2004-11-15
"Ei-paikan" merkitys teoksessa Empire viittaa lyhyesti sanottuna imperiaalisen vallan läsnäoloon kaikkialla sekä globaalien markkinoiden toteutumiseen. Imperiumin tilassa ei ole yhtä vallan paikkaa, sillä se on sekä kaikkialla että ei missään. Sama koskee inhimillisen luovuuden universaaliutta postmoderneissa tuotantosuhteissa: "Imperiumi on maailman tuotannon ei-paikka, jossa työtä riistetään."***
Poliittisen toiminnan kontekstissa tämä "ei-paikallisuus" korostaa sen muuttuvaa, nomadista ja liikkuvaa luonnetta. "Ei-paikallinen" politiikka poikkeaa selkeästi "attacilaisesta" rakkaussuhteesta kansallisvaltioon. Se on samalla vaihtoehtoinen ratkaisu sellaiselle käsitykselle politiikasta, joka näkee paikallisyhteisön tai kunnan ensisijaisena politiikan paikkana ja jonka mukaan se, mikä ihmisiä viime kädessä yhdistää, on jäsenyys paikallisyhteisössä ikään kuin yhteinen "kuntalaisuus" takaisi harmonian.
"Ei-paikan" korostus ei kuitenkaan saa toimia perusteena konkreettisen poliittisen paikan kysymyksen laiminlyönnille. Poliittisista tiloista on erilaisia muunnoksia eri tasoilla: paikallisten vastavaltojen tapauksessa tämä tila voi olla esim. sosiaalikeskus, ja toisaalta on mobilisaatioita, jotka tapahtuvat pelkästään kansallisella tasolla. Mutta jos ajattelemme, että kansallisvaltio ei enää ole suvereeni ja että suvereniteetti on kohdattava, meillä täytyy olla idea poliittisesta tilasta, jossa tämä kohtaaminen tapahtuu. Historiallisesti poliittisen toiminnan paradigma on aina ollut yhteydessä tiettyyn poliittiseen tilaan.
Tällä hetkellä Eurooppa, sen instituutiot ja sen ulkoparlamentaariset yhteiskunnalliset dynamiikat, on ainoa näkyvä poliittinen tila, jossa on mahdollista toimia kansallisvaltion ehtojen ja globaalin hallinnoinnin epämääräisten unelmien tuolla puolen (ja siten, kansallisen ja globaalin vallankumouksen tuolla puolen). Se, täytetäänkö tämä potentiaali, riippuu paljolti kyvystä rakentaa antagonistista vuorovaikutusta institutionaalisen ja sosiaalisen Euroopan välillä. Siten Eurooppa on ennen kaikkea kamppailun paikka. Paikka, jossa on mahdollista vaatia uutta perustuslakia, absoluuttista poliittista demokratiaa ja kansalaisoikeuksia, joita kansallisella tasolla pidetään "kansallisen edun vastaisina". Vaatia Eurooppaa, joka on sekä anti-imperiaalinen että postkolonialistinen. Vaatia uudistuksia, jotka ovat kamppailujen tuloksia ja joiden kautta on mahdollista tuottaa murtumia.
Teoria, kuten organisaatiokin, on myös yksi suojista ulkoista haltuunottoa vastaan. Tämä on yksi syistä, joiden vuoksi on välttämätöntä pitää yllä ja kehittää sen korkeaa tasoa. Spektaakkelin kykyjä imeä itseensä mitä tahansa sitä vastaan suunnattuja kritiikkejä ei voida yliarvioida. Mitä enemmän teorialla on autonomiaa sen korkean tason seurauksena, sitä immuunimpi se on haltuunotolle, vaikka mitään täydellista immuniteettia ei olekaan, vaan on pikemminkin erilaisia saastumisen asteita.
Missä muodossa käsittelemämme ristiriita ilmenee teorian kentällä? Eikö ole totta, että aiemmin autonomisia liikkeitä (kuten Indymediaa) on analysoitu rihmastomaisina muodostelmina, rihmastoina ilman keskusinstansseja, useine sisään- ja uloskäynteineen, muodostelmina jatkuvassa itsekonstituutiossa, joka pyrkii laajenemaan? Ja eikö ole myös totta, että rihmastojen vastakohta, puumaiset muodostelmat, on samaistettu viholliseksi, sekä itsessämme olevana taipumuksena, jota meidän vastustettava, että vihollisena yhteiskunnallisten voimien joukossa? Samalla ennen niin puumainen suvereeni on alkanut toimia verkostomaisesti, eräänlaisena valerihmastona.
Jos kamppailusykli siis todella on päättynyt, onko tapahtunut myös muutos analyysin keskittymisessä, eräänlainen teoreettinen käänne suvereeniin analyysin kohteena, paluu "kovaan politiikkaan"? Onko tapahtunut käänne asioiden ajattelemiseen "poikkeustilan" käsitteen kautta ja siten subjektina toimimisen käsittämiseen poikkeustilan julistamisen haltuunottona? Liikkeiden syklin päättyminen oli selkeästi yhteydessä siihen, että vallan kohtaamiset johtivat väkivaltaan ja esittivät meillä kirkkaan kuvan viime kädessä suvereenin hallussa olevasta menetelmästä, rajan asettamisesta elämän ja kuoleman välille. Tässä suhteessa "teoreettinen käänne" edellisessä merkityksessä olisi hyvin looginen askel.
Toisaalta on hyvin kyseenalaista, onko tämä "teoreettinen käänne" totta ja pitääkö liikahdus rihmastosta suvereeniin analyysin kohteena todella paikkansa: ei ole sattumaa, että Hardt ja Negri kirjoittivat teoksensa Empire ennen moninaisuuden analyysiä (Multitude), aivan kuten ei ole sattumaa, että Marxin työ oli pääoman analyysiä pikemminkin kuin työväenluokan tulevaisuuden kuvailua. Joten kumpi tulee ensin? Ehkä "ensimmäistä" ei ole, sillä halut kulkevat käsi kädessä todellisten riistosuhteiden kritiikin kanssa ja kamppailu sinänsä on konstitutiivista. Kamppailu on se, mikä yhdistää näitä tasoja: ei ole vallan analyysiä ilman niiden näkökulmaa, jotka vihaavat valtaa ja kamppailevat sitä vastaan, aivan kuten ilman heidän kamppailunsa analyysiä ei ole analyysiä siitä, mitä he luovat.
* Ks. esim. Yhteiset paikat (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=157) tai Sykli ja liike, politiikka ja päätös (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=171).
** Ks. esim. Exoduksen poliittinen teoria (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=51).
*** "Empire is the non-place of world production where labor is exploited."
Sivu 1 .. Sivu 2