2006-01-04
1960-luvun alkupuolella kehittyi voimakkaasti operaismon (ja siitä seurannut autonomian) ajatussuunta ja toimintakulttuuri, jonka vaikutukset ovat silmiemme edessä. Ajankohta ei ole sattuma, 1968 oli ensimmäinen tietoinen globalisaation ilmentyminen, joka vaikutti kaikkialla, ja tutkimuksemme kohteena olevan suuntauksen aktiiveilla oli useammassa maassa keskeinen rooli näissä tapahtumissa. Vuonna 1968 kokonainen sukupolvi taisteli kaikkialla sekä kapitalismia että reaalisosialismia vastaan muuttamalla ikuisiksi ajoiksi käsityksen yhteiskunnasta ja erityisesti niistä tavoista, joilla sitä voidaan muuttaa. Vuosi 1968 oli myös reaalisosialismin lopun alku ja uuden "vallankumouksen" lähtölaukaus.
1960-luvun tapahtumien sisältö löytyy, operaistisen tulkinnan mukaan, työstä kieltäytymisestä. Autoritaarisuuden vastustaminen, joka oli noiden vuosien keskeisin konfliktin ilmenemismuoto, on viime kädessä työn organisaation ja työn tuottamien kärsimyksien vastustamista. Vuosi 1968 on tämän vuoksi se käännekohta, josta alkaa poistuminen teollisesta yhteiskunnasta ja siirtyminen kohti postmodernia aikaa. 1960-luku ja erityisesti vuosi 1968 osoittavat, että historiaan on astumassa uusi tuotantovoima, joka on yhtä riistetty kuin perinteinen työläisten fyysinen työvoima ja jonka sisältö ovat osaaminen, äly ja kommunikaatio. Älyllinen työ nousee siis tuotantovoimaksi alkaen vuodesta 1968. Opiskelijat ovat tietoisia omasta proletarisoitumisestaan. Samanaikaisesti perinteisten tehtaiden työläiset kokevat paloitellun ja massifioituneen linjatyön täysin vieraaksi.
Jean-Paul Sartre ehkä ensimmäisenä filosofina huomaa tämän älyllisen työn korostumisen merkittävyyden. Hänen tuotannossaan se on ainoastaan pienen pieni jälki. Hän ei kykene ymmärtämään intellektuellina olemista uutena yhteiskunnallisena ja tuottavana roolina, vaan ajattelee edelleen intellektuaalisuutta enemmän tiedostamiseen liittyvänä asiana kuin yhteiskunnallisesta ja tuotannollisesta perspektiivistä. Sartressa intellektuelli valitsee taistelevansa universaalien päämäärien hyväksi ilman, että hänen olisi yhteiskunnallisen asemansa vuoksi näin tehtävä. Sartre siis oivaltaa, että älyn työläisillä tulee tulevaisuudessa olemaan keskeinen merkitys yhteiskunnallisissa konflikteissa. Hän ei kuitenkaan käsitä miten intellektuaalisuudesta on tulossa massojen ominaisuus ja miten nämä massat osallistuvat yhteiskunnalliseen taisteluun juuri yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.
1960-luvun filosofisessa kontekstissa elää kolme eri marxilaista tulkintamallia, jotka voidaan jakaa näin:
Frankfurtin koulukunta: erityisesti T. Adorno ja H. Marcuse sekä eksistentialisti J.-P. Sartre edustavat - vaikkakin hyvin eri tavoilla - tätä suuntausta. He lähtevät liikkeelle nuoren Marxin tuotannon keskeisimmästä käsitteestä eli vieraantumisesta. Käsite kuvaa työläisen suhdetta oman työnsä tuloksiin, työn, joka kapitalistisen tuotannon piirissä on vieraantunut. Oman työn tulos on siis vieras objekti työläiselle. Marx keskittyy tämän käsitteen avulla työläisten aseman antropologisiin seurauksiin. Voidakseen säilyä hengissä, voidakseen saada palkkaa, työläisen on luovuttava omasta inhimillisyydestään, inhimillisestä ajan ja omien resurssiensa sekä luovuutensa käytöstä. Ei ole sattuma, että 1960-luvulla talouskasvun yhteydessä marxilaiset teoreetikot ja muut radikaalit huomaavat, että taloudellisten tarpeiden tyydyttäminen, ns. kulutusyhteiskunta, tarkoittaa myös asteittaista elämän ilon ja nautinnon menettämistä. Ongelmallista tulkinnassa on se, että hegeliläisittäin se viittaa käsitteeseen alkuperäisestä ja vapaasta ihmiskunnasta, jolla on yhtenäinen sidos oman työnsä tuloksiin ja näin ollen kuvaa vallankumousta prosessina, jonka tehtävänä olisi uudelleen rakentaa tämä yhteys ja saavuttaa historian päätöspiste. Nuoren Marxin ajatuksissa usein kummittelee ajatus siitä, että olisi olemassa jokin menetetty ja uudelleen löydettävä yleisinhimillisyys.
