2007-07-10

Transferenssistä esteettiseen paradigmaan

Félix Guattari, Bracha Ettinger

Kääntänyt: Leena Aholainen

Kahdensadan vuoden talousajattelun muovaamat käsitteet vaikuttavat kykenemättömiltä ymmärtämään suurinta osaa ilmiöistä, jotka ovat syntyneet yhteiskunnallisen tuotannon alueella tuotannon muuttuessa kognitiiviseksi. Myös poliittisen taloustieteen kritiikin kategoriat ovat riittämättömiä kun prekaarin työn ehtoja tuotetaan subjektiviteetin tasolla. Psyykkinen mielentilamme ei olekaan pelkästään yksilöllinen, vaan osa "prosessia" eli osa monimukaista institutionaalista koneistoa, riippuvuuksia ja automatismeja, jotka pakottavat sitä tiettyyn reaktiiviseen tilaan. Tästä kohtalosta vapautumiseksi on analyysin ja katalyyttisen toiminnan siirryttävä kohti uutta esteettistä paradigmaa. Sen ydin on yhteisen subjektiivisen kohtaamisen kerrostuman tuotanto ja kasvu. Tämä Bracha Ettingerin ja Félix Guattarin keskustelu on osa Ettingerin "Yhdessä-tuotanto" esseekokoelmaa, jonka Osuuskunta General Intellect julkaisee syksyllä (Tutkijaliiton Polemos-sarja). Sarjassa ilmestyvät myöhemmin myös Félix Guattarin kirjat "Kaaosmoosi" ja "Kolme ekologiaa". Teemasta käydään keskustelua Guattari-mestarikurssilla

BLE: Kun luin Jacques Lacanin seminaarien litterointeja, kiinnitin huomiota kohtaan, jossa sanot jotakin tämän tapaista: Kun Lacan jätti Psykoanalyyttisen yhdistyksen, perusti Freudilaisen koulun ja rikkoi pitkän tradition psykoanalyyttisessä liikkeessä ja kun hän sanoi "Minä löysin; kuten aina, yksin", hän teki jotakin, joka painaa jokaista meistä. Hän vaati meiltä tietynlaista paluuta ja tavallaan vältti vastuutaan. Myös silloin, kun hän nimesi uudelleen jotakin, jonka olimme ymmärtäneet "osaobjektina", "objet petit a:na", hän otti käsiinsä vallan määritellä käsitteitä uudelleen ja samalla asetti meidät kaikki transferenssisuhteeseen perustamansa Freudin jälkeisen psykoanalyysin kanssa. Kuinka voimme enää puhua tämän jälkeen? Niin oudolta kuin se tuntuukin, tämä teko synnytti estoja. Useimpien meistä, ja aivan varmasti ainakin minun itseni, on ollut vaikeaa tietää kuinka toimia analyyttisesti tietyillä tarkoilla määrätyillä kentillä jotka eivät tarkkaan ottaen tule Lacanilta, tai jotka eivät muutoin seuraa tiukasti hänen vanavedessään. Emme osaa puhua osallistumisestamme psykoanalyysiin. Tai pikemmin ongelma on se, että emme halua puhua siitä muutoin kuin Lacanin osoittamalla tavalla.

Melman letkautti tähän liittyen: "Minun on vaikea olla samaa mieltä. En näe tässä mitään ongelmallista, enkä tunne minkäänlaista varjoa.". Mihin sinä vastasit: "Näin tämä on jatkunut jo vuosia."

Minusta tuntui silloin, että olit noihin aikoihin ajatellut paljon jatkuvaa transferenssitilannetta, ja että olit jo valmis tekemään jaon. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. En aio nyt viedä sinua takaisin toukokuuhun 1968, mutta haluan kuitenkin kysyä, oletko vielä tänään jollakin tavalla 'lacanilainen' analyytikko? Ja mitä transferenssista on jäljellä?

