2005-12-23
Toisin kuin marxilaisuuden kohdalla, lacanilaisuuden ympärille ei näytä syntyneen yhteiskunnallista liikehdintää, vaikka Zizek onkin toiminut aktiivisesti slovenialaisessa politiikassa. Mistä tämä johtuu? Tiivistääkö Lacanin näkemys vuoden 1968 kapinoitsijoista kaiken lacanilaisesta politiikasta: ne, jotka kapinoivat, vain etsivät hysteerisesti uutta herraa. Zizekin mukaan politiikka ei ole petollista ainoastaan sen vuoksi, että se on korruptoitunutta ja likaista, vaan myös siksi, että jokainen poliittinen vaatimus tähtää aina johonkin muuhun kuin kirjalliseen vaatimukseensa. Lacan piti kapinoitsijoita hysteerisinä, koska interpellaatio ("kutsuminen") on heidän kohdallaan epäonnistunut, mikä saa heidät kysymään interpellaation suorittajan symbolista mandaattia ja sitä miksi tämä "interpelloi" juuri heitä. Toisin sanoen he eivät tunnista järjestysvaltaa herraksi ja joutuvat siksi hysterian valtaan, samalla kun heidän toimintansa on sekä interpellaation epäonnistumisen vaikutusta että sen todiste.
Merkitseekö tämä esimerkki sitä, että "lacanilainen politiikka" vastaa eräänlaista nihilismiä - sitä, että koska kapinointi on osoitusta uuden herran etsimisestä, vastarinnan mahdollisuus on hylättävä ja vallitseva ideologia hyväksyttävä: on nautittava oireestaan ja tunnistettava sen yhteys symboliseen, ideologiseen järjestykseen ainoana olemassaolomme tukena? Tämä olisi "taantumuksellinen" Lacanin (ja samalla Zizekin) luenta. Kääntäjäkaksikon Kujansivu ja Kurki kirjoittamissa jälkisanoissa päädytään käsitykseen, että mikään itsessään ei ole "lacanilaisuutta": lacanilaisuutta on etsittävä "siitä väittämisen prosessista, jossa se on esitetty ja jossa se suuntautuu kohti tiettyjä tapahtumia ja toisia väitteitä". Lacanilaisuutta - kuten lacanilaista politiikkaakin - on siis etsittävä argumentaation rakenteesta, ei mistään valmiista ajatusrakennelmasta.
Zizek esittää esimerkkinä tästä Laclaun ja Mouffen käsityksen demokratian "radikaalista mahdottomuudesta". Tässä käsityksessä poliittisen toiminnan edellytyksenä on sen tunnistaminen, että yhteiskuntaa koskee "traumaattinen" antagonismi, jota ei voi symbolisoida, totalisoida eikä integroida. Laclaun ja Mouffen "radikaalisuus" ei johdu siitä, että he ehdottaisivat jotain tiettyä radikaalia ratkaisua, vaan siitä, että he tunnustavat ratkaisujen väliaikaisuuden ja että heidän käsityksensä mukaan erilaisia partikulaareja kysymyksiä ei voida yhdistää minkään tietyn niitä kaikkia jäsentävän akselin ympärille. Zizekin mukaan lacanilainen demokratian määritelmä olisikin sosiopoliittinen järjestys, jossa kansaa ei ole olemassa uniikkiin edustajaansa ruumiillistuneena ykseytenä. Demokratian peruspiirre on se, että vallan paikka on sen rakenteellisesta välttämättömyydestä johtuen tyhjä paikka.
On kuvaavaa, että politiikassa ideologinen taistelu koskeekin juuri sitä, mikä solmukohta määrittää yhteiskunnallisia kysymyksiä ja ratkaisuja. Esimerkiksi marxismissa on perinteisesti ajateltu, että pääoman ja proletariaatin suhde määrittää ensisijaisesti myös esimerkiksi sukupuolten välisiä valtasuhteita tai ympäristökysymyksiä ja että siten niiden ratkaisu on löydettävissä ainoastaan proletaarisesta vallankumouksesta. Nykyaikana hegemoninen liberalismi taas katsoo sukupuolten välisten valtasuhteiden ongelmien olevan peräisin porvarillisten oikeuksien ja velvollisuuksien toteutumisen epätäydellisyydestä ja ympäristöongelmien johtuvan siitä, ettei niiden todellisia kustannuksia ole riittävästi otettu huomioon markkinamekanismeissa. Laclau ja Mouffe - kuten myös Zizek - hylkäävät mahdollisuuden, että jokin tällainen yhteinen solmukohta olisi löydettävissä. Tämä vastaa myös postmarxismin määritelmää Laclaun kirjoittamassa johdannossa: luopumista logiikasta, jossa mikä tahansa toissijaiselta vaikuttava antagonismi voi saada kaikkia muita antagonismeja välittävän roolin.
