Kolme ekologiaa
Alkuperäinen lyhyt versio

On olemassa huonojen ideoiden ekologia, kuten on olemassa huonojen yrttien ekologia.
- Gregory Bateson

Maapallolla on meneillään voimakkaitten teknis-tieteellisten muutosten kausi, muutosten joiden kääntöpuolena kehittyvät ekologiset epätasapainoilmiöt uhkaavat tällä hetkellä elämän säilymistä sen pinnalla, ellei parannuskeinoa keksitä. Rinnakkain näiden mullistusten kanssa inhimilliset, niin yksilölliset kuin kollektiiviset, elämänmuodot heikentyvät yhä nopeammin. Sukulaisverkostot häviävät olemattomiin, massamedioiden kulutus myrkyttää arkea, avio- ja perhe-elämä "luutuu" jatkuvasti käyttäytymistapojen standardisoinnin seurauksena, naapurisuhteet ovat yleisesti ottaen surkeassa kunnossa... Subjektiivisuuden suhde - yhteiskunnalliseen, eläimelliseen, kasvilliseen, kosmiseen - ulkopuoleensa on näin eräänlaisen yleisen luhistumisen ja taantumisen liikkeen aiheuttamassa vaarassa. Toiseus on menettämässä kaiken rosoisuutensa. Esimerkiksi turismi on nykyään useimmiten matkustamista paikallaan samojen kuvien ja käytöstapojen toistuessa.

Poliittiset instituutiot ja päätöksiä toteuttavat toimijat vaikuttavat täysin kyvyttömiltä käsittämään näitä ongelmia ja niiden vaikutusten koko laajuutta. Vaikka ne ovat hiljattain alkaneet osittain tiedostaa kaikkein näkyvimmät vaarat, jotka uhkaavat yhteiskuntiemme luonnollista ympäristöä, ne tyytyvät yleensä sivuamaan teollisuuden haittavaikutuksia puhtaasti teknokraattisesta näkökulmasta, vaikka näitä kysymyksiä kykenee valottamaan pätevästi ainoastaan kolme ekologista rekisteriä - ympäristön, yhteiskunnallisten suhteiden ja inhimillisen subjektiivisuuden - yhteen liittävä eettis-poliittinen lähestymistapa, jota kutsun ekosofiaksi.

Kyse on siitä, millä tavalla tällä planeetalla on kiihtyvien teknis-tieteellisten mutaatioiden ja huomattavan väestönkasvun oloissa tästedes elettävä. Tietoteknisen vallankumouksen moninkertaistaman koneellisen työn jatkuvan kehityksen ansiosta tuotantovoimat tulevat vapauttamaan potentiaalisesti yhä enemmän aikaa ihmisten käyttöön. Mutta mihin tarkoitukseen? Työttömyyttä, tukahduttavaa marginaalisuutta, toimettomuutta, ahdistusta ja neurooseja varten, vaiko kulttuuria, luomista, tutkimusta, ympäristön uudelleenkeksimistä, elämänmuotojen ja aistillisuuden rikastamista varten? Niin kolmannessa maailmassa kuin kehittyneissä maissa on kokonaisia kollektiivisen subjektiviteetin rintamia, jotka luhistuvat tai käpertyvät arkaismeihin, kuten esimerkiksi uskonnollisen integrismin pelottavan kiihtymisen tapaus osoittaa.