FG: En määrittele itseäni enää lacanilaiseksi. Olet oikeassa, paljon on tapahtunut noiden päivien jälkeen tässä valtavassa elämänvirrassa. Tänään näen itseni hyvin erilaisessa asemassa. Sillä, onko diskurssi lacanilainen, jungilainen vai adlerilainen, ei ole paljonkaan merkitystä. Kaikki toimii. Kaikki on hyväksyttävissä. Puhun "referenssidiskursseista", jotka tuottavat subjektiviteettia. On kiinnostavaa luoda kriteereitä, joiden avulla voi yrittää päästä erilaisten diskurssien välisten vastakkainasettelujen yli.

Uskon että ei ole olemassa subjektiviteettia, joka ei tuottaisi narratiivista tekstiä, mutta tekstin konteksti ei kuitenkaan ole määräävä tekijä. Toisto on ratkaisevaa. On olemassa esimerkiksi perheromanssin toisto, tai sitten fantasian toisto. En erota toisistaan Lacanin diskurssia ja sen käytäntöä, siis sen sosiaalista ulottuvuutta. Tiedostamaton, kuten Lacan asian esittää, on vain subjektiviteetin tuottamisen malli, joka luo itsensä tietyissä konteksteissa ja tiettyjä konteksteja varten, ja joka mitataan sen eksistentiaalisen funktion kautta. Mielestäni yksilölliset, yhteisölliset ja institutionaaliset mekanismit toimivat yhdessä subjektiviteetin tuottamisen kanssa.

BLE: Jos ajatellaan aaltoilua viettiteorioiden ja objektisuhdeteorioiden välillä, niin mitä ajattelet emotionaalisista tiloista, jotka yleensä tulkitaan transferentiaalisen prosessin hetkiksi? Ja erityisesti, mitä tapahtuu negatiivisessa transferenssitilanteessa? Olet ymmärtänyt hyvin transferenssin negatiivisia vaikutuksia, kuten sen aiheuttamia estoja.

FG: En keskity omassa työssäni transferenssiin. Minun roolini on auttaa potilasta kehittämään ilmaisukeinoja ja subjektivikaation prosesseja, jotka olisivat mahdottomia ilman analyyttistä prosessia. Usein transferenssi on vain analyysin vastapooli, mitä lacanilaiset sitten käyttävät manipulaation keinona.

Potilaan tunteet ovat prosessin seurauksia. Minulle ne ovat merkkejä siitä, mitä tapahtuu itse analyyttisen prosessin aikana. Ne eivät ole merkkejä primaarista libidinaalisuudesta. La Borden klinikka (jolla Guattari työskenteli koko uransa ajan) tarjoaa lukuisia reittejä kohti subjektivaatiota. Siellä ei kannusteta luomaan klassista transferenssitilannetta. Joten palatakseni kysymykseesi, "mitä transferenssista on jäljellä?", on olemassa joitakin ruumiin osia koskevia transferentiaalisia tilanteita, ja on olemassa ei-persoonallisia koneita. Mutta transferenssin mekanismit koskettavat yhtä paljon hoivaajien kuin potilaiden yhteisöjä. Ne koskettavat koko sitä toimintojen asteikkoa jonka kautta potilaat ilmaisevat itseään. Me hoivaajina pidämme yllä näitä toimintoja ja jopa kannustamme osallistumaan niihin. Tämä asteikko osallistuu erilaisten subjektivikaatioiden ydinten muodostumiseen.

Ja mitä tulee tähän, mitä nyt kutsutaan "negatiiviseksi transferenssiksi", eli kun tuotetaan vastarintaa analyysia kohtaan, niin mielestäni analyysi voidaan lopettaa missä tahansa pisteessä, jos se ei toimi. En usko myyttiin, jonka mukaan kaikki jatkuu normaalisti "negatiivisen transferenssin" aikana. Analyytikot käyttävät tätä myyttiä rauhoittaakseen ja lohduttaakseen itseään. On kyse uuden ilmaisun ytimien luomisesta eikä jo olemassa olevien sisältöjen tuomisesta päivänvaloon. Ajattelen omaa, samoin kuin muiden henkilökohtaisten tai yhteisöllisten elementtien, aktiivista osallistumista katalyyttisenä tekijänä. Joko minun työni on tehokasta, ja olen hyvä katalyytti, tai sitten se ei ole, ja minä en ole hyvä katalyytti, ja tässä tapauksessa prosessi täytyy keskeyttää.

