2003-02-07

Paluu tulevaisuuteen

Toni Negri

Kääntänyt: Ulla Vehaluoto, Hannu Toivanen

Maanpako

Tätä juttua on tarkasteltava huolellisesti. Sanoisin, että maanpako, jonka me olemme kokeneet, on äärimmäisen lineaarinen. Proletariaatin maanpako tai nomadismi ovat jotakin täysin erilaista. Me todellakin elimme yhä - taustamme, kulttuurimme luonne ja käytäntöjemme ominaispiirteet annettuina - 1800-luvun kokemuksia. Ne olivat usein katkeria ja kovia kokemuksia, kuten ne siihen aikaan olivat, mutta ne soveltuivat yhteen jatkuvan kehityksen ja muutoksen kanssa, jotka olivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin vanhojen poliittisten pakolaisten.

Nykyisin maanpakolaisuuskysymys on tullut samaksi asiaksi kuin nomadismi ja "rotusekoitus". Se sisältää toisaalta proletariaatin ottaman aktiivisen roolin työvoiman maailmanmarkkinoilla, toisaalta se pyrkii kohti tietojen rotujensekoitusta tai risteytymisen ja siten tämän joustavuuden, joka on materiaalisen ja immateriaalisen työn välillä, nämä uudet toiminnan ja yhteistoimintatyön muodot. Sen vuoksi sanoisin, että maanpakomme on ollut kirjallinen paradigma siitä, mitkä olivat todellisia ilmiöitä. Tämä on totta, vaikkakin jokaisen meistä oli löydettävä työtä rakennuksilla, kahviloissa ja mitä oudoimmissa paikoissa saavuttaakseen myöhemmin jossakin määrin vahvan älyllisen aseman ja löytääksen lopulta paikan uusissa "immateriaalin" työvoiman paikoissa. Luulen kuitenkin, että diskurssimme jatkuvuus pitäisi sen sijaan liittää maanpakojen suureen klassiseen traditioon.

De Senectute

Enemmän kuin heijastusta vanhaksi tulemisesta tämä Deleuzen essee tuntuu minusta käsittelevän sairautta. Minulla oli aina se vaikutelma, että Deleuzen arvostelmat olivat sairauden heijastuksia, ja erityisesti klassisessa siirtymässä, kun hän sanoo Spinozan kuolleen 40 vuoden sairauden jälkeen, mutta ei vanhuuteen. Mitä minuun tulee, olen täysin terve ihminen. Olen juuri tarkastuttanut itseni ja lääkäri sanoi minun olevan kaikin puolin terve. Minä odotan vanhaksi tulemista, luulen että se on jotakin täysin erilaista. Toisin sanoen luulen, että vanheneminen on toimintakyvyn hidastumista, yksinkertainen ja suloinen hidastuminen. Vanheneminen ei merkitse loppua, vaan suloista, levollista toimintakyvyn laajenemista.

Kuolema asuttaa vanhenemista kuin välitilat, jotka lävistävät elämää; kuolema kohoaa vanhenemisessa kuin jokin ikuisuuden tuntu ja siten elämän kiihkeys voi aina kulkea tuolle puolen. Pohjimmiltaan kuolemaa ei ole, koska silloin kun sinä olet, kuolemaa ei ole, ja kun kuolema on, sinua ei enää ole. Mahdollisuus mennä kuoleman tuolle puolen on suuri uni, mutta ei nuoruuden ja vanhuuden. Onnistua järjestämään elämänsä kuoleman tuolle puolen mennä on ihmisyyden tehtävä - yhtä tärkeä kuin mennä riiston tuolle puolen. Riisto on kuoleman syy. Kuoleman tuolle puolen meneminen on suuri askel eteenpäin. Kuolema ei ole välttämätön elämälle; kuolema on jotakin, joka on elämän lisäksi, ja vanheneminen ei ole kuoleman lähestymistä, vaan erilaista elämäniloa - kaikistä näkökulmista: älyllisestä, seksuaalisesta, sosiaalisten suhteiden.

Olen kaikkien niiden suuri ihailija, jotka kirjoittavat kirjoja vanhenemisesta, De Senectute - ei siksi että ihmiset ovat viisaimpia, vaan yksinkertaisesti siksi että vanhalla iällä voi elää enemmän. Olen aina halveksinut seksuaalisia ja eroottisia suhteita nuorten ihmisten keskuudessa niiden pikaisuuden, väkivaltaisuuden ja niiden eläimellisten halujen vuoksi. Minä pidän hellyydestä, ajasta ja älyllisyydestä, suhteiden immateriaalisuudesta. Niitä voi olla vasta kun on tietyn ikäinen. On hedonismia, ylimmäistä hedonismia, johon ihmisiä kutsuu vanha ikä, joka on todellakin elämän korkein muoto, ja jonka pitäisi tulla tunnustetuksi.

Ilmaisen tällä vastustukseni kauhistuttavan irrationaalisia ja idioottimaisia käsityksiä elämää, kuolemaa, nuoruutta ja vanhuutta kohtaan, jotka keksittiin, kun elämänrytmi, kun keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä oli 40 vuotta. Tästä vanhasta ideasta pidetään yhä nykyään kiinni, kun eläminen yli 100 vuotiaaksi on vähintä mitä henkilö voi odottaa. Sen vuoksi tästä näkökulmasta sanoisin, että jokaisen vanhan henkilön pitäisi jatkaa työskentelyä, koska eläkkeelle jääminen on absurdia. Tässä me voidaan todellakin havaita radikaali muutos nykyisyyden ontologiassa. Sen vuoksi vanhenemisen ongelma on jotakin, mitä vastaan - jopa Deleuzen kirjoituksissa - on vain kliseiden toistoa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.