Vaikka vieraantuneisuuden kysymys on hyvin keskeinen sekä Frankfurtin koulukunnan ajattelussa että eksistentialistisessa sartrelaisessa ajattelussa, heidän välillään vallitsee myös eroja. Eksistentialismille vieraantuminen on tila, joka on aina tyypillinen ihmiselle, koska erilaisuus (olla eri kuin muut) ja esineellistyminen (väistämätön tuottamisen seuraus) ovat itsensä menettämistä, jota mikään muutos ei voi poistaa historiallisesta kentästä. Frankfurtin koulukunta taas väittää, että vieraantuminen ja esineellistyminen kuuluvat tiettyyn historialliseen kontekstiin ja yhteiskunnan järjestykseen ja että ne ovat siksi ylitettävissä. Sartren mielestä vallankumous voi kuitenkin tapahtua, koska inhimillinen toiminta voidaan paljastaa kahden kategorian avulla: alistettu ryhmä ja subjektiryhmä. Alistettuun ryhmään kuuluva elää päivittäistä elämää toistamalla niitä tehtävät, jotka hänelle kuuluvat historiallisille prosesseille alistettuna ihmisenä. Subjektiryhmä on taas se ulottuvuus, jolla ihminen rakentaa yhteisöä oman vapaan valintansa mukaan eikä yhteiskunnallisesta, taloudellisesta tai objektivisoivasta pakosta johtuen. Subjektiryhmän käsite muistuttaa yllättävän paljon Felix Guattarin "subjektivisaation" käsitettä ja se liittyy siten läheisesti italialaisen operaismon tarinaan.
Italialainen operaismo-suuntaus perustaa taas inhimillisyyden luokkasuhteisiin. Se ei siis ota käyttöönsä esihistoriallista yhtenäisyyttä vaan väittää, että juuri sen vuoksi, että työläisten elinolot ovat epäinhimillisiä, on mahdollista perustaa vapaiden ihmisten yhteisö, joka on riippumaton pääomasta. Hyvin varhaisessa vaiheessa Classe Operaia ja Potere Operaio -nimiset lehdet korvaavat sanan vieraantuminen sanalla ulkopuolisuus. Ulkopuolisuuden käsite sisältää tietoisuutta. Työläiset voivat muuttaa vieraantumisen aktiiviseksi ulkopuolisuudeksi kieltäytymällä. Ulkopuolisuus ei ole siis humanistinen kategoria (inhimillisen sisällön menettämistä) vaan ulkopuolisuutta suhteessa tuotantomuotoon eli tiedostavaa työstä kieltäytymistä. Mario Tronti kuvaa vuonna 1966 kirjassaan "Operai e Capitale" (Työläiset ja Pääoma), miten työläisten tilanne ei ole sellainen, jossa passiivisesti hyväksytään oman inhimillisyyden menettäminen, vaan se on tilanne, jossa kapinoidaan lähtemällä omasta erityistilanteesta ja perustetaan parempaa yhteiskunnallista ja inhimillistä tilaa. Tronti käyttää työläisistä provokatiivista määritelmää "kova pakanarotu" vastakohtana marcuselaisille humanistisille "pehmeille" näkemyksille.
