2003-04-30
Seuraavat merkinnät Marxin arvoteoriasta ja erityisesti sen tavarafetisismiä koskevasta osasta ovat perusta Megafonissa aiemmin julkaistun General intellect -tekstin ymmärtämiselle.
Mitä on fetisismi? Sanakirja antaa siitä seuraavan määritelmän:
"Fetisismi: port. feitiço = 'taianomainen'. Fetissi = taikavoimainen eloton esine. Fetisismi on fetissien käyttöä maagisiin tarkoituksiin. Psykologiassa sillä tarkoitetaan 'sielullista poikkeavuutta, jossa sukupuolisen tyydytyksen välineinä käytetään vastakkaisen sukupuolen käyttöesineitä'."
Marx näkee fetisismin seuraavasti:
"Sitä vastoin tavaramuodolla ja työn tuotteiden arvosuhteella, jossa se ilmenee, ei ole kerrassaan mitään tekemistä esineiden fyysisen luonnon ja siitä johtuvien esineellisten suhteiden kanssa. Vain itsensä ihmisten keskinäinen tietty yhteiskunnallinen suhde saa heidän silmissään olioiden keskinäisen suhteen mielikuvituksellisen muodon. Löytääksemme jotakin tätä vastaavaa, meidän täytyy paeta uskonnollisen maailman usvakerroksiin. Siellä ihmisaivojen tuotteet näyttävät eläviltä, keskenään ja ihmisten kanssa suhteissa olevilta itsenäisiltä olioilta. Tätä minä sanon fetisismiksi, joka takertuu työn tuotteisiin, mikäli niitä tavaroina tuotetaan, ja joka on siis erottamattomasti tavaratuotantoon kuuluvaa."
Jos fetisismissä on kyse siitä, että yhteiskunnalliset suhteet tiivistyvät johonkin erityiseen olioon tai, että tämä olio edustaa näitä suhteita, niin mistä tämä usko tulee, miten se syntyy? Onko sillä niin sanotusti materiaalinen perusta, vai onko se annettu, välttämätön ja kiistämätön?
Seuraavassa käyn lyhyesti läpi, miten Marx selittää fetisismin, erityisesti tavarafetisismin synnyn, koska mielestäni vain sen ymmärtäminen antaa mahdollisuuden ymmärtää Marxin merkitystä suhteessa moderniin poliittisen ajatteluun ja vain ymmärtämällä, mistä fetisismissä on kyse voidaan niin sanotusti ylittää Marx, nähdä hänen rajansa, joista hän itse oli osin tietoinen (kuten General intellect -jakso osoittaa). Marxin kritiikki jää henkilökohtaiseksi mielipiteeksi, ellei ymmärretä Pääoman ensimmäistä lukua, aivan kuten marxilaiseksi julistautuminen sitä lukematta on sitä, mistä Marx itse totesi: "en ole marxilainen". Kyse on Pääoman ensimmäisen osan ensimmäisen luvun neljännestä jaksosta "Tavaran fetissiluonne ja sen salaisuus".
Marx aloittaa Pääoman siteeraamalla itseään (teoksestaan Kansantaloustieteen arvostelua):
"Niiden yhteiskuntien varallisuus, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vallalla, ilmenee 'valtavana tavarajoukkona' ja yksityinen tavara tämän varallisuuden alkeismuotona." Tämä alkeismuoto on kaikkea muuta kuin yksinkertainen: "Ensi silmäyksellä tavara näyttää itsestään selvältä, jokapäiväiseltä oliolta. Sen erittely osoittaa kuitenkin, että se on hyvin kiero olio, täynnä metafyysistä rikkiviisautta ja teologisia oikkuja."(Pääoma I, s.77)
Pelkkänä käyttöarvona esine on yksinkertainen, kunnon kaveri, kova työmies ja luotettava elinkumppani, mutta heti, kun se päättää esiintyä tavarana, se muuttuu "aistimellisesti yliaistimelliseksi esineeksi". Se alkaa oikutella ja sitä on vaikea ymmärtää. Tavara saa sielun, jonka syvyyksiin ei sen ulkokuoren läpi näy. Nyt se asettuu suhteessa muihin tavaroihin"päälaelleen ja kehittää puupäästään houreita, paljon ihmeellisempiä kuin jos se alkaisi itsestään tanssia".
