2004-02-02
Kääntänyt: Markus Termonen
Samalla kun Cancúnissa mobilisaatiot vaikuttivat osaltaan WTO:n epäonnistumiseen ja kun Irakin sodan "loppu" ei pysäytä yhteiskunnallista konfliktia USA:ssa, pakkomielteinen ajatus on kiertänyt Euroopassa: ajatus, että liikkeen sykli on päättynyt. Entä jos, sen sijaan, globaali liike oli aiheuttanut syklien ja takaisin virtaamisen kaavan kriisin, murtaen klassiset edustuksen mekanismit? DeriveApprodi-projekti - pluraalisen kehittelyn avoin tila ja muutosprosessien sisäinen tutkimusmaaperä - liikehtii politisoinnin avoimeksi tilaksi tarkoitetun liikkeen hypoteesissa.
Pakkomielteinen ajatus on kiertänyt Euroopassa kuukausien ajan: ajatus, että liikkeen eräs sykli on päättynyt, tai jopa, että liikkeen koko sykli on päättynyt. Ensin olisi pohdittava itse liikkeen kategoriaa. Vuosikymmenellä, jonka olemme jättäneet taaksemme, ainakin Italiassa se tarkoitti pääasiassa järjestäytyneitä aineksia, pyyhkien pois minkä tahansa mahdollisuuden marginaalista niiden välillä ja, siten, liikkeen sisällä. Samanaikaisesti, moninaisuuden käyttäytymisen ambivalenteissa poimuissa, kyynisyyden ja uuden sosiaalisuuden rakentamisen välissä, individualismin ja singulaarisuuksien valorisaation välillä, punottiin moninaisia kommunikaation lankoja ja oli nähtävissä pieniä selviytymisen ja vastarinnan käytäntöjä. Kaivettiin maanalaisia tunneleita, ja niiden läpi kulki kaoottinen, vahva ja aina pluraalinen maailman muuttuvuuden jännite. Sillä välin tuli yhä enemmän selväksi, että 1990-luvun kuvaileminen liikkeiden poissaolon ehdoin oli kapean ajattelun muoto: tuolta vuosikymmeneltä löydämme työläisten kamppailut, jotka sytyttivät tuleen Korean suuret autotehtaat; vastarinnan monikansallisia yrityksiä vastaan Nigeriassa, maattomien kamppailut Brasiliassa, Los Angelesin tai zapatistisen Chiapasin kamppailut (ja olisi hyödyllistä muistaa, että alkemialle, joka on aina luonnehtinut työläis- tai proletaarisen kapinoinnin suuria räjähdyksiä, 1994 oli zapatistikapinan vuosi, kuten myös vuosi, jolloin mitattiin maailman mittakaavassa 20. vuosisadan suurin yleislakkojen lukumäärä).
Tämä liikkeen "unilateraalinen" ajatus oli lyhytnäköinen ja tulevaisuuden ennakoimisen suhteen virheellinen, koska se ei kyennyt tunnistamaan globaalin vastarinnan oireita ja koska se omaksui vastapuolen näkökannan kapitalismin riemuvoitosta sekä historian lopusta. Tässä kertomuksessa ainoaa (sileää) tilaa piti hallussaan vallan diskurssi ja sen kriitikkojen vallan vääriin tekoihin ja julmimpiin vaikutuksiin kohdistama steriili arvostelu. Samaa linssiä käytettiin esimerkiksi kaksi vuotta sitten Argentiinan kriisin räjähtämisen havainnoimiseksi: sen sijaan, että kiinnitettiin asianmukaista huomiota (myös) yhteiskunnalliseen kapinaan, joka sen synnytti, katsottiin vain Maailman valuuttarahaston ja Maailmanpankin rikolliseen vastuuseen.
