Sykli ja liike, politiikka ja päätös

Viime aikoina globaalitasolla on käyty keskustelua vuonna 1999 Seattlesta alkaneen liikkeen taistelusyklin päättymisestä tai sen jatkumisesta. Olemme olleet yksi niistä osapuolista, jotka ovat käynnistäneet tämän keskustelun. Keskustelu ei ole akateeminen, eikä se ole pelkästään teoreettinen. Sen loppupäätelmät tulevat tuottamaan poliittisia positioita ja käytännön päätöksiä, jotka vaikuttavat toimintaamme. Näkemyksiämme syklin päättymisestä on kritisoitu sanomalla, että tämä sykli ei ole alkanut Seattlessa ja päättynyt Genovassa. On sanottu, että se on alkanut paljon aikaisemmin ja jossakin aivan muualla kuin Pohjois-Amerikassa tai Euroopassa: "1994 oli zapatistikapinan vuosi, kuten myös vuosi, jolloin mitattiin maailman mittakaavassa 20. vuosisadan suurin yleislakkojen lukumäärä" (DeriveApprodi). Samaan hengenvetoon lisätään, että sykli on jatkunut vuoden 2001 Genovan tapahtumien jälkeen Argentiinassa, Boliviassa ja monissa muissa paikoissa.

Väittämän takana, että sykli ei olisi päättynyt, on puutteellinen tulkinta sykli- ja liikekäsitteestä. Tämä puutteellinen tulkinta taas johtuu kyvyttömyydestä ymmärtää liikkeen, poliittisen subjektiivisuuden ja tuotantotavan kehityksen välistä monipuolista suhdetta. Lyhyesti voisi sanoa, että poliittinen subjektiivisuus päättää, että liike toimii tilanteessa ja tuotantomuodossa, jota liike itse tuottaa. Tulkinnan puutteellisuus on makroskooppinen, kun huomioidaan, kuinka liikkeen subjektiivisuus (ja myös autonominen poliittinen subjektiivisuus) on itsessään tuotantovoima. Pitää siis sanoa, että ennen kaikkea liike on tietyn tuottavan subjektin (immateriaalisen, kommunikatiivisen, globaalin ja verkostoituneen työläisen) liike. Oikeastaan se ei saisi olla mitään muuta. Se ei ole liike jonkin puolesta tai jotakin vastaan - se on ainoastaan tuottavan subjektin liike, jolla on oma ontologia, pääoman ja vallan ollessa pelkästään reaktiivisia, vailla ontologiaa, ontologisia tyhjiöitä.

Myös se tapa, jolla yhteiskunnallisen liikkeen sykli käsitetään, on puutteellinen. Sykli ei ole kaikkien taistelujen summa, se on jotain muuta ja paljon enemmän: se on taistelujen kiertoa, yhteisten toiminta- ja kommunikaatiomallien ja organisaatiomuotojen spontaania tuottamista. Tämän vuoksi on hyvin mahdollista, että tietyssä ajanjaksossa esiintyy paljon taisteluita, jotka kuitenkaan eivät tuota sykliä, tai päinvastoin on mahdollista, että sykli syntyy pienemmästä määrästä konflikteja. Vanha satu määrästä, joka muuttuu laaduksi, kuuluu samaan sarjaan tarinan kanssa, jossa sammakko muuttuu prinssiksi.

Metodologisella tasolla on sanottava, että murtuman menetelmä ja uuden avautumisen korostamiset ovat lähempänä meidän tapaamme käsittää konfliktia ja maailmaa kuin jatkuvuuden ihannointi. Pidämme enemmän keskeneräisistä goottisista katedraaleista kuin täydellisistä loppuun saatetuista romaanisista kirkoista.

DeriveApprodin kirjoitusta, jota tässä kritisoidaan toverihengessä (kuten ystävän poliittisia näkemyksiä voidaan kritisoida pöydän ääressä punaviinilasi kädessä), käytetään tässä eräänlaisena paradigmaattisena esimerkkinä jatkuvuusdiskurssista, vaikkakin on hyvin todennäköistä, että loppupäätelmämme ovat jossakin määrin samoja. Kirjoituksessa liikettä kuvataan politisoinnin tilana. Olisi liiankin helppoa sanoa, että liike on liike ja politiikka on politiikkaa. Ehkä tässä kohtaavat kaksi erilaista tapaa tulkita termi "politiikka".

Ehkä käytämme politiikasta eräänlaista schmittiläistä tulkintaa, joka pakottaa meidät olemaan äärimmäisen varovaisia politiikan kanssa. Liikkeen politisointi tarkoittaa liikkeen kuolemaa, sen muuttumista poliittisten fraktioiden taistelutantereeksi ja taktiikan kentäksi. Politiikka muuttuu muodolliseksi, loputtomaksi keskusteluksi, joka pyrkii saavuttamaan liikkeen sisäistä konsensusta johtaen samalla politiikan tappamiseen. Politiikka ei ole puhumista, politiikka on päättämistä. Politiikka ei ole asteittainen prosessi. Politiikka on päätös, joka perustaa kaikki prosessit.