Tavaran salaisuus ei ole sen käyttöarvossa, kuten ei naisen tai miehen salaisuus taida olla hänen "käyttöarvossaan", kuten Marx ehkä antaa ymmärtää. Marx kysyy: Mistä työn tuotteen tavaramuodon arvoituksellisuus johtuu? Se on peräisin siitä hetkestä, jona ihmiset alkavat työskennellä toisiaan varten, hetkestä, jona heidän yksinäinen puurtamisensa saa yhteiskunnallisen muodon. (On muistettava, että Marx ei ajattele ihmisiä ensin yksilöiksi ja sitten yhteiskunnallisiksi; kyse on siitä, että ihmiset näyttävät tavaratuotannon maailmassa ensin yksilöiltä ja vasta sitten yhteiskunnallisilta olioilta. Juuri tätä harhaa Marx on purkamassa.) Kun on mahdollista työskennellä toisia varten, työ muuttuu yhtäläiseksi, yhteismitalliseksi:
"Ihmistöiden yhtäläisyys saa työn tuotteiden arvoesineellistyneen oliomuodon; ihmistyövoiman käyttämisen määrä mitattuna tuon käyttämisen kestoajalla saa työn tuotteiden arvonsuuruuden muodon; ja vihdoin tuottajien väliset suhteet, joissa heidän töittensä edellä mainitut yhteiskunnalliset määrättävyydet toteutuvat, saavat työn tuotteiden yhteiskunnallisen suhteen muodon".
Tavaramuodon salaperäisyys on vain sitä, että se näyttää ihmisille heidän oman työnsä yhteiskunnallisen luonteen itse työn tuotteiden esineellisenä luonteena, siis ihmisen toisille tekemien tuotteiden ikään kuin luonnostaan yhteiskunnallisina ominaisuuksina, ja siksi se näyttää tuottajien yhteiskunnallisen suhteen "kokonaistyöhönsä heidän ulkopuolellaan olevana esineiden yhteiskunnallisena suhteena".
Miten tämä tapahtuu? Käydään läpi Marxin järkeilyn pääkohdat.
Edellytys sille, että kaksi erilaista tavaraa voidaan vaihtaa toisiinsa on se, että niihin sisältyy sama määrä abstraktia inhimillistä työtä, siis tuota yhtäläistä työtä. Kahta käyttöarvoltaan identtistä tavaraa on turha mennä vaihtamaan (tavarassa pitää olla aina "yhteisesti ymmärrettävää", mikä on aina abstraktio, mutta abstraktiona kuitenkin varsin toimelias, kuten nähdään). Se, mikä tekee erilaiset käyttöarvot vaihdettaviksi, siis se, mikä antaa mahdollisuuden vaihtaa yhden omenan kahteen perunaan, on tavaran "sielu", sen arvo (yhteinen, kieli, kommunikatiivisuus, vaihdettavuus, ymmärrettävyys).
Vaihdettavuus, kommunikatiivisuus tai ymmärrettävyys ei ole tavaran erityistä käytettävyyttä, eikä se ole tekemisissä tavaraan sisältyvän konkreettisen työn kanssa (sen kanssa, mitä nimenomaan on tehty, esim. höylätty tai kaivettu). Arvossa, tavaran sielussa, on ennen kaikkea kyse suhteesta eri tavaroiden välillä ja niiden kautta eri ihmisten välillä. Vaikka tavaran sielu ei näy missään, se kuitenkin on, se on todellinen, Marxin sanoin "yhteiskunnallinen reaaliabstraktio".
Miten vaihto, vertaaminen voi tapahtua? Miten tavara onnistuu esittämään arvonsa? Tavara ei voi esittää arvoaan suoraan toisen tavaran arvossa, sen sielussa (takki ei voi esittää arvoaan liinakankaan arvossa). Mitään vaihtoa ei voi tapahtua, jos vastakkain ovat yhtenevät määrät abstraktia yhteiskunnallista työtä tai samat määrät yhtäläistä ihmistyötä. (Hieman samoin kuin ei tapahdu informaation välitystä, mikäli puhuja sanoo vain sen, minkä kaikki jo tietävät).
Siksi että arvo, tavaran sielu, voisi saada ilmauksensa, sen on laskeuduttava tuonpuoleisuudestaan ja otettava ruumiillinen muoto. Hengen on tultava lihaksi (koska muuten se jää "pelkäksi teoriaksi"). Tavaralla on siis todella pirullinen sielu. Näyttääkseen arvonsa sen on otettava hahmokseen jokin muu tavara. Marxin mukaan ratkaisu arvon näyttämisen ongelmaan on se, että tavara joutuu esittämään arvonsa toisen tavaran käyttöarvossa, liinakankaan sielun on ruumiillistuttava takin käyttöarvossa, takin hyödyllisyydessä jollekin (jos jatkamme vertausta kommunikaatioon, niin takilla on oltava informaatioarvoa). Näin takin käyttöarvosta, sen hyödyllisyydestä jollekin tulee liinakankaan "arvomuoto", tavaran sielun hahmo.