Ekologiseen kriisiin voidaan löytää todellinen vastaus vain koko planeetan tasolla ja sillä ehdolla, että tapahtuu todellinen poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen vallankumous, joka määrittää uudelleen materiaalisten ja immateriaalisten hyödykkeiden tuotannon päämäärät. Tämän vallankumouksen ei tule siis koskettaa pelkästään laajan mittakaavan näkyvillä olevia voimasuhteita, vaan yhtä lailla aistillisuuden, älyn ja halun molekulaarisia alueita. Yhteiskunnallisen työn ohjaaminen palvelemaan yksiselitteisesti vain voittotalouden ja valtasuhteiden asettamia päämääriä ei nykyoloissa voi johtaa muuta kuin dramaattisiin umpikujiin. Tämän on tuonut esiin kolmatta maailmaa riivaavien taloudellisten holhouspyrkimysten mielettömyys, joka on johtanut tiettyjen alueiden täydelliseen ja peruuttamattomaan kurjistumiseen. Se on käynyt samalla tavoin selväksi myös Ranskan kaltaisissa maissa, joissa ydinvoimaloitten nopea lisääntyminen on tuonut suurten Euroopan osien ylle Tshernobylin tyyppisten onnettomuuksien mahdollisten seurausten riskin. Puhumattakaan tuhansien ydinkärkien miltei hourupäisestä varastoinnista, joka pienimmänkin teknisen tai inhimillisen erehdyksen myötä voisi välittömästi johtaa kollektiiviseen tuhoon. Jokainen näistä esimerkeistä kyseenalaistaa samalla tavoin vallitsevat inhimillisen toiminnan arvottamisen tavat, nimittäin 1. maailmanmarkkinoiden imperiumin, joka hävittää erityiset arvojärjestelmät ja asettaa samalle ekvivalenssin tasolle materiaaliset hyödykkeet, kulttuuriset hyödykkeet, luonnonmaisemat jne. 2. sen, joka alistaa yhteiskunnallisten suhteiden ja kansainvälisten suhteiden kokonaisuuden poliisi- ja sotilaskoneistoille. Tässä kaksoispuristuksessa valtiot näkevät perinteisen välittäjän roolinsa vähitellen häviävän ja asettuvat useimmiten maailmanmarkkinoiden toimijoiden ja sotilaallis-teollisten kompleksien liiton palvelukseen. Tilanne on sitäkin paradoksaalisempi, koska ne ajat alkavat olla ohi, jolloin maailmaa hallitsi Lännen ja Idän välinen vastakkainasettelu, kapitalistimaiden sisällä vallinneen työväenluokan ja porvariston välisen vastakkaisuuden pitkälti imaginaarinen heijastus. Tarkoittaako tämä, että kolmen ekologian uudet moninapaiset panokset puhtaasti ja yksinkertaisesti korvaisivat vanhat luokkataistelut ja niihin liittyvät myytit? Tietenkään korvautuminen ei ole näin mekaanista! Mutta vaikuttaa kuitenkin todennäköiseltä, että nämä panokset, jotka vastaavat yhteiskunnallisten, taloudellisten ja kansainvälisten yhteyksien äärimmäistä monimutkaistumista, kohoavat yhä enemmän etualalle.

1800-luvulta perityt luokka-antagonismit edesauttoivat aluksi homogeenisten kaksijakoistuneitten subjektiivisuuden kenttien kehkeytymistä. Sitten 1900-luvun toisella puoliskolla kulutusyhteiskunnan, hyvinvointijärjestelmien, medioiden... myötä puhdas ja kova työläissubjektiivisuus mureni. Vaikka segregaatioita ja hierarkioita ei olisi koskaan koettu yhtä voimakkaasti, sama kuvitteellinen kaapu peittää nyt koko subjektiivisten positioiden kokonaisuuden. Sama epämääräinen sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunne on löyhentänyt vanhat luokkatietoisuudet. (Sivuutan tässä sellaisten väkivaltaisesti heterogeenisten subjektiivisten napojen muodostumisen, joita puhkeaa esiin esimerkiksi muslimimaissa). Sosialistisiksi kutsutut maat ovat puolestaan myös sisäistäneet lännen "yksiulotteistavat" arvojärjestelmät. Kommunistisen maailman vanha julkisivuegalitarismi tekee näin tilaa massamedian yhdenmukaisuudelle (sama ihanneasento, samat muodit, samanlainen rockmusiikki jne.)

Mitä tulee pohjoinen-etelä -akseliin, on vaikea kuvitella, että tilanne voisi kohentua huomattavasti. Tietenkin tällä hetkellä on nähtävissä, että maanviljelys- ja ravinnontuottamistekniikoiden kehitys tekee mahdolliseksi muuttaa maailmassa vallitsevan nälänhädän teoreettisia arvoja. Mutta tätä odotellessa olisi täysin harhaanjohtavaa ajatella, että kansainvälinen apu, sellaisena kuin sitä nykyään käsitellään ja annetaan, kykenisi ratkaisemaan kestävällä tavalla ainuttakaan ongelmaa! Valtavien kurjuuden, nälänhädän ja kuoleman vyöhykkeiden perustaminen näyttää tästä lähin olevan pitkällä aikavälillä oleellinen osa yhdentyneen maailmanlaajuisen kapitalismin hirviömäistä "stimulaatio"järjestelmää. Ainakin se on edellytys sellaisten uusien teollisuusmahtien, hyperriiston pesäkkeiden, syntymiselle kuten Hong-Kong, Taiwan tai Etelä-Korea jne.