BLE: Kyllä, mutta kun analyytikko toimii tällä "kentällä", hän ottaa riskejä, joita hän ei voi nähdä etukäteen. Hänen aktiivinen läsnäolonsa ja se tosiasia että hän ei pysty neutralisoimaan ympäröivää maailmaa, ei ehkä empaattisesti toimi joidenkin potilaiden kanssa.

FG: Joka tapauksessa jopa erilaisissa terapeuttisissa kehikoissa analyysi, joka ei kuuden kuukauden jälkeen toimi, tulisi keskeyttää. Siinä on kyse patologisesta prosessista.

BLE Transferenssin kritiikkisi vie sinua useisiin eri suuntiin. Ensin hajotat transferenssin useiksi osasiksi jotka liittyvät yksilöllisiin, sosiaalisiin, koneellisiin ja jopa kosmisiin mekanismeihin. Sitten pirskotat sen useisiin eri lähteisiin. Siirrät jopa transferenssin alkuperän nykyhetkeen sen sijaan, että näkisit sen paluuna menneeseen. Transferenssin käsitteestä sellaisena kuin me sen Freudin jälkeen tunnemme, ei ole paljon jäljellä. Mutta koetetaan yksinkertaistaa ja jotenkin abstraktisti eristää hoivaaja /potilas -suhdetta. Pyrit toisaalta pidättäytymään "lacanilaisesta" transferenssista, jonka määrittelet manipulatiiviseksi, ja toisaalta hylkäät suoralta kädeltä negatiivisen transferenssin, tai minkä tahansa päättymättömän transferenssin. Mitä teet käytännössä kun olet kasvokkain potilaan kanssa?

FG: Käytännössä osallistun La Borde -klinikalla prosessiin monin eri tavoin. Osallistun potilaiden päivittäisiin toimiin sosiaalisella tasolla. Siksi on hyvin vaikeaa puhua eristetystä transferenssista. Kohtaaminen "kasvoista kasvoihin" tapahtuu monimutkaisen institutionaalisen systeemin sisällä. Minulta meni jonkin aikaa karistaa yltäni kollektiivinen, analyyttinen superego. Analyytikot elävät jatkuvassa pelossa. He kadottavat itsensä teoreettisen ja käytännöllisen diskurssin väliseen railoon, eivätkä uskalla tehdä aloitetta.

BLE: Se, että itse osallistut prosessiin tarkoittaa, että potilaat eivät ole ainoita joiden täytyy olla "tuottavia", ja että sinun täytyy myös itse uudistaa itseäsi ja luoda. Transferentiaalisissa suhteissa joita kutsun matriksiaalisiksi näen muutoksen myös itsessäni, analyytikossa, mikä on merkki siitä, että hoitoprosessissa tapahtuu edistystä. Muutos ilmaantuu potilaan ja itseni välisen suhteen matriisiselle kielekkeelle, vaikka potilas olisikin hetkellisesti romahtanut. Niinpä voi ilmaantua väliaikaisia tilanteita, joissa potilas ei edisty, ja joiden aikana hän saattaa jopa kääntyä minua vastaan, huolimatta kaikesta prosessin aikana esiin tulevasta positiivisesta kehityksestä. Tämä johtuu mielestäni siitä, että prosessit joita kumpikin osapuoli käy läpi matriisiaalisessa metramorfoosissa, suhteessa toinen toiseensa ja suhteessa yhteiseen rajatilaan, eivät välttämättä ole samanaikaisia.

