2003-02-07

Paluu tulevaisuuteen

Toni Negri

Kääntänyt: Ulla Vehaluoto, Hannu Toivanen

Los Angeles, Chiapas, Pariisi

Voisin sanoa moniakin positiivisia ja negatiivisia asioita, koska nämä taistelut osoittivat valtavaa kykyä ja valtavia vaikeuksia muuttaa nykyään muodostuvassa maailmassa vallitsevia voimasuhteita. Taistelut Los Angelesissa6 olivat taisteluita, joissa kaikki se marginaalistuneiden ryhmien urbaani metropolien levottomuus ilmaistiin korkeimmassa muodossa, yhteisöllisen tilan valtaamisen muodossa ryöstämällä sotasaalista tuosta maailman kaupan ikkunasta - sitähän Los Angeles on. Los Angeles on Hollywood ja siten kuvateollisuuden suurin keskus maailmassa ja siten kielten tuotannon suurin keskus. Chiapasissa7 ei kyse enää ollut porvarillisesta kapinasta, eikä enää kolmannen maailman kapitalistiseen kehitykseen suunnatusta kapinasta, vaan kapinasta, joka perustettiin identiteetin etsinnälle ja jatkuvalle vastavallalle kehityksen malleja vastaan. Pariisin taistelu oli aluksi organisoitu hyvin kaksiselitteisesti, mutta taistelun kuluessa julkisen liikenteen pysäyttämisellä Pariisissa ja muualla Ranskassa se kehittyi uuden julkisen tilan muodostamisen käytännöksi.

Perustaltaan yhteistä näissä kolmessa taistelussa oli pyrkimys muodostaa uusi absoluuttisesti julkinen tila globalisaatiota vastaan, joka toimii eroilla neutralisoidakseen ne. Siten ne kaikki jakoivat singulaarisuuden ilmaantumisen kollektiivisuuden vaatimuksena; ne olivat kolme taistelua, joista jokaisella oli itsessään vastarinnan hetkensä tätä maailman keskuksen ylivallan muotoutumista vastaan, markkinoiden globalisoitumisen poliittista muodostelmaa vastaan. Toisaalta niillä oli itsessään tämä pieni avain, joka on luultavasti perustava: subjektien autonomia ja itsenäisyys julkisen tilan muodostumisessa. Voivatko nämä kolme taistelua - paikantuneina niin kuin ne olivat, eroissaan ja kommunikaation puutteessaan - rakentaa jotakin yhteistä 1990-luvulle? Ovatko ne ratkaisevia ja paradigmaattisia rajakokemuksia vallankumouksellisen prosessin tulemiselle, ihmisyyden tulemiselle? Sitä en tiedä.

Ranskan lakot 1995

Olisi helppo havaita tämä tuotannon uuden hahmon syntyminen eri tasoilla. Perustavin taso oli urbaanien yhteisöjen jälleenrakentaminen liikennejärjestelyjen improvisoimisen kautta. Maanalainen ei kulkenut, bussit eivät kulkeneet. Syntyi uskomaton ilmiö, joka kesti kuukausia, jossa ihmiset menivät ulos autoihinsa, järjestäytyivät kollektiivisesti ja odottivat sopusoinnussa autoja, jotka tulivat ja antoivat heille kyydin. Tämä ilmaisi uskomatonta ja valtavaa sosialisointia, yhteisyyttä ja iloa. Mutta tämä oli pinnallinen ilmiö, vaikkakaan ei epäjohdonmukainen sosiaalisten tapojen näkökulmasta, ja se osoitti kommunitaaristen tuntemusten - joita jo esiintyy näiden metropolien väestön keskuudessa - runsauden esiinnoususta.

Sitten siellä oli toinen osatekijä, joka liittyi julkisten palvelujen mielikuvaan. Toisin sanoen me olemme ymmärtäneet julkiset palvelut hyvällä syyllä kaiken muotoisen tuotannon perustavaksi ennakkoehdoksi. Ihmiset eivät lähteneet ulos puolustamaan julkisten palvelujen työläisten etuoikeuksia. He menivät ulos puolustamaan kaikkien palvelujen julkista luonnetta, siis kommunitaarista ja kollektiivista luonnetta tuotannon ehtoina - ja sen vuoksi oman elämänsä ehtoina, jonakin joka täytyy liittää takaisin elämään, jokaisen henkilön "biopolitiikkaan".

Kolmas hyvin tärkeä osatekijä liittyi nykyisen yksityistämisen mielikuvien haastamiseen. Mitä yksityistäminen tarkoittaa? Se tarkoittaa julkisten hyödykkeiden antamista yksityisomistajien käsiin - mutta jopa tämä voitaisiin nähdä toissijaisena. Ongelma on siinä, että yksityisomistajien käsiin luovuttaminen tarkoittaa ihmisten runsaudesta nauttimisen kapasiteetin alentamista, se tarkoittaa yleisen "disinflaatiota", kun taas sen sijaan paine inflaatioon, uusien tarpeiden inflaatioon, on perustava. Sen vuoksi me näimme Ranskassa luullakseni ensimmäistä kertaa kehittyneiden kapitalististen maiden tasolla esimerkkejä kommunitaarisesta luomisesta, mikä oli äärimmäisen tärkeää. Luotiin yleiskokouksia, joissa eri elinkeinosektorit irrottautuivat siitä, mikä olisi ollut käskyvallan vertikaalinen malli perustaa "neuvostoja" - yleiskokoukset olivat "neuvostoja", ne olivat kaikkien eri elinkeinoryhmien poliittisten keskustelujen käytäntöjen kommunitaarisia muotoja. Sen vuoksi kyse oli itse asiassa ratkaisevasta murtumasta perustan ja johtajiston välisessä suhteessa.

Tämä tapahtui ilman illuusioita, koska "koordinaatio"liikkeetkään eivät onnistuneet saavuttamaan tätä yleiskokousten yleisyyttä. Kaikki tämä tehtiin aina äärimmäisen älyllisesti sortumatta koskaan äärimmäisyyksiin, vaan homma toimi aina. Toinen perustava osatekijä oli julkisten palvelujen biopoliittisen sisäistäminen. Kysymys ei ollut niinkään korporatiivisten elinkeinointressien puolustamisesta, vaan pikemminkin julkisen hyväksymisestä kaiken tuotannon perusmuotona. Kyse oli siis valtavasta yksityiseen kohdistuneesta kritiikistä. Kolmanneksi liberaaleihin kohdistuva poliittinen kritiikki vietiin äärirajoilleen yhdessä äärimmäisen positiivisin sanankääntein kehittyneen luokkavihan muotojen kanssa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.