2004-08-20
Valkoisen miehen vallan kritiikki on yksi globaalin kapitalistisen hallinnoinnin vastustamisen perusmuotoja. Mutta mistä tämä myyttinen valkoinen mies oikein koostuu? Hannah Arendt näkee kapitalismin peruspilarin, transsendentin valkoisen miehen eli homo oeconomicuksen syntyvän vita activan ja vita contemplativan yhteentörmäyksestä. Tarkemmin tarkasteltuna homo oeconomicus näyttääkin olevan lähinnä surkea ja yksinäinen pervertikko, jonka ikuisena unelmana on saavuttaa eräänlainen luonnontila yksityisyydessä.
Hannah Arendt määrittelee teoksessaan Human condition (1958) vita activan seuraavalla tavalla. Vita activa koostuu kolmesta seikasta. Ensiksikin se koostuu työstä (labor), jolla Arendt tarkoittaa ihmisruumiin biologisia prosesseja, joiden olemassaolosta ja säilymisestä ihminen vastaa tekemällä työtä. Arendt kirjoittaakin, että "Työn ehto on elämä itse". Toiseksi, vita activaa määrittää valmistaminen (work). Valmistaminen on ihmiselle ominaislaatuista tekemistä, joka ei ole peräisin luonnosta, se siis erottaa osaltaan ihmisen eläimestä. Ihmisellä on Arendtin mukaan lajiominainen pyrkimys kuolemattomuuteen, eikä tätä seikkaa korvaa ihmiselle edellä mainittu työ, eli lajin säilyminen lisääntymisen kautta. Ihminen pyrkii valmistamisen avulla luomaan itselleen "keinotekoisen" ihmisten valmistaman maailman. "Maailmallisen maailman" valmistamisen pyrkimys onkin "ylittää kaikki yksittäiset elämät ja kestää niitä kauemmin". Kolmanneksi Arendt erottaa toiminnan (action), jonka tapahtumisen ehto on moninaisuus. "Toiminta on ainoa aktiviteetti, joka tapahtuu suoraan ihmisten välillä ilman esineiden tai aineen välitystä." Ihminen on moninainen, eli hän on samanlainen kuin muut ihmiset siten, että hän ei ole koskaan samanlainen kuin joku toinen, elävä tai kuollut. Arendtin mukaan yksilö on siis ainutlaatuinen tapaus, mutta tämä ainutlaatuisuus yhdistää jokaista ihmisyksilöä muihin lajitovereihin.
Vita activa on yksi puoli ns. conditio humanaa, ja sen toinen puoli on vita contemplativa. Koska Hannah Arendtin tieteellinen suuntautuminen oli ensiksikin fenomenologinen ja toiseksi eksistentiaalinen, Arendt kyseenalaistaa "ihmisluonnon"1. Ihminen on "maailmaan heitetty" ja conditio humana muodostaa ne ihmisenä olemisen reunaehdot, joiden rajoissa ihminen voi kohdata maailman ja toimia siinä. Kari Palosen mukaan Arendtin versio conditio humanasta tiivistyy kolmeen käsitepariin2: 1) elämä itse ja maaperä, 2) syntyneisyys ja kuolevaisuus, maailmallisuus sekä 3) moninaisuus.
Arendtille syntyneisyys ja kuolevaisuus on kaikkein tärkein käsitepari, johon kaikki vita activan toimet ovat kiinnittyneitä. Näiden toimien, eli työn, valmistamisen ja toiminnan, "tehtävänä on huolehtia maailmasta ja säilyttää se, ennakoida ja ottaa huomioon maailmaan muukalaisina syntyvien tulokkaiden jatkuva virta." Palosen mukaan Arendtin käsitteistä toiminta vastaa kaikkein lähimmin Aristoteleen praxiksen käsitettä, kun taas valmistaminen vastaa poiesista. Toiminta on Arendtin mukaan kaikkein lähimpänä syntymää, joka on Arendtilla ehdottomasti keskeisin ihmiselämän piirre. Ihmisen syntymään sisältyy uuden alun tai uudelleen aloittamisen kyky ja mahdollisuus. Syntyneisyys, joka on siis toimintaa, on poliittisen ajattelun keskeisin kategoria. Politiikka on uuden aloittamista, kykyä punoa oma, täysin uusi loimi muiden luomaan kankaaseen. Yksilön toiminta kytkeytyy siis aina samalla myös moninaisuuteen, kuten edellä mainitsin. Toiminta ei ole mahdollista ilman muita.
