2007-07-02

Luokkataistelua kahdella vuosisadalla

Markus Termonen

Kaiken tämän pomo

Bertoluccin visioista hyvin poikkeavia luokkataistelunäkymiä esitteli Lars von Trierin The Boss of it All, jonka esitys Sodankylässä oli Suomen ensi-ilta. Von Trier on tehnyt vaihteeksi "halpiksen", vaikka ns. Amerikka-trilogian (kahtena ensimmäisenä osanaan Dogville ja Manderlay) kolmas osa on yhä kesken. "Välityöksi" The Boss of it All on hyvin mielenkiintoinen.

Siinä missä von Trierin edelliset elokuvat ovat olleet erittäin voimakasta ja painostavaakin draamaa, The Boss of it All on ennen kaikkea komedia. Tarinan perusasetelma on lyhykäisyydessään se, että it-firma palkkaa näyttelijän (Idiooteista tuttu Jens Albinus) esittämään yrityksen toimitusjohtajaa. Ja tästä seuraa tietenkin erilaisia kommelluksia liittyen vastuun pakoiluun, auktoriteettiin, tyhjään it-kieleen ("kun sanot 'outsourcing', tarkoitat itse asiassa 'offshoringia'"), tiimityön luonteeseen, stereotyyppisiin hahmoihin jne.

The Boss of it All tarjoaa paljon tilaa helpoille tulkinnoille. Ei vaadi paljon kykyä väittää, että kyse on yritysmaailman "kasvottomuutta" kohtaan esitetystä ivasta ja sen esittämisestä, kuinka "tiimityöskentelyllä" peitetään hierarkioita. Hieman enemmän pohdiskelua vaatisi todeta, että von Trierin uutukainen esittelee, miten sarasvuolaisesti "näyttelemällä" (asenteen voimaan uskomalla ja oikeanlaisia tapoja omaksumalla) noustaan todellisiin luokka-asemiin.

The Boss of it All on erittäin hauska elokuva, vaikka siinä ei yllä olevia sisältöjä kummempaa näkisikään. Eräänlaisen "kertojan" roolissa toimiva Von Trier toteaa itsekin, että kyse on pelkästään komediasta, ei sen kummemmasta. Mutta kuka voi luottaa von Trierin tapaisen katsojan reaktioilla leikittelevän ohjaajan sanaan?

Elokuvan juonen tarkempi tutkiminen kenties auttaa paljastamaan syvempiä tasoja. Ensinnäkin on huomioitava Ravnin (Peter Gantzler), "oikean pomon", rooli työyhteisössä. Ravn ei ainoastaan ulkoista vastuuta ikävistä päätöksistä vaan kykenee esiintymään rakastettavana "nallekarhuna", joviaalina ja sympaattisena otuksena. Näyttelijäksi palkattu Kristoffer alkaa vähitellen kääntyä Ravnin harjoittamaa manipulaatiota vastaan ja tekee vastarintaa mm. viivyttelemällä neuvotteluissa, joissa on tarkoituksena sopia yrityksen myynnistä - ja samalla irtisanomisista.

Kristofferin pyrkimykseksi tulee saada Ravn tunnustamaan huijauksensa. Se ei onnistu myyntiaikeita hankaloittamalla vaan omaksumalla Ravnin rooli mukavana miehenä, joka kertoo ikävistä uutisista mutta ei ole niistä vastuussa. Tavoite onnistuu tietenkin viittaamalla johonkin toiseen "tämän kaiken pomoon", ja kaiken kruunaa riittävä määrä pateettisen sentimentaalisuuden kliseitä näyttelijäsuorituksessa. Ravnin menetettyä roolinsa hän murtuu ja tunnustaa.

Tuotantosuhteita pitää siis yllä väärintunnistaminen, ei se että ihmiset tietävät mitä tekevät. Ainoa työntekijöistä, joka väittää koko ajan tienneensä huijauksesta, on hysteerinen ja herkkä Mette: vain hysteerikko on tässä maailmassa kiinni todellisuudessa. Kaikki mahdolliset ratkaisut tuottavat työntekijöiden aseman kannalta epäsuotuisan tuloksen. Niin kauan kuin väärintunnistaminen jatkuu, jatkuu myös Ravnin harjoittama manipulaatio, eikä kollektiivinen tietoisuus Ravnin toteuttamasta huijauksestakaan auta: aina niin inhimillinen Ravn saa anteeksi ja työntekijät ovat valmiita jatkamaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mitään positiivista ei tuota sekään, että ihmiset tunnistavat näyttelijän toisissaan: myyntidiili syntyy välittömästi, kun Kristoffer huomaa islantilaisen liikemiehen (Fridrik Thor Fridriksson) pitävän samanlaisesta teatterista kuin hän.

Vontrieriläinen pessimismi voittaa jälleen. Kristofferin hyvät aikomukset johtavat helvettiin. Loppujen lopuksi rehellisin on se, joka on vailla hyviä aikomuksia ja tunnistaa näyttelemisensä tarkoituksen oikein. Voittaja on siis Ravn. Työntekijät ovat sen sijaan täysin ylempiensä armoilla, pelkkiä palvelijoita ja vailla positiivisia vaihtoehtoja, vaikka sitten turvautuisivat rooleihin ja näyttelemiseen kuten Gorm, jonka tehtävänä on helposti tulistuvan ja alkukantaisen maalaisen roolin omaksuminen: lyötyään Ravnia hän istuu taas hillitysti paikoilleen, pakollisen tehtävänsä toteuttaneena, muiden kokiessa itsensä "sivistyneiksi". Vastaavasti naiset taas rooliensa mukaisesti joko lankeavat Kristofferin "auktoriteetin" edessä (romanttisiin toiveisiin tai pelkästään seksuaalisesti) tai ovat hysteerisiä.

Myös sattuma on elokuvassa tärkeä teema. Holtittomilla näyttelijäsuorituksillaan Kristoffer jättää tulkinnan usein kuulijoidensa sattumanvaraisen tulkinnan varaan. Sattumaa korostaa myös von Trierin tekninen ratkaisu, Automavision, joka hoitaa kuvarajauksen sattumanvaraisesti, minimoiden inhimillisen vaikutuksen. Sääntöjen mukaan otos voidaan hylätä, mutta joka kerta, kun kamera pysähtyy, on suoritettava uusi "arvonta". Materiaalin jatkokäsittely ei ole enää sallittu lukuun ottamatta yksinkertaista editointia.4

Elämän suuri sattumanvaraisuus oli vahvasti esillä myös Fatih Akinin tuoreessa, palkitussa elokuvassa The Edge of Heaven, jossa nuori turkkilainen aktivistinainen joutuu vaikeuksiin valtion kanssa varastettuaan mielenosoitukseen soluttautuneen poliisin aseen ja matkustaa pakoon Saksaan, etsien samalla äitiään. Tässä on yksi 1900-luvun ja 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan eroista: vontrieriläisen sattumanvaraisuuden sijasta Bertoluccin työläishahmot uskovat suunnitelmallisuuteen ja organisaation voimaan: puolue ei ole "jossain ylhäällä" vaan puolueen muodostamme me kaikki omalla panoksellamme.

Viitteet:

  1. Peter Bondanella: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään. Suomen elokuva-arkisto, Helsinki 1993. s. 274.
  2. Bondanella 1993, s. 304.
  3. Alain Badiou: "Yksi jakautuu kahdeksi". www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/badiou.htm
  4. Martti-Tapio Kuuskoski: "Kiinniottoyritys". Filmihullu 5/06.

Linkkejä:

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.