Tarkastellaan nyt lyhyesti arvomuotoa.
Ensinnäkin, liinakankaan arvo ilmaistaan suhteellisena, tietty määrä kangasta on takin arvoinen, eli tietty määrä tavaraa A = tietty määrä tavaraa B. (Marx tarkastelee edellisessä jaksossa eri arvomuotoja: yksinkertainen, kehkeytynyt ja yleinen, mutta jätetään tuo tarkastelu nyt sivuun.)
Toiseksi, takki voi ilmaista kankaan arvon vain käyttöarvossaan.
Kolmanneksi, jos takin käyttöarvoa tarkastellaan erillisenä, siis irrotettuna suhteestaan kankaaseen, takki toimii vain vaatteena. Sen sijaan, kun takki astuu yhteiskunnalliseen suhteeseen kankaan kanssa, se ei enää toimi pelkästään käyttöarvona, vaan antaa muodon, edustaa tai välittää kankaan arvoa (sen käyttöarvo toimii vaihtoarvona). Se alkaa toimia arvon kantajana. On olennaista huomata, että tämän yhteiskunnallisen tehtävän kannalta (edustamisen tai välittämisen tehtävän kannalta) on samantekevää, mikä käyttöarvo (so. mihin takkia kulloinkin käytetään) takilla on. Sitä voidaan käyttää ihan mihin tahansa, ja silti se edustaa kankaan arvoa. Oleellista on, että sillä on tämä "mikä tahansa" käyttöarvo.
Neljänneksi, kankaan arvo ilmaistaan epäsuorasti, "viärän puun kautta", koska arvona kangas on takkimainen. Liinakankaassa ikään kuin välkkyy sen kuva takkina. Takki on sen vastike.
Viidenneksi, tästä suhteellisesta arvomuodosta tai vastikemuodosta seuraa kaksi eri näkökulmaa. Ensinnäkin, suhteellinen arvomuoto näyttää olevan sidoksissa kankaaseen, koska se ilmaistaan tiettynä määränä kangasta. Toiseksi, vastikemuoto puolestaan näyttää olevan sidoksissa takkiin, koska sikäli kun se kykenee olemaan kankaan arvomuoto, se ei ole välittömästi vaihdettavissa.
On huomattava, että käyttöarvo ei ole enää puhdas, viaton kumppani, hyvä työmies, vaan nyt käyttöarvolla on yhteiskunnallinen tehtävä: siitä on tullut tavaran A arvon hahmo tai esitysmuoto. Se näyttää toimivan viattomasti ja suoraan käyttöarvona, vaikka se pelaakin selän takana likaista peliä.
Sille, että tavaran B käyttöarvo voi antaa hahmon tavaran A arvolle on joitakin edellytyksiä. Ensinnäkin B:llä on oltava arvoa. Toiseksi B on A:n arvon konkreetti ruumiillistuma. A:n arvo on ilmaistava suhteellisesti ja lopulta tavara B on ekvivalentti eikä välittömästi vaihdettava.
Sitten esineellistyminen. Siis varsinainen fetisismi. Tavara A, sikäli kun se siis on tavara, sisältää sekä jotain oliomaista, materiaalista tai esineellistä (informaatiota) että jotain yhteistä (sosiaalista, kieltä). Siinä on niin aistimellista kuin yliaistimellista. Se esittäytyy käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseytenä, siis kahden eri esineen välisenä ulkoisena suhteena, A:n luonnonmuotona, sen välittömänä käyttöarvona ja B:n luonnonmuotona, sen välittömänä vaihtoarvona. Tässä esineellisessä kaksinaismuodossa (käyttöarvo/vastike tai ekvivalentti) tavara näyttäytyy, tulee tavarana näkyväksi, aktualisoi yhteiskunnallisen suhteen. Eli A:n yhteiskunnallinen aines, se suhde, että A:lla on arvo ja siihen sisältyy yleistä yhteiskunnallista työtä (yhteistä, yhteistyötä), näyttäytyy nyt esineellisenä B:n käyttöarvossa.