Tuosta ristiriitaisesta ja vaikeasta vuosikymmenestä tuli Seattlen kapina: globaalien kamppailujen symboli. Siitä eteenpäin, Genovaan saakka, liike sotki kortteja siihen pisteeseen asti, että "mikään ei tulisi koskaan enää olemaan ennallaan". Kun liike purkautuu voimallisesti ja valloittaa globaalin näyttämön, se tekee järjestäytyneet ainekset epävakaisiksi ja usein saattaa ne kriisiin. Jos emme pohdi tätä kysymystä, tulemme jatkamaan menneisyyden varjojen ja haamujen projektoimista tulevaisuuteen tai jatkamaan olemista sokaistuneita kuvasta - syklin lopusta - joka jakaa saman näkökulman vihollisen kanssa.
Mutta asiaan liittyy enemmänkin. Eräs tärkeimmistä huomioonotettavista näkökulmamuutoksista liittyy suhteeseen keskustan ja periferian välillä. "Kolmasmaailmalaisen" ideologian edistyksellisyys kaatuu yhdessä sen kategorioiden kanssa, olettaen että ne koskaan merkitsivät mitään sen koloniaalisen ja imperialistisen logiikan ulkopuolella, joka takoi ne moderniuden alussa. Enää ei ole olemassa edistyneempiä ja jälkeenjääneempiä paikkoja. Entisten "periferioiden" liikkeet lopultakin paljastavat ja tekevät karkeiksi ylimieliset paikalliset väittelymme. Toisin sanoen meiltä puuttuu viime vuosien aikana kasautunut teoreettinen potentiaali, joka kykenee tarjoamaan ratkaisevia kehittelyjä ja joka tarvitsee ainoastaan kääntää pillereiksi massalle, jota kutsutaan ystävällisesti moninaisuudeksi. Tämän päivän kiireenä on teoreettisen käytännön voimallistaminen, jatkuva tutkimus, joka ei pyri kaukaisten tulevaisuuksien esiinkutsumiseen eikä ehdottamiskelvottomien menneisyyksien henkiinherättämiseen, vaan nykyisyyden kyselemiseen sen muuttamiseksi.
Kuilu liikkeen järjestäytyneiden todellisuuksien ja liikkeen itsensä välillä on nyt jokaiselle selvä. Meidän on aloitettava tästä vajoamatta helppoon johtopäätökseen organisaation hyväksikäyttämisestä sosiaalista konfliktia vastaan.
Sen jälkeen kun globaali liike on helposti pannut merkille edustuksellisen demokratian kriisin, se ei ole vielä löytänyt uusia järjestäytymisen alkemioita, joilla voittaa se. Se on kritisoinut järjestäytyneitä aineksia, mutta ei ole toistaiseksi kyennyt löytämään autonomista poliittista edustustaan. Emme usko, kuten jotkut väittävät, ettei organisaatiolla ollut myönteisiä tehtäviä esimerkiksi aikarajojen valmistelussa, rakenteellisten kommunikaatiokanavien tarjoamisessa ja koordinaatiomuotojen helpottamisessa. Emme kuitenkaan usko, että organisaatiot ovat kaikki.
Siten, järjestäytyneen edustuksen mekanismien kriisi ei ole yhtäpitävä liikkeen kriisin kanssa: syklin lopun hypoteesi johtaa yliyksinkertaistuksiin todellisuudesta, jonka sisäisesti liikumme. Kysymys menee paljon syvemmälle: se, mikä on kriisissä, on syklien klassiseen muotoon perustuva liikkeiden analyysi: kaava, jonka mukaan liikkeet syntyvät, kasvavat, saavuttavat huipun, tuhoutuvat ja virtaavat takaisin annetun ajallisen kehyksen sisäisesti.
Syklien kaavalla oli kaksi erityistä ulottuvuutta. Ensimmäinen on tilallinen: paikallisten tai kansallisten liikkeiden toiminnan konteksti. Tänään tämä liike on kuitenkin, omaksumalla globaalin tilan toiminnan tilana, määrittänyt harppauksen mittakaavassa, joka antaa merkin laadullisesta, kuten myös määrällisestä muutoksesta.
