2005-10-31

Viattomat ihmiset
Epämäärät hallinnoinnin keinoina [1]

Mikko Jakonen

VIITEET

[1] Teksti on laajennettu versio alustuksesta Joensuun sosiologipäivillä, hallinnoinnin tutkimuksen työryhmässä 1.4.2005.
[2] Katso Gilles Deleuzen artikkeli Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin.
[3] Bodinin teos Six livres de la République (1576) esittää jo hyvin täsmällisesti absoluuttisen suvereenin vaatimuksen ja kehittelee suvereenin teorian varsin pitkälle.
[4] Katso Gerard Mairet: Le principe de souverainité. Mairet'n mukaan Machiavelli on suvereniteetin periaatteen historiassa ensimmäinen, ja hän tekee tuon teorian myöhemmän muodostumisen mahdolliseksi, vaikkei Machiavelli eksplisiittisesti suvereniteetin teoriaa kehitäkään. (Mairet 1997, 17.)
[5] Katso Hobbes 1999, 122–124.
[6] Multitudo (lat.) tai multitude (engl.) on käännetty suomeksi useilla tavoilla. Pitkään on käytetty sanaa ’moninaisuus’, joka ei kuitenkaan tavoita sanan merkitystä. Yksi mahdollinen käännös voisi olla ’moneus’, mutta tämäkin sana sotkeutuu esimerkiksi ranskan sanan multiplicité käännökseen. Englanniksi multitudo on taas käännetty sanoilla kuten ’crowd’ tai ’mob’. Suomeksi multitudo kantaa taas vanhemmassa käännöshistoriassa sellaisia käännöksiä kuin ’joukko’, ’rahvas’ tai jopa ’kansa’. Multitudo ei kuitenkaan ole missään nimessä kansa, sillä kansa on juuri se, joka eroaa multitudosta yhteisen järjen kautta. Negrin & Hardtin Empiren (Imperiumi) suomennoksen myötä multitudo-sanalle on ehkä viimeinkin löydetty järkevä ja alkuperäistä merkitystä parhaiten vastaava käännös, joka on väki. Akseli Virtanen on esittänyt käännöksen perusteluja muun muassa tekstissään Mielivalta. Näiden perustelujen lisäksi tahtoisin mainita siitä, että väki yhdistyy multitudo-käsitteen edellyttämällä tavalla suomen sanan väestö käyttöön. Väestöön kohdistettavan biovallan ulottuvuus on nähdäkseni hyvin tärkeä ulottuvuus nykyaikaisessa keskustelussa, joka koskee multitudoa. Toinen, ehkä hieman ongelmallisempi seikka, joka liittyy väkeen, on tietystikin väkivalta. Tämän sanan kautta väki saa negatiivisen kaiun, mutta tämä negatiivinen kaiku myös paljastaa jotain oleellista väen ja vallan suhteesta.
[7] Katso Thomas Hobbes: De Cive.
[8] Katso esimerkiksi Thomas Hobbesin De Corporen johdanto.
[9] Katso René Girard: Väkivalta ja pyhä, luku VI Mimeettisestä halusta hirviö-kaksoisolentoon s.193–225.
[10] Katso sivut 167–175 ja 185–230.
[11] Hobbes kirjoittaa seuraavalla tavalla työttömistä: "...heidät on pakotettava tekemään työtä, ja jotta kukaan ei voisi sanoa jäävänsä työpaikkaa vaille, pitäisi olla sellaisia lakeja, jotka voivat edistää kaikenlaisia ammatteja kuten merenkulkua, maanviljelystä, kalastusta ja kaikenlaista tuotantoa, joka vaatii työvoimaa. Jos köyhien ja silti vahvojen ihmisten joukko yhä kasvaa, heitä tulee siirtää maihin, joissa ei ole riittävää asutusta." (Hobbes 1999, 293.)
[12] On toki muistettava, että sanalle työ on erotettavissa useita eri merkityksiä, eikä esimerkiksi "unityötä" voida suoraan yhdistää palkkatyöhön tai muuhun sellaiseen. Joka tapauksessa työ viittaa sanana jonkin muokkaamiseen tai valmistamiseen, johonkin toimintaan, jolla on tarkoitus saada aikaan jotakin. Taustalla on siis vain hyvin perinteinen keinot–päämäärä -suhde. Toisaalta, etenkin modernilla ajalla, työ yhdistyy tiivisti arvonmuodostukseen, ja juuri arvon kautta työ on yhdistettävissä "unityöhön", lapsen leikkiin ja niin edelleen.