Näin yhteiskunnallinen suhde ottaa esineellisen muodon, esineiden välisen suhteen muodon. Tavaranvaihdon maailmassa ihmiset eivät ole välittömästi suhteissa toistensa kanssa, vaan tavaroiden, esineiden ja informaation (käyttöarvojen) välittäminä. Kyse ei ole pelkästä sumutuksesta, illuusiosta, vaan illuusiosta, jolla on todellinen perustansa siinä, että B:n käyttöarvo antaa muodon A:n arvolle, toimii sen materiaalisena kantajana, sanana tai esineenä, joka välittää informaatiota. Eli tavaran yhteiskunnallinen sisältö esitetään esineellisenä arvomuotona.
Tämän todellisen illuusion paljastaminen ei voi tapahtua yksinkertaisena ideologiakritiikkinä, siitä ei päästä eroon valistuksella, sanomalla, että se tunnetaan tai, että siihen uskova uskoo haihatteluun. Sen paljastuminen voi olla vain tavaratuotannon yhteiskunnan, siis kapitalistisen yhteiskunnan oman toimintamekanismin muutoksessa (informaation, tavaroita tuottavan työn muuttuessa kurjaksi perustaksi) syistä, joita en käy tässä yhteydessä listaamaan. Marxilla muutos jakaantui kahta: joko vallankumouksen kautta tai mahdollisesti pääomasuhteen hajoamisen kautta.
Tavara on siis olemukseltaan arvon ja käyttöarvon ykseys (yhteisen ja empiirisen ykseys), mutta se näyttäytyy todella ja todellisuudessa käyttöarvon ja vaihtoarvon (takin käyttöarvon "rooli" vastikkeena, ekvivalenttina) ykseytenä. Tavara on ikäänkuin kokoon pantu kahdesta eri oliosta, vaikka se näyttäytyy katsojalle yhtenä. Fetisismi muodostuu siitä, että tavaran esineellinen esittäytymismuoto (tavaramuoto/vaihtoarvo) kätkee tavaran yhteiskunnallisen olemuksen (ihmisten välisen suhteen, yhteiskunnallisen suhteen) ihmisten tietoisuudelta. Yhteiskunnallinen suhde näyttäytyy ns. nurinpäin kääntyneenä tavaroiden luonnollisina ominaisuuksina. Tämä mystifikaatio on peräisin siitä, että arvomuoto käsitetään yksipuolisesti esineeksi (käyttöarvoksi).
Fetisoitunut tietoisuus ei ole pelkästään väärää tietoisuutta, kuten edellä sanoin. Se on samanaikaisesti sekä tosi että väärä. Se on tosi, koska yhteiskunnallinen arvo saa ilmauksensa esineenä, takin käyttöarvossa. Se on väärä, koska vaihtoarvon yhteiskunnallinen olemus ei näy, koska arvomuoto sekoittuu sen näkyvään hahmoon (tästä väärinkäsityksestä syntyy se, mitä vielä joitakin vuosikymmeniä sitten nimitettiin porvarilliseksi sosiologiaksi, siis yritys ymmärtää todellisia yhteiskunnallisia prosesseja pelkästään näkyvän tai esineellisen tasolla). Tämä tosi/valhe on paradoksi, joka kuitenkin on yhteiskunnallisen suhteen ydin, se mille Marx yritti antaa käsitteellisen ilmaisun, jolle hän niin sanotusti antoi äänen.
Tavaran mysteeri, sen paradoksi ei ole peräisin sen omasta käyttöarvosta (liinakankaana). Tavara ei varsinaisesti ilmaise itseään muuna kuin mitä se on, siis toisena käyttöarvona. Sekä todellinen että mystifioiva muutos ovat molemmat peräisin takista, eivätkä ne ole peräisin edes takin varsinaisesta käyttöarvosta (vaatteena), vaan siitä, miten se suhteessa kankaaseen saa täysin uuden tehtävän: tässä uudessa tehtävässään se ilmaisee arvoa (siinä käyttöarvo muuttuu vaihtoarvoksi, siis olioksi tai esineeksi, joka voi ilmaista mitä tahansa, olla kenties yhteenveto kaikista mahdollisista teoista tietyn järjestelmän sisällä).
Takki vaihtoarvona, joka kykenee ilmaisemaan mitä tahansa ja esittäytyy kuitenkin välittömänä oliona, kätkee taakseen siis sen, että kyse on ihmisten välisestä suhteesta. Näemme arvon sosiaalisen sisällön, kankaan arvon takin käyttöarvona, takin ominaisuutena. Tulkitsemme vaihtoarvon takin esineelliseksi ominaisuudeksi ja sellaisena luonnolliseksi ja epähistorialliseksi. Juuri tässä mielessä fetissoituneelle tietoisuudelle taloudelliset kategoriat (mutta myös yhteiskunnalliset hierarkiat) näyttäytyvät jo ennalta annettuina luonnonvälttämättömyyksinä, vaikka ne ovat sidoksissa tavaratuotannon yhteiskunnalliseen muotoon.