Toiminta on Arendtin mukaan politiikkaa par excellence. Ihmisenä oleminen on enemmän kuin ihmisenä olemisen ehdot antavat ymmärtää. Se, mikä ihmisestä tekee "enemmän kuin osiensa summan", on puhe ja toiminta, joista ei sellaisenaan jää jäljelle mitään pysyvää. Puheesta ja toiminnasta, jotka Arendt näkee politiikan keskeisimpinä piirteinä, ei synny sinänsä mitään tulosta tai tuotetta. Politiikalla ei ole mitään päämäärää, jota kohti sen tulisi kulkea, mutta toisaalta kerran liikkeelle laitettuna se ei enää koskaan voi olla levossa. Arendtille politiikka on ennen kaikkea alkamista, jossa alullepanija on konkreettinen yksilö, mutta kun toiminta prosessualisoituu, siitä tulee "ei kenenkään" toimintaa, joka voi jatkua jopa niin kauan kuin ihminen lajina on olemassa. Ihmisen kyky toimia ei Arendtin On Violence -tekstin mukaan ole vain kykyä toimia, vaan "to act in concert". Valta, joka syntyy toimittaessa yhdessä, ei ole koskaan kenenkään yksityisomaisuutta, se kuuluu ryhmälle, mutta vain niin kauan kuin ryhmä pysyy koossa. Poliittista valtaa ei tule sotkea vahvuuteen, joka on yksilön tai yksittäisen ryhmän kyky ja jolla voidaan toimia toista ryhmää vastaan. Vahvuus on Arendtin käsitteistössä läheistä sukua väkivallalle. Politiikka ei ole Arendtin mukaan ainoastaan strategista toimintaa, vaan sen peruskomponentti on kommunikointi.
Puhuessaan muiden ymmärtämää kieltä ihminen paljastuu itselleen. Puhe on siis ihmisen itseymmärryksen lähde, ja puheen avulla ihmisestä muodostuu persoona. Arendtin mukaan toimija on aina joku, jolla on ainutkertainen persoona. Persoona näyttäytyy kielessä, vaikka kielellä onkin taipumus muuttaa "kuka"-kysymykset "mitä"-kysymyksiksi. Persoonien elämistä syntyy tarina, ja tarinoista, "langoista loimessa", syntyy Palosen mukaan seuraavaa: "Ihmisten välinen suhdekudos on inhimillisen toiminnan anonyymi ja kenenkään tarkoittamaton tuote, johon yksilöt on 'heitetty' ja jonka suhteen heidän on toimittava". Arendtin mukaan ihminen voi elää hyvin ilman työtä, mutta ei ilman puhetta, koska elämä ilman puhetta on muille ihmisille kuollutta. Arendt mainitseekin, että "kuolla" tarkoitti roomalaisilla samaa kuin "lakata olemasta ihmisten keskuudessa"3. Tämä ei mielestäni kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ihminen pystyisi elämään yksinäisesti. Puhumattomuus tarkoittaa myös lukemattomuutta ja kirjoittamattomuutta. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kommunikaation puutetta ihmiskunnan ja yksilön välillä.4
Politiikka, puhe ja toiminta ovat Arendtin mukaan ihmiselle vähintään yhtä tärkeitä kuin elämän jatkaminen fyysisesti tai pysyvän esineellisen maailman valmistaminen. Kuitenkin antiikin kaupunkivaltiossa vain kaksi jälkimmäistä laskettiin välttämättömän elämän eli kotitalouden piiriin. On syytä tarkastella sitä, miltä antiikin kotitalous näyttää.
