2006-05-26

Todistusaineistoa vihollisuudesta
Antonio Negri: Books for Burning. Between Civil War and Democracy in the 1970s Italy. Verso, Lontoo 2005.

Markus Termonen

Radikaali toiseus

Tunnettu käsite "eurokommunismi" viittaa juuri siihen historialliseen kompromissiin, josta Negri puhuu. Negrin analyysin mukaan se pyrkii edustamaan "kehittynyttä" työväenluokkaa (eli suurten tehtaiden työväestöä) ja toimimaan välittäjänä proletaarisen itsevalorisaation ja pääoman restrukturoinnin välillä. Kyseessä on siis "restrukturoinnin puolue", jonka tavoitteena on kapitalistisen tuotantomuodon laajentaminen koko yhteiskunnan tasolle ja sen "sosialistinen" hallinta valtiollisten instituutioiden välityksellä. Tästä syystä eurokommunismin näkökulmasta itsevalorisaatiota ei ole olemassa - on vain pyrkimys hegemoniaan marssissa läpi instituutioiden. Negrin argumentti eurokommunismia vastaan ei ole niinkään siinä, että se olisi "pahaa" tai "opportunistista", vaan siinä, että se on ensinnäkin proletaarisen antagonismin mystifiointiin perustuvaa ja toiseksi epärealistista, koska sen kannattajien kaavailema välitys on tuomittu epäonnistumaan itsevalorisaation sovittelemattomuuden vuoksi.20

Negri myös vertaa eurokommunismin repressiivistä funktiota toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen ja vasemmistolaisen partisaaniliikkeen aseistariisuntaan ja integrointiin osaksi valtiollista suunnittelua.21 On lisäksi huomattava, että eurokommunismi-käsitteen käyttö negatiivisessa sävyssä ei viittaa siihen, että Negrin mielestä PCI:n suhteellinen itsenäisyys Neuvostoliiton hallitsemasta itäblokista olisi negatiivinen asia. Päinvastoin Negri esittää kirjoituksissaan myös reaalisosialismin selkeän negatiivisessa valossa.

Liike, jonka näkökulmasta ja tarpeista Negrin kirjoittaa, on siis radikaalisti toinen suhteessa ns. viralliseen työväenliikkeeseen. Juuri tämä toiseuden ja eron korostaminen on tyypillistä näissä Negrin 1970-luvun kirjoituksissa. Negri määrittää luokan itsenäisyyden korostamisen ennen kaikkea erottautumisprosessiksi. Liiallisen yksinkertaistamisen uhallakin hän painottaa erillisyyttä myös subjektiivisena kokemuksena ja määrittää kumouksellisten työläisten historian liikehdinnän epäjatkuvuuden historiaksi: "The revolutionary workers' movement is continually reborn from a virgin mother". Jatkuvuuden korostajien näkökulmasta murtumien kannattajat tietenkin näyttäytyvät kuvainraastajina.22

Epäjatkuvuuden korostaminen on seurausta luokkakomposition jatkuvasta muutoksesta. Juuri organisaatiomuodon ja luokkakomposition yhteyden korostaminen on Negrillä keskeistä. Tämä piirre Negrin työssä antaa samalla leninismille positiivisen määritelmän, sillä Negrille Leninin lukeminen ei merkitse Leninin argumenttien jokaisen yksityiskohdan pitämistä ohjenuorana vaan erityistä materialistista lähestymistapaa politiikkaan.23 Se, että Lenin korosti aikoinaan oman aikansa luokkakomposition ominaisuuksien perusteella ulkoisen välityksen välttämättömyyttä, ei Negrin mukaan johda siihen, että nykyajan leninistin tulisi painottaa ulkoista välitystä. Pikemminkin leninistinä Negrin johtopäätös on organisaatiomuodon arvioinnissa luokkakomposition tarpeista käsin. Luokkakompositiota määrittää käsitteenä muun muassa työn teknisen rakenteen, luokan tarpeiden ja halujen psykologisen kaavan ja poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan institutionaalisen ympäristön vuorovaikutus.24