[13] Katso esimerkiksi Vähämäki 2003, 15.
[14] Tämä tulee ilmi Hobbesin politiikan teoriassa, jossa yhteiskuntasopimuksella syntyvä suvereeni ei koskaan jätä luonnontilaa, vaan elää muiden valtioiden kanssa alituisessa sotatilassa. Suvereeni käyttää siis suhteessa alamaisiinsa ja suhteessa muihin valtioihin täyttä "luonnonoikeutta", joka voidaan tiivistää oikeuteen puolustaa sen omaa olemassaoloa keinolla millä hyvänsä. Katso Hobbes 1999, 162–170.
[15] Toisin sanottuna kapitalismissa eletään "ikuista nyt-hetkeä". Ks. aiheesta lisää muunmuassa artikkelini Luonnontila yksityisyydessä sekä Marko Pyhtilä: Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki. Luku 4.3 Ikuinen nykyisyys ja Guy Debord, La Société du spectacle, luku V ja VI.
[16] Katso Hobbes, Leviathan 1999 s. 126–150. Modernissa kapitalismissa markkinavoimat muistuttavat todella luonnonvoimia ja myös taloustiede suhtautuu markkinoihin kuin ne olisivat ihmisten toiminnasta riippumattomia, yli-inhimillisiä voimia. "Talouden lait" pyritään tekemään yhtä kiistämättömiksi kuin fysiikan lait.
[17] Girardin uhrikriisistä.
[18] Katso Debord 2005 ja Pyhtilä 2005.
[19] Katso Hobbes 1999, 161.
[20] Itsestään selvyyksistä katso Vähämäki ???
[21] Mielivallasta katso Akseli Virtanen: "Mielivalta" ja "Kun ontologia paljastuu fenomenologisesti": Tiede ja edistys 2/2005. Keskeistä tämän tekstin aihepiirille on se, että moderni valtio ja sen "ikuisen nyt-hetken" tavoittelu pyrkivät luomaan erityisesti tilallisen hallinnan muotoja, jotka liittyvät keskeisesti hierarkioihin. Mielivallan ja kontrollin yhteiskunnat taas toimivat enemmänkin ajan kuin tilan hallinnan kautta.
[22] Katso Max Weber: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, luku I 1.Uskontunnustus ja sosiaalinen kerrostuneisuus.
[23] Katso esimerkiksi Jussi Vähämäki: Kuhnurien kerho.
[24] Katso esimerkiksi Markus Termonen: Tietotyön autonomia ja ristiriidat.
[25] Katso Jussi Vähämäki: General Intellect.
[26] Hobbesin mukaan luonnontilassa, joka on siis multitudon, väen aika, ei varsinaisesti ole aikaa, sillä aika on luonnontilassa täysin subjektiivista ja suhteellista. Luonnontila - etenkin käänteinen luonnontila - tarkoittaa siis aikakautta, jossa Greenwich menettää merkityksensä.
[27] Katso Vähämäki 2003, 16–17.
[28] Hobbesin mukaan ihmisiä ei kuitenkaan yhdistä edes zoe, siis pelkkä elämisen tosiasia, vaan itse asiassa Hobbesin näkemys on se, että ihmisiä yhdistää vain kuolema tai kuoleman pelko. Voidaan siis sanoa, että Hobbesin mukaan eläin on sellainen olento, joka ei vielä ole tajunnut oman elämänsä rajallisuutta, kun taas ihminen on määritelmällisesti sellainen olento, joka on ymmärtänyt oman elämänsä haavoittuvuuden ja rajallisuuden: ihminen on ymmärtänyt kuoleman faktan, ja tämä on lopulta se seikka, joka ajaa ihmiset Hobbesin mukaan perustamaan valtion. Lisää bios ja zoon käsitteiden erosta kreikkalaisessa ajattelussa ks. Giorgio Agambenin artikkeli Elämä-muoto, teoksessa Keinot vailla päämäärää, Tutkijaliitto 2001.
[29] Katso esimerkiksi Hannah Arendt: Vita activa, sekä Aristoteles: Oeconomica.
