskunnalliseen kontekstiin sovitettu käytännöllinen työn kritiikki voi luoda uuden kumouksellisen antikapitalistisen perspektiivin. Manifesti haluaa osaltaan manata esiin uutta työn lakkauttamista tavoittelevaa emansipatorista massaliikettä, joka tarjoaisi lähtökohdiltaan erilaisen ja radikaalin vaihtoehdon sekä uuskeynesiläiselle sosiaalidemokratialle että liberaalille sosiaaliteknokraattista kriisinhallintaa edustavalle kansalaistulo-reformismille.

Valkohaalariliike sai alkunsa 1990-luvun puolivälissä Italian sosiaalikeskuksissa. Vuosituhannen vaihteessa se oli levittäytynyt eri puolille Eurooppaa, kurotellen jopa Atlantin taakse. Helsinkikään ei jäänyt liikkeeltä suojaan. Valtajulkisuutta tämä haalaripukuisten "Michelin-ukkojen ja -akkojen" armeija ärsytti ja hämmensi - vielä liikkeen lopettamisenkin jälkeen.

Christian Marazzi on Sveitsissä syntynyt taloustieteen tohtori, joka on opettanut Padovan, New Yorkin ja Lausannen yliopistoissa. Marazzin tärkeimmät teokset, kuten Il posto dei calzini (Sukkien paikka) ja E il denaro va (Ja raha liikkuu) käsittelevät erityisesti nykyaikaiselle "uudelle taloudelle" ominaisen tuotannollisen siirtymän ominaisuuksia. Lähitulevaisuudessa julkaistaan myös Suomessa Marazzin tuorein teos Capitale & linguaggio (Pääoma ja kieli), jossa hän tutkii uuden talouden mittaamisen ongelmaa ja kriisiä sen arvon realisoimisen ainoana keinona. Ikään kuin esimakuna tulevasta julkaisusta toimikoon seuraava haastattelu, joka esittää mielenkiintoisen yksilöllisen kehityskulun ja sitä kautta myös yhteenvedon yhteiskunnallisesta kehityksestä ja ajattelun muutoksista 1960-luvulta nykyhetkeen.

Seuraavat merkinnät Marxin arvoteoriasta ja erityisesti sen tavarafetisismiä koskevasta osasta ovat perusta Megafonissa aiemmin julkaistun General intellect -tekstin ymmärtämiselle.

Jos "valta" tarkoittaa voimien välistä suhdetta, "toiminta" tarkoittaa voimien väliseen suhteeseen vaikuttamista. Kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta entäpä kun "valta" koostuu äärimmäisen voimakkaista aloitteellisuuden haltuunottamisen sekä sopeuttamisen mekanismeista, jotka tekevät "vaikuttamisesta" näennäistä sekä "vaikutuksista" toisenlaisia kuin toimija on tarkoittanut? Ja entäpä kun (postfordistinen) "työ" on omaksunut "poliittiselle toiminnalle" ominaisia "virtuoosimaisuutta" edellyttäviä piirteitä kuten mahdottoman hallinnan, ongelmien ratkaisun sekä improvisoinnin?

"Imperialistisen ketjun heikoin kohta on siellä missä työväenluokka on vahvimmillaan" (Mario Tronti, Lenin Englannissa)

"Ajatus kaikille yhteisestä ymmärryksestä tai älystä ja ajattelun julkisuudesta on ristiriidassa erityisesti modernin poliittisen ajattelun kanssa. Sille ymmärrys tai ajattelu on aina ollut luonteelta yksityistä ja julkisuus on varattu toiminnalle. Postfordismissa 'sielunelämä', ajattelu muuttuu kuitenkin julkiseksi ja yhteiseksi."