Félix Guattari: Kronologia
Suomentanut: Mikko Jakonen
***
30. huhtikuuta 1930: Pierre-Félix Guattari syntyy. Hän kasvaa Villeneuve-les-Sablonsissa, työläisluokan lähiössä Luoteis-Pariisissa.
1940-luku: Osallistuu nuorisokotiliikkeeseen. Opiskelee lääketiedettä ja filosofiaa. Tutustuu Fernand Ouryyn (1920-98), joka myöhemmin kehitti institutionaalisen pedagogian. Sitä opetetaan edelleen Nanterren yliopistossa (Paris X) ja se on voimissaan sellaisissa organisaatiossa, kuten Association vers la pédagogie institutionellessa.
1950-luku: Liittyy Union des Jeunes Républicaines de France'seen (UJRF), joka on kommunistipuolueen nuoriso-osasto, mutta solmii sitten nopeasti liittolaisuuksia monien vasemmistolaisten toisinajattelijoiden kanssa ja lopulta erotetaan UJRF:stä. Työskentelee Parti Communiste Francais'in (PCF) kanssa. Avustaa sanomalehti Tribune de discussion julkaisussa.
1953: Osallistuu La Borde klinikan perustamiseen lacanilaisen analyytikkotohtori Jean Ouryn (s. 1924) ohjauksessa (Fernand Ouryn veli). La Borde on kokeellisen psykiatrian klinikka Château de la Bordessa (Borden linnassa) Loir-et-cherissa Cour Chivernyssä, Etelä-Pariisissa. Guattari oli ensimmäisen kerran tavannut Jean Ouryn kun hän oli 15-vuotias. 20-vuotiaana hän otti Ouryn mentorikseen. La Borden esikuvana oli eräs kokeellinen sairaala, jonka vankileirien tyyliin rakennettuja psykiatrisia instituutioita vastustanut Francois Tosquelles oli avannut vuonna 1940. La Borden tavoitteena oli hävittää tohtori-potilas-stereotyypit vuorovaikutteisen ryhmädynamiikan hyväksi. Chaosmosis kirjassa Guattari kuvailee La Bordea etuoikeutettuna paikkana sosiaaliselle ja mentaaliselle ekologialle: "Siellä kaikki oli järjestetty siten, että psykiatriset potilaat elivät aktiivisessa ilmastossa ja heiltä odotettiin vastuullisuutta, ei ainoastaan päämääränä kehittää kommunikaation ympäristöä, vaan myös tavoitteena luoda paikallisia keskuksia kollektiiviselle subjektivaatiolle." Samana vuonna Jacques Lacan ja muut muodostavat Société francaise de Psychanalyse'n(SFP) rikottuaan välinsä Institut de Psychanalyse'n kanssa.
1958: Rikkoo välinsä PFC:n kanssa ja alkaa toimittaa ja kirjoittaa vaihtoehtoista sanomalehteä La Voie communiste. Algerian itsenäistymistä tukevat artikkelit johtavat lehden toistuvaan kieltämiseen ja kahden sen johtajan vangitsemiseen.
1960-luku: Toimii teknisenä avustajana Mutuelle Nationale d'Etudiants'ssa (MNE), joka on kansallinen vakuutusohjelma opiskelijoille. Osallistuu myös Groupe de travail de psychologie et de sociologie institutionelle (GTPSI) -ryhmän muodostamiseen.
1962: Aloittaa psykoanalyysin harjoittelemisen Lacanin kanssa. Harjoittelu jatkuu seitsemän vuotta.
1963: SFP hajoaa. Lacan ja hänen seuraajat perustavat École freudienne de Paris'in.
1965: La Voie communiste lakkaa ilmestymästä. Guattari perustaa Société de psychothérapie institutionelle'n (SPI), joka on suurempi kuin GTPSI. Hän perustaa myös Fédération de groupe d'études et recherches institutionelles'n (FGERI), 300 psykiatrin, psykologin, opettajan, kaupunkisuunnittelijan, arkkitehdin, taloustieteilijän, elokuvantekijän, akateemikon ja muiden vastaavien liiton, joka omistautuu repression institutionaalisten muotojen yleiselle analyysille. FGERI synnyttää Centre de étude, de recherche et de formation institutionelles'n (CERFI), joka julkaisee monitieteistä aikakauslehteä Rescherches, jonka Guattari perusti "monipuolistaakseen ja radikalisoidakseen vasemmistoa". Ensimmäinen numero ilmestyy tammikuussa 1966. Guattari toimittaa sitä seuraavat 10 vuotta. Hän osallistuu aktiivisesti myös Opposition de Gauche'een (OG), puolueettomien vasemmistolaisten liittoon.