Kirjassaan "Yksiulotteinen ihminen" (1964) Marcuse ennustaa työväestön integroitumisen kapitalistiseen yhteiskuntaan. Diskurssilla oli 1960-luvulla suuri merkitys, koska se valmisteli kentän käsitykselle, että vain opiskelijaliike voi vastustaa länsimaissa imperialismia, koska työläisten taistelut on kokonaan integroitu järjestelmän sisälle. Varmasti Marcusen näkemys teknologian ja hyvinvoinnin vaikutuksista perinteisen tehdastyöväestön kamppailujen vallankumouksellisuuteen on mielenkiintoinen ja ehkä juuri nyt kehittämisen arvoinen. Silti operaistien tulkinta integroitumisen ajatuksesta kritisoi ankarasti ja käytännön tasolla taloudellisen etutaistelun ja poliittisen taistelun erottamista. Lisäksi se kritisoi marcuselaista ajatusta opiskelijoista täysin tuotantosyklin ulkopuolella olevina. Operaismi katsoi, että taistelut palkan puolesta ovat poliittinen väline, jolla on mahdollista hyökätä vihollista kohti ja jakaa uudelleen yhteiskunnallista rikkautta. Palkan kautta työläiset saavuttavat autonomiaa kapitalistisesta kehityksestä ja komennosta. Opiskelijoiden aseman operaistinen suuntaus taas näki osana kokonaistyövoiman asemaa. Valmistettavana tuotantovoimana, jolta riistetään oma osaaminen samalla tavalla kuin tehdastyöläisiltä riistetään oman työn tuotteet.
Strukturalismi lähtee täysin päinvastaisesta kentästä kuin humanistinen marxismi. Louis Althusser julistaa kirjallaan "Pour Marx" sodan tälle suuntaukselle. Hän kehottaa luopumaan ajatuksesta alkuperäisestä ihmiskunnasta, johon pitäisi palata. Kirjassaan "Lire le Capital" Althusser väittää, että tieto on objektin rakentamista. Hänen mielestään näkyvä rakenne on muoto, jonka tietämisen tuottaminen antaa ei pelkästään itselleen vaan myös sille maailmalle, jota se kuvaa. Althusserin mielestä maailma, jossa toimimme, taistelemme ja elämme, on siis tuotettu maailma, sekä työn että älyllisen toiminnan tuottama maailma.
Althusserilainen strukturalismi kehottaa lukemaan erityisesti Marxin "Pääomaa", koska sen mielestä tuotannon rakenne sisältää olemassa olevan maailman kriittisen näkemyksen sekä vallankumouksellisen prosessin siemenet.
Operaisteista kuitenkin tuntui siltä, että sekä frankfurtilainen humanistinen lähtökohta että strukturalistinen objektiivisuuden metodi olivat riittämättömiä selittämään yhteiskunnallista kehitystä, joka muokkaa ympäröivää maailmaa ja joka muodostaa vallankumouksellista subjektiivisuutta. Italialaisen operaismin suuri merkitys on juuri tässä: asetutaan työn näkökulmaan sen kehittyneimmällä tasolla ja erityisesti asetutaan työstä kieltäytymisen näkökulmaan eli sen kumouksen tasolle, jota ihmiset tekevät tuotannolliselle rakenteelle, kun he kieltäytyvät uusintamasta määrättyä rakennetta. Operaismi siis asettuu työn vastustamisen näkökulmaan. Kieltäytyminen syntyy siitä, että työstä on tullut täysin abstraktia toimintaa, jota jo heidän aikanaan pidettiin turhana: koneet voivat korvata sen kokonaisuudessaan. Useimmissa Marxin teoksien sivuissa käy ilmi, miten kapitalismin tendenssinä on korvata mahdollisimman laajasti elävä työ tieteen teknologisilla sovelluksilla. Marx näkee usein teknologisen prosessin suoraviivaisena eikä välttämättä huomaa, miten kulttuuri, yhteiskunnalliset tavat, valtarakenteet ja vallitseva taloudellinen normi eivät muutu samaa vauhtia kuin tuotantorakenne. Joka tapauksessa Potere Operaio katsoo tilannetta hyvin pitkälle juuri yhteiskunnallisesti tarpeellisen työajan ja siten työläisten historiasta poistumisen näkökulmasta. Abstraktin työn konsepti on paras avain tuotannollisen prosessin digitalisoinnin ymmärtämiseksi. Marx osaa maalata kuvan työn älyllistymisestä erittäin hyvin. Hän kuvaa, miten luovista, tieteellisistä ja taiteellisista voimista tulee merkittävämpiä kuin pelkkä fyysinen työ. Marx näkee tämän prosessin suoraviivaisena ja lineaarisena: se vie väistämättä kohti kapitalismin romahdusta.