Tässä ironisessa ympyröiden sulkeutumisessa ja suuressa operaismon revivalissa, jonka keskeisenä osana on Toni Negrin ja Michael Hardtin "Empire", trontilainen politiikan autonomia^* (liiankin usein unohdettu operaismon pimeä puoli) ei ole the dark side of the moon. Päinvastoin politiikan autonomia tarkoittaa, että taistelujen spontaanisuuden ei tarvitse kehittyä poliittisen johdon pillin määräämän tahdin mukaan. Spontaanisuuden ei tarvitse seurata etujoukkoa. Politiikan autonomia voi tarkoittaa vastavuoroista autonomiaa. Samalla hierarkioiden ja suvereniteetin mahdollisuus erotetaan kokonaan liikkeestä. Moninaisuus taistelee strategian kentällä, se rakentuu ontologisesti, ja erillinen poliitikkojen stand (saksaa: tarkoittaa yhteiskuntaryhmää, korporaatiota) toimii taktiikan alueella, eli päättää poliittisista käänteistä, nimistä ja uusista avautumisista. Tämä tarkoittaa, että siirtolaiset liikkuvat taistelemalla ja taistelevat liikkumalla: on aivan turhaa lähteä politisoimaan tätä yhteiskunnallista liikettä, joka itsessään sisältää oman liikkeensä päämäärän. Sama pätee asuntojen tai sosiaalikeskuksien valtaajiin tai commonsien haltuunottajiin. Ei ole tilaa, jota pitäisi politisoida. Politiikka on määritellyt ennalta tämän tilan. Se on perustanut tämän tilan.

Politiikan autonomia on ainoa tie, jonka kautta moninaisuuden absoluuttisen radikaali ontologia voidaan erottaa politiikan kentästä. Moninaisuuden tehtävä ei ole rakentaa ihanneyhteiskuntaa tai täydellistä sisäistä muodollista demokratiaa, vaan toimia. Siirtolaisten pitää liikkua ja valtaajien vallata. Poliittisen standin tehtävä ei puolestaan ole edustaa moninaisuutta, vaan päättää taktiikasta (kuten Tronti opettaa). Politiikan ja spontaanisuuden välinen ristiriita voidaan ratkaista ainoastaan erottamalla ne toisistaan, eikä etsimällä soviteltuja muotoja, jotka murhaavat sekä mahdollisuuden päätökseen että mahdollisuuden liikkeen "vitaaliselle ponnistukselle". Tällainen vaara piilee DeriveApprodin kirjoituksessa: "Sen jälkeen, kun globaali liike on helposti pannut merkille edustuksellisen demokratian kriisin, se ei ole vielä löytänyt uusia järjestäytymisen alkemioita, joilla voittaa se. Se on kritisoinut järjestäytyneitä aineksia, mutta ei ole toistaiseksi kyennyt löytämään autonomista poliittista edustustaan".

DeriveApprodin kirjoituksessa esitetään myös: "Se, mikä on kriisissä, on syklien klassiseen muotoon perustuva liikkeiden analyysi: kaava, jonka mukaan liikkeet syntyvät, kasvavat, saavuttavat huipun, tuhoutuvat ja virtaavat takaisin annetun ajallisen kehyksen sisäisesti". Tuntuu siltä, että ei haluta ymmärtää, että se, millä oikeastaan on merkitystä, on ainoastaan hetki, jolloin murtuma tapahtuu. Liikkeen elinkaarella ei ole poliittisesti mitään merkitystä. Poliittisesti ottaen merkitystä on ainoastaan liikkeen perustamisen ja lopettamisen hetkillä. On korostettava päätöksen merkitystä. Liikkeen päättyminen ja uuden alun julistaminen liittyvät pikemminkin sen rikkautta tuottavien muotojen muuttumiseen kuin liikkeen metropolien katutasolla tapahtuviin nousuihin.