Kehittyneiden maiden sisällä on havaittavissa tämä sama yhteiskunnallisen jännitteen ja epätoivon avulla "stimuloimisen" periaate, johon liittyy kroonisen työttömyyden vyöhykkeiden luominen ja yhä suurempiin väestönosiin kuten nuoriin, ikääntyneisiin, "osa-aikaistettuihin" tai väheksyttyihin työtekijöihin jne. kohdistuva marginalisaatio. Niinpä kaikkialla voidaan havaita tämä sama vihlova paradoksi: yhtäältä sellaisten uusien teknis-tieteellisten välineiden jatkuva kehitys, jotka kykenevät potentiaalisesti ratkaisemaan tärkeimmät ekologiset ongelmat ja saattamaan yhteiskunnallisesti hyödylliset toiminnot uudelleen tasapainoon planeetan pinnalla, toisaalta järjestäytyneiden yhteiskunnallisten voimien ja muotoutuneitten subjektiivisten muodostelmien kyvyttömyys ottaa näitä välineitä haltuun, jotta niistä tulisi käyttökelpoisia. Ja kuitenkin voimme kysyä itseltämme, eikö subjektiivisuuksien, hyödykkeiden ja ympäristöjen tuhoutumisen huippuvaihe olekin kääntymässä laskuun. Vähän kaikkialla alkavat kumista singulaarisuuden vaatimukset; näkyvimpiä merkkejä tästä on sellaisten tänään vielä marginaalisten kansallismielisten vaatimusten moninkertaistuminen, jotka ovat kohoamassa yhä enemmän esiin poliittisilla näyttämöillä. (Huomatkaamme ekologisten ja autonomiaa koskevien vaatimusten yhteys niin Korsikalla kuin Baltian maissa.)

Tämä kansallisten kysymysten esiinnousu tulee todennäköisesti muovaamaan syvällisesti idän ja lännen välisiä suhteita ja erityisesti Euroopan kokoonpanoa, jonka painovoimakeskus saattaa liikahtaa ratkaisevasti kohti neutraaliutta tavoittelevaa itää. Perinteiset kaksijakoiset vastakkainasettelut, jotka ovat ohjanneet yhteiskunnallista ajattelua ja geopoliittisia kartografioita kumoutuvat. Konfliktuaalisuudet jäävät, mutta ne synnyttävät moninapaisia järjestelmiä, jotka eivät sovi yhteen manikealaisten ideologisten lippujen alla suoritettujen liikekannallepanojen kanssa. Esimerkiksi kolmannen maailman ja kehittyneen maailman välinen vastakkainasettelu hajoilee kaikkialla. Tämän ovat tuoneet näkyviin uudet teolliset mahdit, joiden tuottavuuteen lännen perinteisten teollisten linnakkeiden tuottavuutta ei enää voi edes verrata, mutta tätä ilmiötä seuraa eräänlaisen kolmannen maailman syntyminen kehittyneiden maiden sisälle ja siirtolaisuuteen ja rasismiin liittyvien kysymysten raju lisääntyminen. Myöskään ei pidä erehtyä luulemaan, että Euroopan Yhteisön taloudelliseen yhdentymiseen liittyvä hulina voisi jollakin tavoin jarruttaa tätä Euroopan merkittävien osien kolmasmaailmaistumista. Toiseksi antagonismiksi, joka on transversaalinen luokkataisteluiden antagonismin kanssa, jää se, joka liittyy miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Maapallon mittakaavassa vaikuttaa siltä, ettei naisten asema todellakaan ole paranemassa. Nykyinen naisten työn riisto, joka korreloi lasten työn riiston kanssa, ei kalpene lainkaan 1800-luvun pahimpien kausien rinnalla! Ja kuitenkin madellen etenevä subjektiivinen vallankumous on jatkuvasti työstänyt naisten asemaa viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana. Vaikka naisten seksuaalinen itsenäisyys, esimerkiksi ehkäisyvälineiden ja abortin saatavuuden suhteen, on kehittynyt hyvin epätasaisesti, vaikka uskonnollisten integrismien nousu on jatkuvasti työntänyt naisia vähemmistöasemaan, tietyt vihjeet johtavat ajattelemaan, että pitkän aikavälin muutokset - Fernand Braudelin tarkoittamassa mielessä - ovat hyviä ja selvästi käynnissä (naisten nimittäminen valtionpäämiehiksi, miesten ja naisten välisen tasa-arvon vaatimukset edustuksellisissa elimissä jne.)

Vaikka vallitsevat taloudelliset suhteet murjovat nuorisoa ja syöksevät sen yhä prekaarimpaan asemaan ja vaikka massamedioiden kollektiivisen subjektiivisuuden tuotanto manipuloi sen mieltä, se kuitenkin kehittää singulaarisuuksia ja ottaa etäisyyttä normalisoidusta subjektiivisuudesta. Tässä suhteessa rock-kulttuurin ylikansallinen luonne on erityisen merkityksellinen, koska se toimii eräänlaisena initiaatiokulttina, joka antaa kulttuurisen pseudo-identiteetin huomattavan suurille nuorisojoukoille ja antaa heille mahdollisuuden rakentaa edes jonkinlaisia eksistentiaalisia territorioita. Näissä hajoamisen, hajakeskistymisen, antagonismien moninkertaistumisen ja singularisoitumisen prosessien kehyksissä nousevat esiin uudet ekologiset ongelmanasettelut. Olkaamme tarkkoja, en mitenkään väitä, että nämä ekologiset ongelmanasettelut "kattaisivat" muut molekulaariset murtumalinjat, mutta minusta vaikuttaa siltä, että ne nimeävät ongelmanasettelun, josta tulee transversaalinen kaikkiin muihin nähden.