Puolue

Tässä suhteessa on tärkeää huomata Negrin valmius ajatustensa uudelleen arviointiin. Vielä vuoden 1973 pamfletissa Workers' Party Against Work hän korostaa suurten tehtaiden työläisten ensisijaisuutta ja etujoukkoluonnetta sillä perusteella, että kyseinen luokkarakenteen osa on se, jota kohtaan pääoma ensisijaisesti kohdistaa mystifikaationsa ja vihansa ja joka on samalla kapitalistisen voiton supistamisen tehokkain subjekti.25 Näiden käsitysten ja analyysien pohjalta tapahtui vuonna 1973 Fiatin tehtaiden valtaus. Sittemmin vuoden 1977 pamfletissa Domination and Sabotage Negri jo korostaa, kuinka suurten tehtaiden työläisten, "työläisaristokratian", on luovuttava hierarkkisesta positiostaan. Negri viittaa ennen kaikkea "Mirafiorin puolueeseen", suuren Fiatin tehtaan työläisorganisaatioon, jonka tulisi Negrin mukaan sopeutua työläisenemmistön tahtoon. Negri ei väitä, etteikö myös suurten tehtaiden työläisiä koskisi riisto - pikemminkin hän väittää, että restrukturaation vaiheessa, josta hän käyttää nimitystä Income-State, pääoma on saanut suurten tehtaiden työläiset osallistumaan palkkaa ja työtä koskevaan mystifikaatioon ja onnistunut sitä kautta pilkkomaan luokkayhtenäisyyttä.26 Negri pitää kehitystä vahingollisena ennen kaikkea siitä syystä, että luokkarakenteen kannalta keskeinen kategoria on nyt "yhteiskunnallinen työläinen" (socialized worker), tehtaasta lähtenyt työläinen, joka on subjektina hajaantunut asuinalueille ja koko yhteiskuntaan. Yhteiskunnallisen työläisen kykyjä määrittävät sosiaalisuus ja kommunikaatio. Samalla suorasti ja epäsuorasti tuottavan työn raja-aidat ovat kaatuneet (vaikka pääoma niitä yllä pitääkin), ja palvelutyö, usein naisten tekemä työ, on saamassa yhä keskeisemmän roolin.27

Kaikissa teoksen sisältämissä pamfleteissa kulkee siis luokkarakenteen analyysin rinnalla erilaisia muotoja saava "puolueen" määritelmä. Negrin mukaan organisaatiomuodon täytyy vastata pääoman harjoittaman työvoiman hyväksikäytön eri vaiheita. Pamfletissa Workers' Party Against Work Negri korostaa tarvetta luoda väkivaltakoneisto, joka kykenee vastaamaan valtion väkivaltakoneiston toimenpiteisiin.28 Käsite, jota Negri korostaa, on "massaetujoukko" (mass vanguard) - vastakkaisena perinteiselle leninistiselle etujoukolle, joka on autonominen ja itsessään innovatiivinen suhteessa luokkaan. Massaetujoukossa yhdistyvät palkkakamppailu ja valtataistelu. Tämän yhdistymisen hallinta on puolueen määritelmä.29 Negri korostaa myös, kuinka luokan käyttäytymismallien spontaanien ja poliittisten muotojen välillä vallitsee käytännössä jatkuvuus ja kuinka tästä syystä puolue ei voi edustaa työväenluokan tietoisuutta tai itsetietoisuutta. Tämän käsityksen mukaan puolue edustaa pikemminkin työväenluokan voimaa, koska puolue on työväen organisaation toimeenpaneva elin. Puolue on kapitalistisen komennon tuhoamisen funktio, se on hyökkäyksen kapasiteetti.30

Vastaava korostus esiintyy myös pamfletissa Proletarians and the State: puolue on vallan massatason haltuunoton ja kommunismin innovatiivisuuden elin sekä palkkatyön vastainen voima.31 Organisaation tehtävänä ei ole ainoastaan toimia välineenä, jota proletariaatti käyttää riiston tuhoamiseksi, vaan sen funktiota määrittää myös kapitalismia ylläpitävän ideologian ja mystifikaation tuhoaminen. Puolue ei määrää taistelun muotoja, vaan taistelun muodot määräävät ja määrittävät sitä. Tätä suhdetta määrittää olennaisesti luokkatutkimus, jonka tehtävänä on viime kädessä kuvailla käytännöllisin termein organisaation muotoutumisen prosessia ja siihen liittyvää subjektiivisuuden tuotantoa.32 Mitään suurta muutosta Negrin puoluekäsityksessä ei siis tapahtunut 1970-luvun kuluessa, vaikkakin suhtautumisessa väkivallan käyttöön esiintyy vuosikymmenen lopun kontekstissa erityisesti puolustuksellisen eikä niinkään hyökkäävän voimankäytön painotus.