Samalla kun me Italiassa puhumme syklin lopusta, mobilisaatiot Cancúnissa vaikuttavat osaltaan WTO:n epäonnistumiseen; Boliviassa tapahtuu menestyksekäs kapina (vaikkakin kauhistuttavaan hintaan mitä tulee kuolleiden määrään) hallitusta ja monikansallisia yhtiöitä vastaan; USA:ssa sodanvastainen liike on hyvässä kunnossa jopa sotatapahtumien virallisen lopun jälkeen; Etelä-Afrikassa kamppailut ANC:n uusliberalistista politiikkaa vastaan jatkuvat; Brasiliassa, Argentiinassa ja Venezuelassa tapahtuu tärkeitä poliittisia kokeiluja.
Nämä konfliktilaboratoriot eivät ole erillisiä, eivätkä ne ainoastaan seuraa toinen toisiaan kansainvälisen solidaarisuuden klassisen näkökulman mukaisesti. Päinvastoin, ne ovat väistämättömästi keskinäisessä yhteydessä. Ne kommunikoivat ja antavat polttoainetta toinen toisilleen, eivät enää ennakoiden kaivattua globaalin tilan yhteyttä, vaan pikemminkin edellyttäen sen nykyisyytemme piirteeksi.
Piqueterojen kamppailut argentiinalaisessa yhteiskunnallisessa tehtaassa ja siirtolaisten pakenemisen organisointi Woomeran säilöönottokeskuksissa eivät kerro meille kaukaisista tarinoista, vaan ne puhuvat meille (kuten Bari Palesen säilöönottokeskuksesta pakeneminen, joka päätti NoBorder-leirin Frassanitossa viime kesänä, oli Woomeran kaiku): ne puhuvat meille elävän työn uusien muotojen järjestäytymiskokeiluista, siitä kuinka hyökätä tuotantosuhteiden materiaalisuutta vastaan, globaalin vastarinnan rajoista ja potentiaaleista. Samalla tavoin, Imperiumin sydämestä vatsaan, emme ole hankkimassa tulevaisuutemme ennakointeja tai selityksiä, vaan tutkimushypoteeseja, kollektiivisia kertomuksia, avoimia ongelmia sellaisten käytäntöjen keksimiseksi, jotka ovat nykyisyyden haasteiden arvoisia.
Toinen ulottuvuus, johon liikkeiden syklisen luonteen hypoteesi perustui, on lineaarinen tavoitteiden käsitys: referenttinä oli valta (ruumiillistuneena Valtioon), kehitystä mitattiin konfliktuaalisen suhteen näkökulmasta, lopulta sen kimppuun hyökkäämiseksi tai uudistusten saavuttamiseksi. Takaisin virtaaminen seurasi aina sekä voittoja että tappioita. Tämä kaava on nyt tullut päätökseen, ei ainoastaan sen vuoksi, että suvereenisuuden irtaantuminen tekee vallan paikoista paljon epämääräisempiä, vaan myös koska liikkeen vaatimukset - sota ja rauha, ihmisten vapaa liike, työ, teknologioiden ja tieteellisen tutkimuksen tavaramuodon kumoaminen, ympäristönsuojelu - menevät ongelmien juureen, ne eivät ole supistettavissa mihinkään "vaiheittaiseen" ohjelmaan.
Sopivin paradigma tämän todellisuuden kuvailemiseksi on siirtolaisten sosiaalinen liike, subjektien jotka liikkuvassa kritiikissään asettavat kriisiin kansainvälisen työnjaon sekä kansalliset kuten myös palkkaukseen liittyvät rajat. Siirtolaiset ovat subjekteja, joita ei voi rauhoittaa lähtöpaikoissaan (kuten differentialistinen rasismi toivoisi) eikä saapumispaikoissaan (kuten integrationistinen logiikka tahtoisi). Paeten ja etsien toista mahdollista maailmaa he tuovat konfliktinsa ja jännitteensä paikkoihin, joihin he saapuvat (kuinka väliaikaisesti tai pysyvästi tahansa). Tämä on aivan samanlaista kuin globaali liike. Varmastikin se, mikä on yhä auki, on sellaisten referenttien ja vastinkappaleiden, pisteiden - kuinka väliaikaisten tahansa - yksilöimisen solmu, joihin kohdistaa painetta prosesseihin vaikuttamiseksi. On toivottavaa, että väittely näistä teemoista jatkuu, pikemminkin kuin viipyy ulottuvuuksissa, joita olisi kerran kutsuttu politisoiviksi. Tästä näkökulmasta olemme sitä mieltä, että Euroopan ajatusta on tarpeen pitää ambivalenttina tilana ja mahdollisena maaperänä kokeiluille muutoksen puolesta.
