2003-02-07

Paluu tulevaisuuteen

Toni Negri

Kääntänyt: Ulla Vehaluoto, Hannu Toivanen

Työ

Työtä on liikaa, koska jokainen työskentelee. Jokainen osallistuu sosiaalisen vaurauden rakentamiseen, mikä syntyy kommunikaatiosta, kierrosta ja kyvystä koordinoida jokaisen ihmisen ponnistuksia. Kuten Christian Marazzi4 sanoo, on olemassa työn biopoliittinen yhteisö, jonka ensisijainen ominaisuus on "disinflaatio", toisin sanoen yhteistyön itsensä ja yhteistyön sosiaalisten ehtojen kaikkien kustannusten väheneminen.

Kapitalismin sisäinen siirtymä on ollut siirtymää modernista postmoderniin, fordismista postfordismiin. Kyseessä on ollut poliittinen siirtymä, jossa työvoimaa on ylistetty vaurauden tuottamisen perustana. Mutta työvoimalta on riistetty sen poliittinen valta. Työvoiman poliittinen valta oli siinä, että olimme kerääntyneet yhdessä tehtaaseen, järjestäytyneet vahvoihin ammattiyhdistyksiin ja poliittisiin rakenteisiin. Näiden rakenteiden tuhoutuminen on synnyttänyt ihmisjoukon, joka ulkoapäin katsottuna näyttää muodottomalta: proletaareja, jotka työskentelevät yhteiskunnallisella tasolla; muurahaisia, jotka tuottavat vaurautta yhteistoiminnan ja jatkuvan yhteistyön avulla.

Jos taas katsomme asioita alhaalta käsin, siitä muurahaisten maailmasta, johon elämämme on suljettu, huomaamme valtavan tuottavan voiman, joka näillä uusilla työläisillä on. Mikä suunnaton paradoksi. Työvoimaa pidetään yhä työllisinä, siis sitä pidetään yhä muuttuvana pääomana, työvoimana, jota pääoma "työllistää". Tämän se tekee rakenteiden kautta, jotka liittävät työvoiman välittömästi kiinteään pääomaan. Kyse on vanhasta marxilaisesta yhteydestä, joka sitä ennen oli klassisen poliittisen taloustieteen kehittämä yhteys. Nyt tämä yhteys on murtunut. Nykyään työläinen ei enää tarvitse tuotantovälineitä, siis pääoman tarjoamaa kiinteää pääomaa. Tässä tilanteessa kiinteä pääoma on työskentelevien ihmisten aivoissa; tässä tilanteessa kyseessä on työkalu, jota jokainen meistä kantaa itsessään. Tämä uusi piirre on ehdottoman olennainen nykyisessä tuotantoelämässä. Se on täysin olennainen ilmiö, koska pääoma itsessään - kehittymisensä ja mullistustensa kautta, itse liikkeellepanemansa vallankumouksen kautta yhdessä uusliberalismin ja hyvinvointivaltion tuhoamisen kanssa - "nielee" työvoiman vallan.

Mutta miten pääoma sen nielee? Tilanteessa, joka on rakenteellisesti kaksiselitteinen, epäjohdonmukainen ja antagonistinen. Työ ei ole työllisyyttä. Työttömätkin työskentelevät ja epävirallinen tai harmaa työvoima tuottaa enemmän vaurautta kuin työlliset. Työvoiman joustavuus ja liikkuvuus eivät ole sellaisia tekijöitä, jotka pääoma tai melkein puoli vuosisataa politiikkaa hallinneen hyvinvointivaltion ja new deal -tyyppisten sopimusten hajoaminen olisi määrännyt. Nykyään olemme tilanteessa, jossa - aivan niin - työvoima on "vapaa". Tietysti pääoma on voittanut; se on ennakoinut tämän työvoiman mahdolliset poliittiset organisaatiot ja poliittisen "vallan".

Jos kuitenkin katsomme hetken tämän tosiasian taakse olematta turhan optimistisia, meidän on myös sanottava, että tunnistamamme työvoiman valta, työväenluokka, on taistellut kieltäytyäkseen tehdaskurista. Jälleen kerran me joudumme arvioimaan poliittista siirtymää, joka on historiallisesti yhtä merkittävä kuin siirtymä Ancien Régimestä Ranskan vallankumoukseen. Me voimmekin sanoa kokeneemme 1900-luvun jälkipuoliskolla siirtymän, jossa työvoima on vapautettu. Se on vapautettu kyvyllään muuttua henkiseksi, älylliseksi, ja se on vapautettu tehdaskurista. Tämä tarjoaa mahdollisuuden nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan maailmanlaajuiseen, perusteelliseen ja radikaaliin vallankumoukseen. Kapitalistista on tässä tilanteessa tullut loinen, mutta ei loinen sanan perinteisessä marxilaisessa merkityksessä finanssikapitalistina - pikemminkin loinen sikäli, että kapitalisti ei enää pysty puuttumaan työprosessin rakenteeseen.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.