Jos enää ei ole kyse siitä, kuten aiemmilla luokkataistelun tai "sosialismin isänmaan" puolustamisen kausilla, että on saatava jokin ideologia toimimaan yksiselitteisesti, on päinvastoin mielekästä, että uusi ekosofinen viittaus osoittaa inhimillisten käytäntöjen rekomposition linjoja mitä erilaisimmilla alueilla. Kaikilla yksilöllisillä ja kollektiivisilla asteikoilla, niin jokapäiväisen elämän kuin demokratian uudelleenkeksimisen piirissä, urbanismin, taiteellisen luomisen, urheilun jne. aloilla täytyy aina kallistua sellaisten subjektiivisuuden tuottamisen dispositiivien puoleen, jotka voisivat kulkea kohti yksilöllistä ja kollektiivista re-singularisaatiota pikemminkin kuin sellaisten, jotka kulkevat kohti ahdistusta ja epätoivoa tarkoittavaa massamedioiden harjoittamaa työstämistä. Tämä perspektiivi ei sulje kokonaan pois sellaisten yhdistävien tavoitteiden määrittämistä kuten nälän vastainen taistelu, metsien tuhoutumisen tai ydinteknologian sokean kasvun pysäyttäminen. Kyse ei vain voi enää olla stereotyyppisistä, pelkistävistä iskulauseista, jotka tukahduttavat muut epätavallisemmat ongelmanasettelut ja johtavat karismaattisten johtajien ylistämiseen.

Sama eettis-poliittinen tähtäin läpäisee rasismia, fallosentrismia, moderniksi itseään kutsuneen kaupunkisuunnittelun jälkeensä jättämiä katastrofeja, markkinoista vapautettua taiteellista luomista, yhteiskunnallisten välittäjien luomiseen kykenevää pedagogiaa jne. koskevat kysymykset. Tämä ongelmakenttä liittyy viime kädessä inhimillisen olemassaolon tuottamiseen uusissa historiallisissa konteksteissa. Yhteiskunnallinen ekosofia muodostuu siten sellaisten erityisten käytäntöjen kehittämisestä, jotka tulevat muuttamaan ja uudistamaan tapoja olla parisuhteessa, perheessä, urbaanissa ympäristössä, työssä jne. Olisi tietenkin älytöntä koettaa palata aikaisempiin muotoihin, jotka vastasivat sellaisia aikakausia, joina väestöntiheys oli pienempi ja sosiaaliset suhteet olivat tiiviimpiä kuin nykyisin. Mutta kyse tulee olemaan kirjaimellisesti ryhmässä olemisen modaliteettien rakentamisesta uudelleen. Eikä ainoastaan "kommunikatiivisten" interventioiden avulla vaan eksistentiaalisten mutaatioiden, jotka koskettavat subjektiivisuuden olemusta. Tällä alueella ei voida rajoittua yleisiin suosituksiin, vaan on otettava käyttöön todellisia kokeilemisen käytäntöjä sekä mikrososiaalisilla että suuremman mittakaavan institutionaalisilla tasoilla.

Omalta osaltaan mentaalinen ekosofia tulee keksimään uudelleen subjektin suhteen ruumiiseen, fantasmaan, kuluvaan aikaan, elämän ja kuoleman "mysteereihin". Se tulee etsimään vastalääkkeitä massamediaaliselle ja telemaattiselle yhdenmukaistamiselle, muotien sovinnaisuudelle, mainosten ja kyselyiden harjoittamalle mielipiteenmuokkaukselle jne. Sen tapa toimia tulee olemaan lähempänä taiteilijaa kuin "psyko"ammattilaisia, joita riivaa aina tieteellisyyden yli-ikäinen ihanne. Mitään ei näillä aloilla tehdä historian, infrastrukturaalisten determinismien nimissä. Barbaarista räjähdystä ei voida lainkaan sulkea pois. Ja ilman tällaista ekosofista elvytystä (kutsutaan sitä millä hyvänsä nimellä), ilman ekologian kolmen perustavan osa-alueen uudelleenartikulointia, voidaan valitettavasti ennustaa, että kaikki uhat tulevat yltymään: rasismi, uskonnollinen fanatismi, kansallismieliset kiistat jotka luiskahtavat taantumuksellisiin sulkeumiin, lapsityövoiman riisto, naisiin kohdistuva sorto...

Teksti perustuu alkuperäiskäsikirjoitukseen, jonka Guattari toimitti Emmanuel Videcoqille ennen kirjansa julkaisemista (Editions Galilée).

Lue myös Felix Guattari -kronologia klikkaamalla kirjoittaja tietoja