1968: Toukokuu: Les événements. Yhdeksän miljoonaa työläistä menee lakkoon. Opiskelijat seisauttavat Sorbonnen yliopiston. Työläiset miehittävät tehtaat, opiskelijat miehittävät lukiot. Opiskelijat ja intellektuellit peräänkuuluttavat uutta poliittista järjestystä sekä sosiaalisten suhteiden uusia muotoja, jotka olisivat vapaita riistosta ja hallinnasta. PCF (Ranskan kommunistinen puolue) tukee hallitusta. Väkivaltaisia yhteenottoja poliisin ja armeijan kanssa. ("Tunsin oloni epämiellyttäväksi katutaistelujen aikana. Olin estetty, kun asia ymmärretään poliisin kanssa käydyn fyysisen vastakkainasettelun termien"). FGERI esittää tärkeää roolia tapahtumissa, suurinta Théâtre de l'Odeonin miehityksessä, jossa "vallankumouksen" periaatteista keskustellaan dramaattisesti useita päiviä. Guattari näkee toukokuun 1968 "ehkä viimeisenä vanhan tyylin vallankumouksena" ja edelläkävijänä sille, mitä hän kutsuu "molekulaariseksi vallankumoukseksi". "Tapahtumat tempaisivat meidät mukaansa, iskulauseet, joita jaettiin, ja lahkolaisryhmät. Mutta kuten laulu sanoo, "Je ne regrette rien"! Opin enemmän kahdessa kuukaudessa kuin kahdessakymmenessä vuodessa." Hänen huomionsa siirtyy globaaleihin ja kansainvälisiin asioihin, feminismiin ja queer-politiikkaan.
1969: Valmistuu analyytikoksi École freudiennessa ja pysyy sen jäsenenä sen hajoamiseen, vuoteen 1982 saakka. Hän aloittaa myös kliinisen työskentelynsä La Bordessa ja aloittaa psykoanalyyttisen vastaanoton rakentamisen. Tapaa Gilles Deleuzen (1925-95), joka toimii professorina uudessa Université de Paris VIII (Vincens'sin yliopisto). He käyvät kirjeenvaihtoa ja tapaavat sitten pitkien keskustelujen merkeissä päättäen lopulta kirjoittaa jotain yhdessä. Kuten Deleuze sanoo, "Meitä oli ainoastaan kaksi, mutta se, mikä oli meille tärkeää, ei ollut niinkään työskentelymme yhdessä, vaan se outo fakta, että työskentelimme meidän välissä. Me lakkasimme olemasta 'tekijöitä'."
1970-luku: Muodostaa yhteyksiä "autonomisiin" ryhmiin Ranskassa ja Italiassa. Guattari tulee yhdistetyksi ranskalaisessa lehdistössä autonomisiin militantteihin, ennen kaikkea Toni Negrin, entisen École Normale Supériorin filosofian opettajan, välityksellä, jota Guattari tuki julkisesti ja joka oli hänen läheinen ystävä.
1972: Kirja: Psychoanalyse et transversalité: essais d'analyse institutionelle. Yhdessä Gilles Deleuzen kanssa: L'anti-Oedipe: capitalisme et schizophrénie I.
1973, maalis-huhtikuu: Syytetään ja tuomitaan 600 frangin sakkoihin "julkiselle säädyllisyydelle aiheutetun häväistyksen" vuoksi julkaistuaan numeron Rechrerces (n.12) lehteä, joka oli otsikoitu "Trois milliards de pervers, grande encyclopedie de homosexualités" ("Kolme miljardia perverssiä: Suuri homoseksuaalisuuksien ensyklopedia"). Numeroa kuvaillaan oikeudessa "seksuaalisten kieroutumien ja turmeltuneisuuden tarkasta kuvailusta" ja "pervertoituneen vähemmistön libidinaalisesta ulosannista"). Kaikki kopiot määrätään tuhottavaksi. Guattari kirjoittaa merkinnöissään oikeudenkäynnistä: "Onko se todellakin niin vaarallista antaa ihmisten puhua asioista, kuten he tuntevat ne, heidän kielellään, heidän tunteellaan, heidän kohtuuttomuudellaan." Hän ei koskaan maksa sakkoja.