Operaismin piirissä taas kaksoissidoksen käsite on hyvin keskeinen. Suomessa on käytetty termiä rekuperaatio. Näillä tarkoitetaan kommunikaation paradoksaalista muotoa: konteksti, jossa puhe tuotetaan, asetetaan ristiriitaan kommunikaation sisältöön nähden.
Kaksoissidoksen käsite ei ole redusoitavissa dialektiikkaan. Kaksoissidoksen edessä ei ole mitään merkitystä täydellisellä oppositiolla, totaalisella globaalinegaatiolla. Ainoa positiivinen ulospääsy, jonka voimme nähdä silmiemme edessä, on pako, joka synnyttää haaraumia ja joka levittäytyy viruksen lailla informaation voimalla.
Yksittäisten maailmojen moninaisuus on varmasti termi, joka on kaukana operaistisesta traditiosta. Silti 1960-luvulla fenomenologia vaikuttaa voimakkaasti operaismiin. Mutta mitä on fenomenologia? Se on absoluuttisen epädogmaattinen filosofinen suuntaus, joka asettaa tutkimuksen keskipisteeksi elämän maailman (Lebenswelt, Husserlin määritelmän mukaan). Fenomenologia on hyödyllinen operaismille, koska se auttaa ylittämään historiallisen materialismin epäselvyyden todellisuuden ja ajatuksen välillä, joita se yhdistää idealistisesti (todellisuus ei ole muuta kuin yksi ajatuksen itsetoteutumisen hetkistä) tai sitten materialistisesti (ajatus ei ole kuin epätäydellinen todellisuuden heijastuma). Fenomenologia auttaa ymmärtämään, miten elämä ja ajatus ovat erottamattomia, kun asetutaan elämän maailman näkökohtaan. Lebensweltin käsite antaa mahdollisuuden perustaa tietämisen prosessi ja myös historiallinen prosessi puolueelliseen näkemykseen, joka voi olla yksittäinen tai kollektiivinen näkemys mutta joka on aina puolueellinen ja tarkoituksellinen. Operaistinen näkökulma perustuu käsitykseen yhteiskunnasta jatkuvassa liikkeessä ja toiminnan kohteena olevana, käsitykseen, jossa maailma muodostuu Lebensweltin heijastumana. Talous siis ei ole enää neutraali kategoria, vaan talous riisutaan omasta luonnollisuudestaan, koska elämän maailma kapinoi taloudeksi redusointia vastaan.
Fenomenologinen filosofia on keskeinen myös siksi, että se auttaa tuomaan esille ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisen aktivismin sisällä kriittisen diskurssin aikakäsitteestä, joka on siten operaistisen työstä kieltäytymisen keskeisin elementti. Aikakysymys on operaistien mukaan se, jonka ympärillä toteutuu keskeisesti työläisten ja pääoman taistelu. Kapitalismi on siis kone, joka redusoi ajan pelkästään tuotantoajaksi. 1960- ja 1970-luvun työläisten taistelut ovat juuri yritys saada takaisin autonomisia aikaulottuvuuksia oman yksilöllisen tai kollektiivisen halun käyttöä varten, poistamalla niitä siltä komennolta, johon kapitalisti yrittää pakottaa. Koko Potere Operaion kamppailu työajasta on luettavissa tästä näkökulmasta. Se on molekulaaristen - siis yksilöiden - aikaulottuvuuksien affirmaatiota molaarista - siis keskitettyä ja yhtenäistä - aikaa vastaan.
Sivu 1 .. Sivu 2 .. Sivu 3 .. Sivu 4