On havainnollista lähestyä "lacanilaista politikkaa" siitä kritiikistä, jota Zizek on esittänyt Negriä ja Hardtia kohtaan[2]. Deleuzen tavoin Negri ja Hardt korostavat halun ensisijaisuutta suhteessa sen kohteisiin: halu on tuottava voima eikä puutteen ilmaisu. Zizekin - ja Lacanin - ajattelussa taas juuri puute on konstitutiivista, ei transsendentaalisena elementtinä, johon emme pääse koskaan käsiksi, vaan objektina, joka järjestää halua ja joka antaa olemisellemme konsistenssin. Puutteen poistaminen ei johda halun rajoittamattomaan ilmaisuun vaan halun surkastumiseen. Halun kohteen ja kohteen haluttavaksi tekevän syyn välillä on aina aukko. Lisäksi Zizek korostaa väärin tunnistamisen konstitutiivisuutta ja merkityksen viivettä, siinä missä Negri korostaa tapahtuman osumista yhteen sen nimeämisen kanssa[3]. Rosa Luxemburgiin viitaten Zizek painottaa vallankumouksellisen subjektiivisuuden muodostumista epäonnistumisten sarjan kautta. Vallankumous, jonka "oikeaa hetkeä" jäädään odottamaan, ei koskaan tule, sillä ilman epäonnistumisia ja väärin tunnistettuja vallankumouksen ehtoja subjektiivisuus ei kasva. Lopulta onnistunut vallankumous antaa epäonnistuneille yrityksille merkityksen jälkikäteen ja lunastaa niille paikan voittajien kirjoittamassa kertomuksessa vallankumousprosessista.
Toisaalta tarkasteltaessa Zizekin (ja tämän Lacan-tulkinnan) eroa Deleuzeen ja Negriin, on otettava huomioon sekin, että Zizekillä vaikuttaa olevan tapana tulkita älyllisiä kilpailijoitaan ja kumppaneitaan hyvin valikoivasti - usein huomioiden nämä tai antaen näille tunnustusta siinä määrin kuin siitä on hyötyä Lacanin teorian oikeelliseksi todistamisen kannalta. (Samalla tavalla Zizekin elokuva-analyysin funktiona vaikuttaa usein olevan se, miten kukin tulkinta kelpaa todisteeksi lacanilaisuuden erehtymättömyydestä.) Zizek on itse asiassa omistanut Deleuzelle kokonaisen teoksen[4], jonka tulkintoja on jonkinasteisesta tarkoitushakoisuudesta arvostellut esimerkiksi Daniel W. Smith[5]. Smith väittää, että Deleuzen ja Guattarin suhde Lacaniin teoksessa Anti-Oedipus on paljon läheisempi kuin Zizek olettaa. Anti-Oedipus on ennen kaikkea pysähtyneeksi doktriiniksi muodostuneen psykoanalyysin, ei Lacanin, kritiikkiä, ja Deleuze sekä Guattari itse asiassa tunnustavat olevansa Lacanille paljon velkaa. Myös Lacan arvosti kyseistä teosta. Smithin mukaan se, että Deleuze ja Guattari sijoittavat teoksessa "tapahtuman" tuotantoon ja "tulemiseen" eivätkä (puutteen) vaikutukseen (efet), ei tarkoita Reaalisen ja Symbolisen jaon hylkäämistä. Deleuzelle ja Guattarille Reaalinen on haluamisen ja tuotannon kone, mutta se on toinen tarina...
Viitteet:
Sivu 1 .. Sivu 2