FG: Mutta silloin et ole sitä mieltä, että prosessi on ajautunut umpikujaan. Etkä myöskään käsitä sitä yksilöllisenä libidinaalisena viettinä joka heijastuu sinuun. Ja jos itse edistyt, et tulkitse tapahtumia "vastarintana". Silloin et käytä tällaista tulkintaa oikeuttaaksesi lukkoon menneen tilanteen, jossa vihamielisyys vain jatkuu ja jatkuu. Etkä pidä jotakuta toista vastuussa syntyneestä tilanteesta. Eikö totta? Kun kerran oletat, jaettavan syntymää edeltävän/feminiinin kerrostuman perusteella - jonka mallisi teoretisoi oidipaalista fallokratiaa pakenevaksi - yhteisen subjektiivisen kohtaamisen kerrostuman tuotannon ja kasvun, eikö juuri transferenssin käsitettä tulisi silloin muuttaa samalla tavalla.

BLE: Totta. Kun siirrytään fallisesta kerrostumasta matriisiseen kerrostumaan, jopa hiljaisuus ja häirintä ovat omalla tavallaan luovia - kuten maalatessa. Tämä tulee todellakin ilmiselväksi kun luo maalausta. Maalaus ei ole objekti. Häirintä luomisena, lähetyksen keskeytys...

FG: Ja hiljaisuus. Tämän näkee maalauksissasi: koneellinen osittais-objekti osallistuu intensiteettien kasautumiseen osana subjektiviteetin luomisen prosessia. Ja mitä suuremmassa määrin, sillä et kasaa objekteja yhteen "installaatioksi". Sen sijaan kaikki ikään kuin sotkeutuu yhteen maalauksessa, intensiteettejä kasaantuu yhteen ilman minkäänlaista tarkoitushakuisuutta. Koneellinen osittais-objekti ei millään muotoa häiritse inhimillistä osittais-objektia, vaikka olettavasti lähestyykin sitä. Pikemminkin kun häirintöjä ilmaantuu, ne toimivat eräänlaisina "kertosäkeinä", aivan kuten hiljaisuus. Kun sinun maalauksessasi historiallinen osittais-objekti räjähtää mukaan ihmisyksilöä koskevaan prosessiin, tai kun ruumiillinen osittais-objekti purskahtaa eteenpäin prosessissa, johon liittyy eläimellinen osittais-objekti, niin nämä häirinnät samaan aikaan sekä häiritsevät esteettistä kokemusta että tuottavat ja edistävät sitä. Ne toimivat eräänlaisen kertosäkeen tapaan.

Vaikka en haluaisikaan rinnastaa taidetta terapiaan, niin kuitenkin anti-oidipaalinen skitsoanalyysi toimii sellaisen monimuotoisuuden tasolla, jota freudilainen analyysi ei ota huomioon. Skitsoanalyysi ei rajoitu yksilön, eikä edes ihmisen tasolle. Niinpä se johtaa erilaiseen esteettiseen analyysiin. Pohdittaessa transferenssia täytyy ottaa huomioon etologiset elementit, ei-ruumiilliset elementit, eläimeksi-tulemiset, kasveiksi-tulemiset, epäinhimilliset koneet, kulttuurisen subjektivaation koneet kuten massamedia, sekä ekologian ja ympäristön koneet. Alitajuinen fantasia koskettaa kaikentyyppisiä koneita, ei ainoastaan menneisyydestä nousevia koneita. Niinpä transferenssi liittyy jatkuvasti kehittyvien mahdollisuuksien myötävaikutuksessa tapahtuvan prosessin monimuotoisuuteen. Painotus ei ole menneessä. Työnsä aikana analyytikko paljastaa itsensä ja keksii itsensä uudelleen, ja ottaa riskejä. Sen sijaan että tulkitsisi transferenssia hän keskittyy siihen mikä paljastuu tai tulee esiin subjektivaation uutena polyfonisena ytimenä. Ja tätä ei voi ajatella tai kuvitella etukäteen.

Analyytikko kohtaa nykyhetken ja tulevan virran, jolle eksistentiaaliset alueet ovat oleellisempia kuin symbolinen, eli lingvistiset merkitsijät. Niinpä palatakseni kysymykseesi, sanoisin että kun analyytikko osallistuu prosessiin, hän voi kyllä epäonnistua, mutta "transferenssi" tai "vastarinta", joka perustuu jo olemassa olevien rakenteiden analysoimiselle, yksinkertaisesti suojelee analyytikon kunniaa.