Koti on yksityisen alue. Ihmiset elävät kotitaloudessa halujensa ja tarpeidensa pakottamina. Elämä itsessään pakottaa ihmiset yhteen, sillä ihminen ei voi elää yksin. Kodin työnjako oli Arendtin mukaan alun perin se, että nainen huolehti suvunjatkamisesta ja mies taas yksilön ylläpitämisestä, eli ruuan hankkimisesta. Koko kotitalouden olemassaolo ja kaikki siinä suoritettavat toimet olivat alun perin välttämättömyyden sanelemia. Kotitalouden olemassaolon alkuperäinen syy on pitää ihminen hengissä ja varmistaa ihmissuvun jatkuminen.
Väkivalta ja pakko olivat oikeutettuja keinoja kodin eli yksityisen piirissä. Kreikkalaisten mukaan nämä olivat esipoliittisia ilmiötä eivätkä liittyneet mitenkään politiikan tekemiseen. Arendt kirjoittaa: "Koska kaikki ihmiset ovat välttämättömyyden alaisia, heillä oli oikeus väkivaltaan toisiaan kohtaan. Väkivalta on esipoliittinen teko elämän välttämättömyydestä vapautumiseksi ja maailman vapauden saavuttamiseksi."5
Kotitalous oli myös eriarvoisuuden paikka. Perheenisä, paterfamilias eli dominus, isäntä, hallitsi perhettään ja palvelijoitaan luonnollisella yksinoikeudella. Arendtin mukaan antiikin kotitaloudessa, yksityisen alueella, tapahtui sitä samaa, mitä me kutsumme hallitsemiseksi ja hallituksi tulemiseksi. Se oli myös nykyisellä käsitteistöllä hallitusvallan ja vallan aluetta, siellä ei ollut vapautta.
Jean-Jacques Rousseau kirjoittaa Poliittisessa taloustieteessään, että kotitalouden ja poliittisen yhteyden välillä on suuria eroja. Yksi suurin ero on se, että perheen isä näkee kaiken itse, kun taas kansalaisvaltion johtaja näkee kaiken vain toisten silmin. Perheen isän lapset saavat kaiken mitä heillä on isältään, kun taas valtiossa (suuressa perheessä) koko yleinen hallinto on perustettu yksityisomaisuuden turvaamista varten. Perheen tulee kasvaa, jotta se voisi parantaa ja laajentaa toimintaansa, kun taas valtiolle kasvu on epäsuotuisaa. Perheen isällä on kuitenkin omaistensa etu valvottavana, mutta poliittisten yhteisöjen johtajat eivät kanna huolta siitä, vaan pikemminkin Rousseaun mukaan etsivät omaa onneaan alamaistensa surkeudesta. Rousseau lisää vielä, että perheen isä voi hakea ohjeita toiminnalleen kuuntelemalla sydäntään, kun taas poliittisesta johtajasta tulee petturi sillä hetkellä kun hän tekee niin. Tämän vuoksi poliittisen johtajan tulee epäillä jopa omaa järkeään ja luottaa vain yleiseen järkeen, joka on laki. Nämä ovat syitä, joiden vuoksi Rousseau tahtoo erottaa julkisen talouden yksityisestä taloudesta ja sanoo, ettei patriarkaatti ole mikään oikea toimintamuoto valtiolle.