[30] Nikomakhoksen etiikka on Aristoteleen varsinainen "politiikkaa" käsittelevä teos, vaikka teos Politiikka kantaakin tätä nimeä. Tätä voidaan lyhyesti perustella siten, että etiikka – joka on tiede, joka tutkii moraalia, joka taas on oppi "hyvästä elämästä" ja niistä keinoista, joilla siihen päästään ja toisaalta käsitys itsestäänselvyyksistä – on erityisellä tavalla politiikkaa ja ihmisyhteisön organisaatiota koskeva tiede. Moraali, johon tunteet ja passiot liittyvät tiukasti, on taas nimenomaan politiikan alaa, etenkin modernissa poliittisessa filosofiassa. Voimme siis erottaa kaksi eri politiikka-sanan aspektia: toinen on yhteiskunnallisten instituutioiden ja "yhteiskuntaruumiin" (body politic) organisointi ja toinen on moraalin, tunteiden ja passioiden, siis sen mikä ihmisessä on "luonnollista" (siis ei-ratiota) organisointi ja hallinta. Edelleen, on aina syytä korostaa sitä, että politiikka ei ole mikään itsenäinen "alue", joka olisi irrallaan muista yhteisöelämään liittyvistä ilmiöistä. Tällainen ajatus "politiikasta" omana alueenaan ja tutkimuskohteenaan on vain ja ainoastaan modernin hierarkkisen valtio-organisaation tulosta ja yksi sen oman suvereniteetin säilytysmuodoista. Toisaalta moderni tiede, joka useimmiten on konservatiivista ja valtiota tukevaa tiedettä, haluaa tutkia politiikkaa kliinisesti omana aihepiirinään, aihepiirinä, jolla ei ole enää mitään tekemistä yhteiskunnan kanssa ja sen muuttamisen kanssa, vaan se on ainoastaan "poliittisten" instituutioiden – siis hallintakoneistojen käytänteiden – tutkimisen, ja toisaalta "poliittisten toimijoiden" eli "poliitikkojen" toimintakäytänteiden tutkimusta. Näin "political science" voidaan erottaa esimerkiksi sosiologiasta ja yhteiskuntapolitiikasta, taloustieteestä ja historiasta sekä filosofiasta. Itse asiassa, Marxin kuuluisassa "Teesejä Feuerbachista" -tekstissä esittämä viimeinen teesi "Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen" (Marx, ei painovuotta, 11.) voitaisiin muotoilla nykyaikaiseen muotoon: Politiikan tutkijat pyrkivät vesittämään maailman, meidän tehtävämme on ottaa se tosissaan ja muuttaa sitä.
[31] On huomattava, että Aristoteleen mukaan taloudenhoito, joka liittyy oikoksen alueeseen, ei tavoittele rikkautta vaan Aristoteles kritisoi tiukasti pelkkää rahan tavoittelua. Katso: Aristoteles, Politiikka I Kirja.
[32] Aristoteles kirjoittaa: "Ja on asioita, joiden puuttuminen vaikuttaa haitallisesti onnellisuuteen, esimerkiksi hyvän syntyperän, hyvien lapsien tai kauneuden puuttuminen. Sillä ihminen, joka on erittäin ruma tai huonoa syntyperää tai yksinäinen tai lapseton, ei ole kovin onnellinen. Ja ehkä hän on sitä vielä epätodennäköisemmin, jos hänellä on läpeensä pahoja lapsia ja ystäviä tai jos hyvät ystävät ja lapset ovat kuolleet." (Aristoteles 1989, 19.)
[33] Tästä "hirviö-kaksoisolennosta" girardilaisessa mielessä olisi mielenkiintoista tehdä tutkimusta mm. elokuvien kautta. Klassiset hahmot kuten Jekyll & Hyde, ja muut kaksoiselämää viettävät tyypit, kertovat paljon modernin kahtia jakautuneesta, skitsofreenisesta luonteesta ja siitä, kuinka jokaiseen moderniin subjektiin sisältyy itse asiassa identiteetin kaksoisartikulaatio, ts. subjektin ulkoinen ja sisäinen identiteetti, jotka ovat useimmiten jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään. Se, kuinka tämä sisäisen ja ulkoisen identiteetin synty yms. selitetään, on toinen seikka.
