2003-02-08
Jos "valta" tarkoittaa voimien välistä suhdetta, "toiminta" tarkoittaa voimien väliseen suhteeseen vaikuttamista. Kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta entäpä kun "valta" koostuu äärimmäisen voimakkaista aloitteellisuuden haltuunottamisen sekä sopeuttamisen mekanismeista, jotka tekevät "vaikuttamisesta" näennäistä sekä "vaikutuksista" toisenlaisia kuin toimija on tarkoittanut? Ja entäpä kun (postfordistinen) "työ" on omaksunut "poliittiselle toiminnalle" ominaisia "virtuoosimaisuutta" edellyttäviä piirteitä kuten mahdottoman hallinnan, ongelmien ratkaisun sekä improvisoinnin?
Näitä kysymyksiä on lähestynyt mm. italialainen teoreetikko Paolo Virno, jonka historiallisena taustana on toiminta 1970-luvun voimakkaassa autonomimarxilaisessa liikehdinnässä. Kirjoituksessaan Virtuosity and revolution Virno lähtee liikkeelle toteamuksesta, ettei mikään ei ole nykyään niin pulmallista kuin kysymys siitä mitä "toiminta" tarkoittaa. Oletettu vastaus tähän kysymykseen ikään kuin haihtuu epäyhtenäisyydeksi.
Eikö "toiminta" sanan radikaalissa merkityksessä viittaakin merkittävään valtasuhteen ja tilanteen ehtojen muuttamiseen? Virno painottaa paon, "exoduksen", merkitystä radikaalina olemassaolevan valtasuhteen hylkäämisen ja muuttamisen menetelmänä. Pakeneminen ja "protesti" (pelkkänä valituksen esittämisenä tietyssä olosuhteessa) osoittautuvat eri asioiksi juuri tässä suhteessa: pako muuntaa olosuhteet, joissa konflikti tapahtuu, sen sijaan että pitää konfliktia liikuttamattomana horisonttina. Se muuttaa kontekstin, jonka sisäisesti ongelma nousee esiin, sen sijaan että valitsisi ensimmäisen tai toisen jo tarjolla olevista vaihtoehdoista. Exodus vaihtaa pelin säännöt ja hämmentää vihollista.
Nimitys viittaa konkreettisesti esimerkiksi niihin kamppailuihin, joita proletaarit ovat aikojen saatossa käyneet liikkumisestaan. Korkeasti koulutetun työvoiman exodus osaltaan tuhosi esim. Neuvostoliiton ja DDR:n. Legendaariset IWW:n agitaattorit, joista monet olivat siirtolaisia, liikkuivat jatkuvasti levittäessään organisaatiota ja taisteluita. Nykyaikana köyhistä maista tulevien työläisten exodus pakottaa pääoman keksimään uusia kontrollin ja liikkumisen rajoittamisen menetelmiä.
Täsmennykseksi Virno nostaa esiin "kohtuuttomuuden" käsitteen merkityserot. Siinä missä "incontinence" tarkoittaa karkeaa niskoittelua, piittaamattomuutta ja välittömälle halulle antautumista, ja ylipäätään liberaalin yksilökäsityksen (omaehtoinen ja itseriittoinen yksilö, jolla on oma tahto) sisälle jäämistä, "intemperance" merkitsee sellaista "kaiken vaatimista", johon sisältyy annettujen eettisten ja poliittisten normien älyllinen ymmärtäminen. Ennalta olemassaolevaa tottelevaisuutta valtiota kohtaan ei hylätä "hillittömyyden" vuoksi, vaaan älyn ja poliittisen toiminnan järjestelmällisessä yhteydessä. Tässä mielessä "kohtuuttomuus" on exoduksen korkein hyve.
On valaisevaa painottaa myös exoduksen radikaalia poikkeamista perinteisestä "hobbesilaisesta" valtioteoriasta, jonka mukaan poliittisen elimen institutionalisoitumisen myötä asetamme itsellemme tottelemisen velvollisuuden edes tietämättä mitä kaikkea tuo tottelevaisuus tuo mukanaan. Tämän tottelevaisuuden ja "luonnontilasta kohoamisen" perusteita ovat itsesuojelu ja turvallisuus. Jos komennon ehdotonta hyväksymistä ei oletettaisi ennalta, lain tosiasiallisilla määräyksillä ei olisi pätevyyttä. Kyseessä on paradoksi: tottelevaisuuden velvollisuus on valtion olemassaolon sekä syy että seuraus; valtiota ylläpitää se mikä on myös sen perusta. Tämä alistuvaisuuden ja "rikkomuksen" sisällyksetön dialektiikka on tottelemattoman toiminnan hyökkäyksen kohde.
Hobbesilaisessa perinteessä "kansa" on tiukasti yhteydessä valtion olemassaoloon, ollen itse asiassa sen tuote. Tälle perinteelle "moninaisuus" on puhtaasti negatiivinen termi. Moninaisuus ei voi tulla valtioksi, koska se ei voi tehdä liittoja. Se ei voi siirtää oikeuksia suvereenille. Se ei voi lähentyä "yleiseksi tahdoksi", koska sillä on jo "yleinen äly". Moninaisuus hämärtää ja purkaa edustuksellisuuden mekanismit. Se ilmaisee itseään toimivien vähemmistöjen yhdistelmänä, samalla kun näistä vähemmistöistä yksikään ei tavoittele enemmistöksi tulemista. "Monen" jokainen tapaus on erottamaton toisten läsnäolosta, eikä yhtäkään tapausta voida ymmärtää irrallisena kielellisestä yhteistyöstä. Yhteistyö ei ole aines, jota voitaisiin mitata tai siirtää.