On ymmärrettävää, että fetissoitunut tietoisuus ei kykene pääsemään tästä sidoksestaan yli, vaan jää pallottelemaan luonnonvälttämättömyyksien välille. Tämä johtuu siitä, että tavara, liinakangas näyttäytyy käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseytenä ja kun vaihtoarvosta tulee takin esineellinen ominaisuus, näkyy tavara sitä katsovalle (tietoisuudelle), vaikka se on yhteiskunnallinen suhde ihmisten välillä. Näitä fetisismin muotoja voidaan erottaa kolme eri lajia: tavarafetisismi, jossa yhteiskunnallinen suhde ymmärretään esineen ominaisuudeksi (vaihdettavuus takin käyttöarvossa); rahafetisismi, jossa raha itsenäistyneenä vaihtoarvona ymmärretään kultana, esineenä arvon mitaksi; pääomafetisismi, jossa pääoma ymmärretään esineeksi, joka luo uusia esineitä (luo rikkautta). Kuten Marx kirjoittaa:
"Ja vaikka uudenaikainen taloustiede irvisteleekin ylväästi monetaarijärjestelmälle, niin eikö sen fetisismi tule aivan kouraantuntuvaksi heti kun se alkaa käsitellä pääomaa? Onkohan siitä kovinkaan pitkä aika kun hälveni se fysiokraattien kuvitelma, että maankorko kasvaa maasta eikä yhteiskunnasta?"
Tässä vaiheessa kuvaan astuu general intellect. Sillä
"kun vaihtoarvoon perustuva tuotanto romahtaa, ja itse materiaalisesta tuotantoprosessista pyyhkiytyy puutteenalaisuuden ja vastakohtaisuuden muoto pois, tulee mahdolliseksi yksilöllisyyksien vapaa kehitys, jolla ei siis tarkoiteta välttämättömän työajan supistamista lisätyön asettamiseksi, vaan ylipäätään yhteiskunnallisesti välttämättömän työn supistumista minimiin. Välttämättömän työn supistumista vastaa nyt yksilöiden taiteellinen, tieteellinen jne. kehitys heitä kaikkia varten vapautuneen ajan ja tähän tarkoitukseen luotujen varojen avulla."
Oleellista on, että kun vaihtoarvolle - siis ihmisten keskinäisten suhteiden esinevälitteiselle muodolle - perustuva yhdistämisen ja välittämisen järjestelmä romahtaa, siis kun arvo alkaa määrätyä muun kuin yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan mukaan, niin ihminen pelkkänä yhteiskunnallisena lajiolentona, siis huolimatta siitä mitä hän tekee tai sanoo, astuu suoraan arvoa luovaksi. Ihmisenä oleminen sellaisenaan muuttuu rikkauden perustaksi - eikä Marx ajattele tässä ihmisarvoa korostavan humanismin termein. Ihmisten välitön läsnäolo tai yhdessä olo muuttuu siis "tuottavaksi" eikä sen tuottavuutta voi enää mitata jonkun tuotteen avulla.
Tämä mahdollisuus ei realisoidu automaattisesti, vaan vaatii subjektiivisuutta, haluamista. Se ei liene mikään uutinen. General intellect -jaksossa on kyse siitä, että tavaran arvo, sen sielu, siis vaihdettavuus, yhteismitallisuus (ymmärrettävyys) sellaisenaan astuu nyt suoraan ja välittömästi tuotannon ja toiminnan piiriin. Yhteistyö ei tarvitse erityistä hahmoa, erityistä syytä tavaran käyttöarvossa tai merkityksellisessä toiminnassa. Se ei ole sidottu mihinkään erityiseen edellytykseen, joka voitaisiin erottaa erilliseksi itse yhteistyöstä.
Ihmisten välitön läsnäolo yhteiskunnallisena oliona määrittelee multitudon käsitteen. Politiikan termein tämä merkitsee moneuden, multitudon astumista yhteiskunnalliseen toimintaan. Multitudo syrjäyttää nyt kansan, joka on aina perustunut yhteiselle asialle, jollekin erityiselle yhteiselle: kansan on pitänyt näyttää yhteisyytensä, yhtenäisyytensä hallitsijan, suvereenin ruumiissa, se on saanut hahmonsa valtiossa. Multitudo ei saa hahmoaan valtiossa, vaan ainoastaan yhteisyydessä sellaisenaan, kielessä sellaisenaan - jos niin halutaan.