Negri on vahvasti sitä mieltä, että olisi virhe johtaa kaikesta aiheellisesta puoluekriittisyydestä (sosialistisen petturuuden historiaa tuskin tarvitsee kerrata tässä yhteydessä) johtopäätös, jonka mukaan puoluekysymys on tullut epäajankohtaiseksi luokkarakenteen muutoksen myötä. Puoluekysymyksen tarpeellisuuden kiistäminen on Negrin mukaan usein seurausta alkeellisesta instituutiovastaisuudesta, joka näkee puoluekysymyksessä vain kaksijakoisuuden itsevalorisaation ja reformismin välillä. Kyseisessä käsityksessä puolue näyttäytyy jähmettyneenä, kuolleena työnä, vastakkaisena itsevalorisaation elävälle työlle ja innovaatiovoimalle. Negri ei kiistä tällaisten epäilysten ja kritiikin muotojen osittaista tarpeellisuutta vaan korostaa puoluekysymystä pikemminkin ratkaisemattomana ristiriitana, jossa keskeinen asia on juuri tuo pysyvä ratkaisemattomuus ja sovittamattomuus. Puolueen ja luokan ristiriitojen ratkaisu voi tarkoittaa käytännössä vain niiden peittämistä - joko tietoisen valheellisesti tai naiivin epätietoisesti. Abstraktilla tasolla kysymys voi näyttää yksinkertaiselta: koska puolue on "vain" itsevalorisaation takaaja ja proletaarisen itsenäisyyden rajojen puolustaja, sen ei tule sotkeentua itsevalorisaatioon. Konkreettisessa todellisuudessa militantilla on kuitenkin kaksoishahmo: yhtäältä juurtuneena itsevalorisaatioon ja toisaalta sitoutuneena hyökkäykseen sekä puolustukseen. Itsevalorisaation tilan "sotilaallinen" puolustaminen ja laajentaminen myös välittömästi konstituoivat kyseistä tilaa. Kyse on ristiriidasta, jossa on elettävä - ei ristiriidasta, joka olisi ulkopuolisen älyllisen tason ratkaistavissa.33

Prekariaatti ja vihollisuus

Kaikki yllä esitetyt poiminnat tai tulkinnat eivät välttämättä ole sellaisenaan relevantteja nykyään. Mitä tulee viimeaikaiseen suomalaiseen keskusteluun erityisesti Helsingin EuroMayday-tapahtumaan liittyen, huomattavan kiinnostavassa valossa Books for Burning -teosta voi tarkastella siinä suhteessa, mitä siinä esitetään väkivallan käytöstä sekä sen suhteesta organisaatioon tai "puolueeseen". Vastaavalla tavalla mitä Negri kirjoittaa aikansa luokkarakenteesta ja siitä, kuinka "yhteiskunnallista työläistä" ei voi edustaa, myöskään prekariaattia ei voi edustaa, koska sen käyttäytymismalleissa elävät kaikki yhteiskunnallisen toiminnan ja sosiaalisuuden kyvyt. Samalla todellisuus on osoittanut meille, että prekariaatin käyttäytymismalleissa elää myös voimankäyttö. Se on ennen kaikkea puolustuksellista voimankäyttöä, joka turvaa itsevalorisaation rajoja - aivan kuten voima, joka vastustaa poliisin interventiota autonomiseen tilaan, jossa prekariaatti määrittää ja tyydyttää itse omat tarpeensa. Vain yhteys itsevalorisaatioon antaa sille positiivisen määritelmän. Tässä kontekstissa voimankäytön tulisi olla kaikkea muuta kuin satunnaista tuhoamista. Jos prekariaatin "puolue" on muotoutumassa, se lähtee tästä prosessista: haltuunoton, autonomiaa puolustavan voimankäytön ja teorian avulla tapahtuvan mystifikaation tuhoamisen yhdistämisestä.

Myös Negrin huomiot proletaarien halujen ikuisesta "liiallisuudesta" kapitalistisen yhteiskunnan tarpeiden määrittämässä yhteiskunnallisessa keskustelussa löytävät vastineensa nykyisestä suomalaisesta keskustelusta, jossa prekaarien subjektien halujen keskeinen kohde - perustulo - näyttäytyy "liiallisena itsekkyytenä" ja kansantalouden rapauttavana kohtuuttomana nautinnonhaluna. Tässä keskustelutavassa syyllisiä ovat ikuisesti työläiset, jotka eivät ole suostuneet uhrautumaan ja jotka nyt ovat "liian etuoikeutettuja" aiheuttaen kurjuutta lopulta myös itselleen työttömyyden muodossa.34 Prekariaattia vastassa oleva "eurokommunismi" (reformismi), työpaikkoja puolustava "pätkätyöyhteiskunnan" vastustamisen projekti, on vastaavasti - Negrin teoriaa mukaillen - pelkkää kapitalistisen yhteiskunnan uusintamista ja hallinnoimista, joka ei näe valorisaatiota muualla kuin palkkatyön piirissä ja joka perustuu siten "tuottavan" ja "tuottamattoman" työn erotteluun.