Hyvä, jota kotitaloudessa (oikos - oeconomy) elämällä saattoi saavuttaa, oli vähemmän hyvää kuin se suurin ihmisen hyvä, jota elämä poliksessa Aristoteleen mukaan tarjosi. Rousseau on osin hyväksynyt aristotelisen ajattelun hyvin syvällisesti, koska myös Aristoteleen mukaan naisissa järki oli vain epätäydellisessä muodossa. Loppujen lopuksi, myös naiset vajoavat aristotelisessa ajattelussa luokkaan idiootit6, joka kreikkalaisessa sanastossa tarkoitti niitä ihmisiä, jotka eivät osallistuneet poliksen elämään. Politiikka jota poliksessa harjoitettiin koostui järkevyydestä, vastuusta ja korkeimmasta oikeuden systeemistä. Näihin toimintoihin ei siis naisilla ollut kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa eikä länsimaisen filosofian alussa mitään asiaa.
Rousseau ja Arendt eivät halua mitenkään sotkea toisiinsa yksityistä ja poliittista sanojen perinteisessä merkityksessä. Ne olivat Arendtin mukaan antiikin kaupunkivaltiossa täysin toisensa pois sulkevia asioita. Absoluuttinen valta, jota kotitaloudessa esiintyi, sulki pois poliittisen alueen, ja päinvastoin. Yksityisyydessä asioista päätettiin pakon ja väkivallan avulla. Väkivalta on Arendtin mukaan mykkää, ja tämän vuoksi väkivalta ei voi koskaan olla mitään suurta. Aristoteleen mukaan yksityisyydessä elävillä ihmisillä ei taas ollut ääntä, sillä kaikki poliksen ulkopuolella olevat ihmiset olivat "ilman sanaa" (aneu logou). Tämä merkitsi Aristoteleen mukaan sitä, ettei heidän elämäntavassaan oltu ensisijaisesti kiinnostuneita toisten kanssa puhumisesta.
Tämän vuoksi elämä yksityisyydessä, käsitettynä siten kuin se poliksen vastakohtana ilmeni, oli elämää, josta puuttui jotain ihmiselle hyvin ominaislaatuista, nimittäin todellisuus, joka muodostuu siitä, että kuulet muita ja muut kuulevat mitä sinulla on sanottavana. Arendt kirjoittaa, että "yksityisyyden puutteellisuus on toisten poissaoloa". Kuitenkin hänen mukaansa "Inhimillinen elämä, edes erakon elämä korvessa, ei ole koskaan mahdollista ilman maailmaa, joka suorasti tai epäsuorasti todistaa toisten ihmisten läsnäolosta". Inhimillisen elämän edellytys on siis kommunikointi, joka antiikin yksityisyydestä puuttui kokonaan. Arendtin mukaan taas kommunikointi on politiikan perusedellytys.
Näyttää siis vahvasti siltä, että antiikin kaupunkivaltiossa naisten ja lasten elämää ei pidetty inhimillisenä elämänä, eikä Aristoteles nähnyt mitään ongelmallista siinä, että naisia ja lapsia hallittiin väkivaltaisesti, mykkä toiminta oli kuin tehty mykkiä ihmisiä varten. On kuitenkin paradoksaalista, että juuri puhumattomuus ja hiljaisuus, mykkyys, olivat myös filosofien korkeimpia arvoja. Tästä, kahden mykän, talouden ja filosofian, liitosta syntyi modernin ajan keskuspilarin eli yksilön, homo oeconomicuksen malli.
Ennen kuin pääsen käsiksi tähän ja luonnontilaa yksityisyydessä elävään ihmiseen, on syytä valaista niitä seikkoja, joiden vuoksi sanon filosofian olevan alkuperäisiltä ihanteiltaan mykkää, ja sitä, minkä vuoksi Hannah Arendt asettaa niin voimakkaasti filosofian ja politiikan vastakkain ja kutsuu esimerkiksi itseään politiikan teoreetikoksi eikä missään nimessä filosofiksi7. On myös tärkeää tarkastella Jean-Jaqcues Rousseaun omalaatuista luonnontilan käsitettä.
Sivu 1 .. Sivu 2 .. Sivu 3 .. Sivu 4