1975: Yhdessä Gilles Deleuzen kanssa kirja Kafka: pour une littérature mineure. Auttaa perustamaan ja ryhtyy aktiviiseksi jäseneksi Réseau International d'Alternative à la Psychiatrie'ssa, joka on kansainvälinen psykiatrien, hoitajien ja psykiatristen potilaiden kollektiivi, jonka tavoitteena on muuttaa radikaalisti lähestymistapoja mielisairauteen. Hän ryhtyy myös Collectif de Soutien aux Radios Libres'in presidentiksi, jota hän pyörittää asunnostaan käsin. Työskentelee bolognalaisen Radio Alicen kanssa, joka on "populaari vapaa radio": "Tämä jokapäiväinen sissisota radioaalloilla... todellisen palautejärjestelmän perustaminen kuuntelijoiden ja lähetystiimin välille, joko suoran väliintulon kautta puhelimella, avaamalla 'studion' oven, haastatteluiden tai ohjelmien kautta, jotka kuuntelijat ovat tehneet kaseteille jne. Italialainen kokemus ... osoittaa meille suunnattoman kentän uusia mahdollisuuksia, jotka avautuvat tätä kautta."
1977: Kirja: La révolution moléculaire. Guattari allekirjoittaa "L'appel des intellectuals francais contre le réprsession en Italie" vetoomuksen vastauksena Italian hallituksen repressioon, joka kohdistuu Punaisiin prikaateihin (Brigade Rosse). Muita vetoomuksen allekirjoittajia ovat mm. Gilles Deleuze, Michel Foucault, Philippe Sollers, Roland Barthes ja Jean-Paul Sartre.
1979: Toni Negri pidätetään hänen oletetusta osallistumisestaan terroristisiin rikoksiin ja Guattari tukee julkisesti ystäväänsä. Kirjat: L'Inconscient machinique: essais de schizo-analyse. Guattari perustaa Centre d'initiatives pour nouveaux espaces de liberté'n (CINEL).
1980: Yhdessä Gilles Deleuzen kanssa kirja: Mille plateaux: capitalisme et schizophrenie II.
1983: Työskentelee yhdessä tsekkiläisen intellektuellin ja pakolaisen Yasha Davidin kanssa useassa laajassa näyttelyssä Pompidou keskuksessa Kafkan syntymän satavuotisjuhlistukseksi.
1985: Yhdessä Toni Negrin kanssa kirja: Nouvelles espaces de liberté.
1986: Kirja: Les années d'hiver 1980-1985: "Tulin niiden sukupolvesta, jotka elivät 1960-luvun kuin se olisi ollut päättymätön kevät: joten koin myös kipua sopeutuessani pitkään 1980-luvun talveen."
1987: Perustaa Chimères -aikakauslehden yhdessä Gilles Deleuzen kanssa.
1989: Teokset: Les trois écologies ja Cartographies schizoanalytiques.
1991: Yhdessä Gilles Deleuzen kanssa kirja: Qu'est-ce que la philosophie? Guattari vierailee Quebecissa osallistuakseen Oralités'iin, performanssirunouden festivaaliin, jonka järjestää hänen ystävänsä J.-J. Lebel.
1992: Asettuu ehdolle, epäonnistuen, Pariisin aluevaaleissa asettaen itsensä Les Verts'in (perustettu 1984) ja Génération Écologie'n (perustettu 1990) välille: "Ekologisella liikkeellä ei ole mitään tekemistä Antonie Waetcherin ja Brice Lalonden ympärillä käytävien kiistojen kanssa. Se asettaa viiveitä dialogin ja toiminnan kautta, ja kunnioittaa sen komponenttien pluraalisuutta ja monimuotoisuutta. Olisi epäonnista jos aluevaalien aikana, mitkä voisivat todistaa todellista pohjamaininkia ekologissa äänissä, Les Verts ja Génération Écologie epäonnistuisi esittämään yhteistä ehdokkaiden listaa ensimmäisenä askeleena kohti yleistä ekologisen liikkeen uudelleenkasautumista." (artikkelista "Une autre vision du futur", Le Monde, 15 helmikuuta). Kirja Chaosmose. Guattari osallistuu Assemblée des citoyens'siin ja allekirjoittaa vetoomuksen entisen Jugoslavian alueella tapahtuvaa "etnistä puhdistusta" kohtaan. 29. elokuuta Guattari kuolee äkillisesti sydänkohtaukseen La Borden klinikalla 62 -vuotiaana. "Seuraavana päivänä päähuoneessa potilaat itkivät kun O(ury) kertoi heille Félixin kuolemasta. 'Kiitos että kerroit meille sen', he sanoivat. Sinä yönä, ikään kuin vastauksena tähän, vaikka moni potilaista vaelsi ympäriinsä pystymättä nukkumaan, heillä oli hienotunteisuutta, huomaavaisuutta olla aiheuttamatta yhtään melua. Yö oli äänetön." (Depussé, 1993, 145.)
Teoksesta: Félix Guattari: The Three ecologies. Englanniksi kääntänyt Ian Pindar and Paul Sutton. The Athlone Press, London. 2000.