Nykykontekstissa Books for Burning saattaa toki näyttäytyä Marx- ja Lenin-viittauksineen liian 1970-lukulaisena. Kuten sanottua, Negri itsekin suhtautuu kriittisesti kirjoitusten nykyrelevanssiin. Samalla on huomattava, että Negrin tuotannossa sittemmin tapahtuneista käsitteellisistä muutoksista huolimatta on havaittavissa myös selkeää käsitteellistä ja sisällöllistä jatkuvuutta. Esimerkiksi "yhteiskunnallinen työläinen" ennakoi vahvasti "immateriaalisen työn" kategoriaa. Edes Negrin 1970-luvun kirjoituksissa esiintyvä proletariaatin "yhtenäisyyden" tai "ykseyden" käsitteen korostaminen ei ole ensivaikutelmasta huolimatta sittenkään kovin vastakkaista myöhemmälle ”väen” (moninaisuuden) käsitteen korostamiselle, sillä kyseisen korostustavan funktiona on ennen kaikkea painottaa tuotantovoimien irtaantumista pääomasta sekä tarvetta liittää "hierarkkisen" tehdastyöväestön subjektiviteetti (takaisin) kiinteäksi osaksi luokkakompositiota ja sen keskeisiä tarpeita. Lisäksi Marx, johon Negri viittaa, on ennen kaikkea Grundrissen Marx, yhteiskunnan ja tuotannon jälkiteollistumisen ennakoinnin Marx, vastaavasti kuin Lenin, johon Negri viittaa, on ennen kaikkea materialistisen politiikkakäsityksen ja luokkarakenteen keskeisyyden korostamisen Lenin.35 Marx ja Lenin ilman marxismi-leninismiä.

Mitä voidaan näiden seikkojen perusteella sanoa Negrin pamflettien käyttämisestä todistusaineistona terrorismioikeudenkäynneissä? Jos Books for Burning on todistusaineistoa jostakin, se on todistusaineistoa vihollisuudesta eikä irrationaalisesta väkivallan ja tuhoamisen korostamisesta.

Viitteet:

  1. I libri del rogo sisältää kirjoitukset Crisi dello stato piano (Books for Burning -kokoelmassa nimellä Crisis of the Planner-State), Partito Operaio contro il Lavoro (Workers' Party Against Work), Proletari e Stato (Proletarians and the State), Dall'estremismo al che fare (ei sisälly Books for Burning -kokoelmaan) sekä Dominio e sabotaggio (Domination and Sabotage).
  2. "Frankly I do not think that these writings can have a great deal of practical influence today. If they were unable to interpret the construction of a leading group in the seventies, they will certainly not work in that sense today. And then there is the fact that the essential part of what constituted the fascination and the power of the experience of the movement of that time is missing. By that I mean a continuous exchange between theory and practise, between movement and project." (xlviii)
  3. Murphy viittaa Negrin 1970-luvun kirjoitusten ehkä pahamaineisimpaan kohtaan (Domination and Sabotage -pamfletissa): "Nothing reveals the immense historical positivity of workers' self-valorization more completelely than sabotage, this continual activity of the sniper, the saboteur, the absentee, the deviant, the criminal that I find myself living. I immediately feel the warmth of the workers' and proletarian community again every time I don the ski mask. ... Nor does the happiness of the result escape me: every act of destruction and sabotage rebounds upon me: on the contrary, it fills me with feverish emotion, like waiting for a lover. Nor does the suffering of the adversary affect me: proletarian justice has the very same productive force of self-valorization and the very same faculty of logical conviction." (xv-xvi.)
  4. xiv-xvi.
  5. Ks. Kalle Seppä: Operaismo-suuntauksen historia.
  6. 232.
  7. 102.
  8. 242-248.
  9. Sama näkemys suvereniteetin välttämättömyydestä "vapaiden markkinoiden" toiminnalle ja sama markkinoiden "vapauden" kyseenalaistaminen esiintyvät myöhemmin Negrillä (ja Michael Hardtilla) mm. teoksessa Imperiumi (WSOY 2005).
  10. 250-251.
  11. 142-143.
  12. 203.
  13. 270.
  14. 268.
  15. 272-274.
  16. 281-284.
  17. Michael Hardt & Antonio Negri: Multitude. Penguin Press, New York 2004. s. 342-347.
  18. Books for Burning, 252.
  19. xxxiii.
  20. 253-255.
  21. 148.
  22. 236-237.
  23. 159.
  24. xxxii.
  25. 79-80.
  26. 251.
  27. xxxv.
  28. 81.
  29. 87.
  30. 92-93.
  31. 153.
  32. 172-174.
  33. 275-278.
  34. 118-119.
  35. Leninistä ja Negrin varhaisteoksista on syytä huomioida 33 lezioni su Lenin ("33 luentoa Leninistä", 1970), joka on keskeinen avain Negrin Lenin-teorian ymmärtämiseksi.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.