Seattlessa emme todistaneet "Seattlen liikkeen" syntyä, vaan todistimme immateriaalisen, verkostoituneen ja kommunikatiivisen globaalityöläisen esillenousua. Genovassa todistimme sen perääntymistä. Huolimatta siitä, että näiden tapahtumien jälkeen on ollut miljoonia ihmisiä kokoon kasaavia mielenosoituksia. Nämä mielenosoitukset eivät enää ole tuoneet mitään uutta, ja siksi kukaan ei enää muista niitä. Ne olivat Italian tapauksessa kansallisia mielenosoituksia (askel taaksepäin globaalitasosta). Ne olivat rauhanmarsseja juuri silloin, kun olisimme tarvinneet sotatansseja. Yhdelläkään rauhanmarssilla, vaikka se kokoaisi yhteen viisi miljoonaa ihmistä, ei ole, eikä voi olla, samaa merkitystä kuin Prahan 20 000 ihmisen mielenosoituksella. Massan fetisismi ei ole kiinnostavaa. Massat kiinnostavat ainoastaan niitä, jotka etsivät joukkoja, joita johtaa. Kiinnostavampaa on moninaisuus, ja rakenteellisesti moninaisuus ei voi ilmaantua kaduille miljoonina, vaikkakin se tuottaa miljoonina, mutta se tuottaa tuhansissa verkostoissa, jotka eivät koskaan tule yhteen samalla hetkellä. Miljoonien ihmisten mielenosoitus on pelottava esimerkki 1900-luvulta, ei toivon merkki tälle vuosituhannelle.

Liikkeen syklin klassinen muoto (syntymä-kasvu-kuihtuminen-kuolema) ei ole tekemisissä politiikan kanssa, koska politiikka on aina epäajankohtaista, se on aina yllätyksellistä, se on aina kairoksen hetkeä. Politiikka murtaa tai avaa syklin päätöksellä. Se ei voi olla lineaarista. Politiikka ei ole sykli, eikä se ole liike - se tulee aina ennen sykliä ja syklin jälkeen. Liike tuhoaa toiminnassaan vihollista, jonka poliittinen päätös on nimennyt. Massatuotantotehdas on vihollinen, yhteiskunnallinen tehdas on vihollinen, immateriaalinen verkostotuotanto on vihollinen: tästä alkaa liike, olkoon sen nimi mikä tahansa, ja olkoon sen organisaatiomuoto mikä tahansa. Vihollisen määrittelyn jälkeen alkavat taistelut, jotka tuhoavat vihollista, ja tämän jälkeen poliittinen subjektiivisuus - poliittinen stand - julistaa päätöksen ja uuden vihollisen. Carl Schmittin politiikan kategoriat (päätös ja ystävä/vihollinen-asetelma) toimivat tässä kairoksena, politiikan hetkenä, avautumisena, jonka jälkeen murtuma toteutuu. Poliittinen toiminta on vain kairoksen hetkien luontia (organisaation nimien muuttamista, lehtien tai keskustelufoorumien lopettamista, välirikkoja jne.). Nietzsche sopii hyvin tähän kontekstiin, vaikkakin alussa se voi tuntua vaikealta: ikuinen paluu on kairoksen (eli poliittisen päätöksen tai uuden vihollinen/ystävä-asetelman) paluuta. Nietzsche avaa filosofisesti mahdollisuuden ikuiselle hetkelliselle Schmittin ja politiikan paluulle. Deleuzelainen ero ja toisto ovat jatkuvasti läsnä. Politiikka julistaa eron, ja toisto toistaa sen ikuisesti aina eri muodossa synnyttäen aina uuden eron. Se, mikä toistuu, on aina ero.

Gilles Deleuzen Difference and Repetition on kirja, jolla on edelleen paljon sanottavaa syklistä ja siitä, että se, mikä palaa ikuisesti, ei ole toisto, vaan eroavaisuuden mahdollisuus. Toisto toistaa eroavaisuutta. Walter Benjamin sanoo: "Alistettujen traditio opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö", ja siksi meidän olisi aina itse julistettava tämä poikkeustila, määriteltävä uusi vihollinen ja hajotettava säännönmukaisuuden mahdollisuus.

Viitaten edelleen DeriveApprodin kirjoitukseen: on vaikea suhtautua vakavasti kritiikkiin, joka perustuen muka postkolonialismiin syyttää syklin päättymistä julistavia eurokeskeisyydestä. Sykli on ehkä päättynyt Euroopassa tai Amerikassa, mutta se tietenkin jatkuu Boliviassa tai Venezuelassa. Jos oikein tarkkoja ollaan, juuri postkolonialistinen diskurssi - ainakin sen varhaisemmassa muodossa - on itsessään hyvin eurokeskeinen. Se kertoo aina conquistadoreista ja Montezumasta. Se kertoo tämän kohtaamisen jälkeisestä ajasta, eikä sitä edeltävästä idyllistä. Juuri samalla tavalla, kuten teki aikoinaan italialainen operaismo, joka ei asettanut taistelun keskipisteeksi Sisilian sitruunatarhoja, vaan Torinon tehtaat - paikan, jossa työläiset ja tehdaskuri kohtasivat. Vaikka noina samoina vuosina yhteiskunnalliset konfliktit olivat Sisiliassa verisempiä kuin Torinossa, ne eivät kuitenkaan kyenneet vaikuttamaan tuotantoprosesseihin ja siten muodostamaan sykliä.