BLE: Ranskassa hallitsevat strukturalismista kehittyneet teoreettiset lähestymistavat ovat tiiviisti kytköksissä lingvistiseen merkitsijään. Ne eivät ota huomioon ei-diskursiivisia resonansseja ja niihin kytkeytyneitä polkuja. Ne eivät ota huomioon sitä jotakin mikä roihuttaa olemassaoloa, ja jota itse kutsut ei-verbaalisiksi intensiteeteiksi.

FG: Aivan. Lingvistinen merkitsijä ei millään tavalla sisällä kaikkia niitä elementtejä, jotka osallistuvat subjektiviteetin rakentamiseen. Mutta yleisemmin ottaen haluaisin korostaa sitä, että analyysi on siirtynyt tieteellisestä paradigmasta esteettiseen paradigmaan. Mielestäni nuoret, jotka nykyään koettavat soveltaa lacanilaisia käsitteitä käytäntöön, ovat yksinkertaisesti järjiltään. Se on järjetöntä, täysin mahdotonta. Toisaalta taas esimerkiksi Françoise Dolto, joka osasi työskennellä vajoamatta terapeuttiseen teoriaan, oli yksinkertaisesti loistava.

BLE: Mitä ajattelet analyytikkojen välisistä jakolinjoista Ranskassa ja ryhmien, terapeuttien ja potilaiden määrän huimasta kasvusta? Tämä hyvin erityislaatuinen malli luo uuden tilanteen, joka tulee vaikuttamaan myös ulkomailla.

FG: Minulla oli tapana sanoa jo Freudilaisen koulun aikoihin, että vuosittainen kiistely tulisi ottaa periaatteeksi. Freudilaisessa koulussa jokaisella oli oma erityinen alueensa. Siellä oli valtavasti erilaisuutta ja avoimuutta. Mutta elämänsä loppupuolella Lacan, joka oli vanha ja sairas, ei ollut enää tekojensa ja ajatustensa herra. Jacques-Alain Miller, joka otti hoitaakseen Lacanin kirjoituksista koituneet velvollisuudet, halusi kaiken vallan itselleen. Hän halusi hallita kaikkia. Tällaisessa tilanteessa jakolinjat ovat keinoja löytää uudelleen erilaisuutta ja avoimuutta. Mutta tämän lisäksi meidän täytyy hakea suurempaa avoimuutta, eikä pyrkiä enää luomaan pieniä ryhmittymiä. Analyysin täytyy päästä tuulettumaan; sen asettamien kysymysten tulee koskea kaikkia sosiaalisia rakenteita: perhettä, koulua, yhteisöä. Mikäli analyysi todella on subjektiviteetin tuottamisen prosessi, näkisin mielelläni jonakin päivänä opettajia ja rehtoreita jotka ovat samalla analyytikoita.

BLE: Mikä siinä tapauksessa olisi analyysin erityinen merkitys?

FG: Analyysin merkitys liittyisi sen prosessuaaliseen suuntaan, sen prosessuaaliseen avoimuuteen, kertosäkeeseen jota ei ymmärrettäisi merkityksenä tai ikuisena jähmettyneenä toistona, eikä myöskään takertumisena. Analyysi ymmärrettäisiin eksistentiaalisessa itsensä voimaannuttamisen merkityksessä.

BLE: Sinun teoreettisessa lähestymistavassasi analyysi ottaisi huomioon virtuaaliset linjat, jotka kantavat tätä luomisen suuntaa tulevaisuutta kohti.

FG: Juuri niin. Kertosäe pitää koossa osittaisia komponentteja tuhoamatta kuitenkaan niiden heterogeenisyyttä. Virtuaaliset linjat ovat myös näitä komponentteja. Ne syntyvät tapahtumasta itsestään ja tulevat esiin juuri itsen luomisen hetkellä 'aina olemassa olleen' moodissa. Ja itse aika käsitetään mutaation ja ajallistamisen ytimenä. Niinpä kertosäe antaa terapeuttiselle tulkinnalle uusia merkityksiä.

Tulostusversio.