Alustaan saakka, teesi siitä, että liike oli toisenlaisen globalisaation - kamppailujen ja vastarinnan globalisaation - toimija, aiheutti yksityiskohtaisen polemiikin niitä vastaan, jotka suuntautuivat (ja suuntautuvat yhä) ennen kaikkea kohti kansallisten tilojen uudelleensaavuttamista ja sosiaalivaltion klassisia vipuja "uusliberalistisen" globaalisaation kesyttämiseksi tai torjumiseksi. Emme tahdo, että näitä pyrkimyksiä siirretään kansalliselta mantereen tasolle, osoittaen Eurooppaan uudistuneen antiamerikkalaisuuden vahvana subjektina. Ollaksemme täsmällisempiä: meille keskeinen asia ei ole pitää yllä epäkäytännöllisiä poliittisia projekteja, jotka pyrkivät paikallisten ja/tai kansallisten runkojen käyttämiseen globaalin pääoman vastaisen kamppailun ja vastarinnan kokemusten lujittamiseksi. Se, mitä sanomme on, että mitä tahansa poliittista projektia, riippumatta sen alueellisesta soveltamisen mittakaavasta, täytyy luonnehtia avoin asenne globaaliin ulottuvuuteen, jonka raketamiseen juuri työväenluokan ja postkolonialististen kamppailujen kokemus myötävaikutti enemmän kuin kapitalistinen kehitys.
Kuten teimme Genovan jälkeen, palaamme tänään asettaaksemme panoksemme avoimeksi ja monimutkaiseksi politisoinnin tilaksi tarkoitetun liikkeen hellittämättömyydelle, tilan jossa poliittisen agitaation ja sosiaalisen konfliktin moninaiset kokemukset, käytäntöjen ja kielien kokeilut, eivät ole supistettavissa osiensa summaksi: konstitutiivinen tila, jossa subjektivisaation prosessi on aina avoin.
Tässä jatkuvassa tutkimuksessa tarkoituksenamme ei selvästikään ole heittää pois perintöä, jonka menneiden radikaalien kokemusten parhaat osat jättivät meille: mutta "testamentin" hyödyntämiseksi sitovana ehtona on itsemme vapauttaminen mistä tahansa nostalgiasta sekä tässä ja nyt sen kaiken hylkääminen, mitä on ojennettu meille, joka on elossa ja jolla on pulssi.
Tarkoituksenamme ei ole sanoa, että liikkeen sisällä ei ole ristiriitoja tai jälkien takaisin kulkemista ja virheitä, tai, yksinkertaisemmin, tämän päivän uusia vaikeuksia: kuten nykyisen vastineen etsiminen taylorististen tehtaiden lakoille; tuotannollisten suhteiden materiaalisuuteen vaikuttamisen vaikeus; tai sodan lopettaminen, huolimatta 110 miljoonasta miehestä ja naisesta, jotka osoittivat mieltään ympäri maailmaa helmikuun 15. päivänä.
Rajoja ja ongelmia täytyy korostaa ennen kaikkea, mutta sen politisoinnin tilan sisällä, jota kutsumme globaaliksi liikkeeksi. Tämän ulkopuolella ei ole mitään muuta kuin paluu ideologiseen ja materiasta irtautuneeseen kiistaan, itseensä viittaavan kyvyttömyyden tila-aikaan. Vaikeuksien ja epävarmuuksien ahdistavuudesta huolimatta meistä näyttää paljon haastavammalta jatkaa kokeilua ja yhteistutkimusta rauhattomaksi tekevillä tavoilla niiden vihdoinkin myrskyisten merien keskellä, joiden lävitse purjehdimme.
Sivu 1 .. Sivu 2