[34] Guy Debord kirjoittaa teoksessaan La Societé du spectacle seuraavasti: "Tässä vaiheessa ideologia ei ole enää ase, vaan päämäärä. Valheesta, jota ei enää kyseenalaisteta, tulee hulluutta. Sekä todellisuus että päämäärä hajoavat totaaliseen ideologiseen julistukseen: kaikki, mitä se sanoo, on kaikki, mitä on olemassa. Tämä on spektaakkelin paikallista primitivismiä, jolla on kuitenkin olennainen rooli maailmanlaajuisen spektaakkelin kehityksessä. Ideologia, joka aineellistuu tässä yhteydessä, ei ole muuttanut maailmaa, toisin kuin yltäkylläisyyden tason saavuttanut kapitalismi; se on vain käyttänyt poliisin menetelmiä muuttaakseen aistimisen." (Debord 2005, 98.) [35] Tämän ilmiön joitakin puolia hahmottaa Pasi Mäenpää väitöskirjassaan Narkissos kaupungissa. Tammi 2005.
[36] Katso Jussi Vähämäki 2003, 72–77.
[37] Sosiologiassa usein kannatettu malli ihmisen "sosiaalistumisen prosessista" pohjaa pitkälle Georg Herbert Meadin ensimmäisen ja toisen asteen sosialisaation ajatukseen. Tätä mallia tukee Berger & Luckmannin käsitys sosiaalisen konstruktion prosessista (ks. Berger& Luckmann: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen). Ongelmallista näissä teorioissa on se, että niidenkin taustalla elää ajatus jostain "robinsonista", modernista yksinäisestä yksilöstä, joka "astuu" syntymänsä kautta sosiaaliseen maailmaan mutta säilyttää silti aina itsessään pienen osan alkuperäistä erakkoa, jota Jean-Jacques Rousseau kuvaa teoksessaan Tutkimus ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja syistä ja joka tulee hyvin esille Rousseaun Tunnustusten ensimmäisissä lauseissa: "Aion näyttää lähimmäisilleni ihmisen täysin oikeassa luonnossaan, ja se ihminen olen minä. Minä yksin. Tunnen sydämeni ja tunnen ihmiset. En ole luonnostani samanlainen kuin yksikään ihminen, jonka olen nähnyt; uskallan luulla, etten ole samanlainen kuin yksikään toinen elävä ihminen. Jos en ole parempi, olen ainakin toisenlainen. Onko luonto tehnyt hyvin vai pahoin särkiessään muotin, johon se minut valoi, sen voi päättää vasta kun on lukenut, mitä olen tässä kirjoittanut." (Rousseau, 7.) On kuitenkin kysyttävä rehellisesti, voimmeko todella ajatella ihmistä yksilönä tai individuaalina, eikö tämä ajatus ole ennen kaikkea modernin politiikan teorian hyväksikäyttämä abstraktio, josta näyttää tulleen yhteiskunnallisten toimintojen kautta reaalinen. On siis kysyttävä uudestaan ihmisen antropologiaa ja ponnistettava irti modernin antropologian perusaksioomista.
[38] Näin ilmoitti työministeri viimekeväänä mediassa.
[39] Katso Rhizome teoksesta Mille Plateaux.
[40] Kuten muiden muassa Umberto Eco on kiteyttänyt: Merkki ei ole merkki, jos sillä ei voi valehdella.
[41] Tämä kuuluissa lause on peräisin Rousseaulta, joka jo omana aikanaan huomasi sen, kuinka väärin se voidaan ymmärtää. Katso Rousseaun kommentit teoksen Discours sur l’origine et les fondaments de l’inégalite parmi les hommes loppuviitteestä numero kahdeksan.
[42] Näitä "suuria yksinäisiä" suomessa kuvittelivat olevansa henkilöt kuten Pentti Saarikoski, Pentti Linkola (joka myös on ymmärtänyt "takaisin luontoon" lausuman sananmukaisesti) ja Erno Paasilinna, joidenka "yksinäisyys ja uhma" on kovin pateettista ja suorastaan koomista. Jokainen näistä kirjoittajista on myös "hengenmiehenä" ollut äärimmäisen kiinnostunut materialismista, ja kaiken kvantifioinnista: Saarikoski juomisensa, Paasilinna matkojen ja Linkola luonnontuhojen ja lintujen määrän laskemisesta.
[43] Paradokseja etenkin siinä mielessä, että jokainen näistä lupaa rajatonta toimintakenttää, mutta ne kaikki perustuvat tiukkaan säätelyyn ja rajoittamiseen.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.