2005-04-12

Kuvadispositiivi

Franco "Bifo" Berardi

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Mustanutut kaupungissa

Palattuani Bolognaan Barcelonan vappumielenosoituksen jälkeen, aloin organisoida performanssia, jonka toteutin Bolognan eri piazzoilla viidentoista katutelevisio Orfeuksessa toimivan ystäväni kanssa. Performanssin sound oli kirkas lapsenääni, joka toisteli laulunsäkeitä:

"Eläköön sota, eläköön kidutus eläköön rakas diktatuuri eläköön naisten ja lasten murhaus eläköön hallitus Berlusconi Fini"

Laulu oli miksattu yhteen Jimi Hendrixin soittaman Yhdysvaltain kansallislaulun kanssa. Tämän äänimassan seassa sotilasasuihin puetetut nuoret pysäyttivät ohikulkevia ja laittoivat heidän päähänsä mustia huppuja, kasasivat huputettuja ihmisruumiita katukiveykselle.

Samoihin aikoihin samankaltaisia performansseja tehtiin Lontoossa, Yhdysvalloissa ja Göbbels-Rumsfeldin talon edessä. Roomassa poliisi hajotti väkivaltaisesti samankaltaista esitystä tehneiden nuorten joukon.

Miksi tämä performanssi järjestettiin, samanlaisena toisistaan etäällä olevissa paikoissa ja tarvitsematta edeltä välittää sanaa siitä? Koska meillä kaikilla oli tarve panna tämä kauhu näytteille, kommunikoida se ennen kaikkea itsellemme ja heittää se sitten päin länsimaisten kaupunkien asukkaiden kasvoja. Voimme olla varmoja, että musta huppu tulee olemaan tulevien sodanvastaisten mielenosoitusten vakiokalustoa. Mutta mistä se kertoo? Ja mitä vaikutuksia sillä on kollektiiviseen tiedostamattomaan? Mitä vaikutuksia voi länsimaiseen mieleen olla syyllistämiskampanjalla, joka lähti väistämättä liikkeelle amerikkalaisten kauhukuvien tultua julki?

Kuvadispositiivi

Meidän on opittava kalibroimaan jokaisen toiminnan mielikuvavaikutus, jokaisen kuvan, jonka toiminta tuottaa (nykyään teoilla on ennen kaikkea visuaalinen vaikutus, ja niitä on arvioitava sen vaikutuksen pohjalta, minkä ne kykenevät tuottamaan mediaattisella tasolla ja ennen muuta mielikuvatasolla). Meidän on ymmärrettävä, että kuvat ovat fundamentaalinen poliittinen dispositiivi. Sanalla dispositiivi viitataan semioottiseen mekanismiin, joka kykenee mallintamaan tapahtumien, käyttäytymisien ja olemassaolon tapojen jaksoja ja ennen kaikkea sitä, mikä kykenee mallintamaan kertomuksia, narratiivisia kaavoja ja narratiivisia projektioita, koska niiden sisällä tulevat mahdollisiksi yhteiskunnalliset käyttäytymiset, joita ei aiemmin voitu ajatella ja jotka juuri siksi olivat mahdottomia.

Minkä vaikutuksen mustan hupun syyllistävä dispositiivi tuottaa? Minulla ei ole yksiselitteistä vastausta, mutta luulen, että yksi mahdollinen (ja vaarallinen) vaikutus on se, jota kutsuisin nimellä "KKK-efekti". Ku Klux Klan syntyi etelävaltioissa 1862 Yhdysvaltain sisällissodan loputtua ja orjanomistajien tappion jälkeen. Elettyään pitkään syyllistettyinä, osa noiden alueiden valkoisista omaksui provokatorisesti heitä syyllistävän kuvan. Syytätte meitä rasisteiksi? Hyvä on, pistämme valkeat huput päähämme ja lähdemme lynkkaamaan mustia, raiskaamaan naisia, polttamaan, hirttämään ja murhaamaan. Haemme ne kotoaan, eristämme ne keskellä tietä, seuraamme ja hakkaamme ne hengiltä ja sen jälkeen sytytämme suuret soihdut juhlistamaan julmuuttamme. Näin syntyi valkoisen ylpeyden puolue, joka on useaan otteeseen herännyt henkiin Yhdysvaltain historiassa aggressiivisena osoituksena syyllisyyden tunnosta. Täytyy muistaa, että intensiivisin ja lopullisin intiaanikansojen kansanmurha seurasi sisällissodan loputtua, ja tuosta kansanmurhasta Amerikan kansa löysi sisällissodan aikana menettämänsä yhtenäisyyden ja kykeni hitsaamaan uudelleen kiinni sen dishumaanin tasapainon, jolle sen identiteetti perustuu.

Syyllistäminen, jonka kohteeksi Yhdysvaltain kansa on joutunut siitä lähtien, kun Bushin sota on osoittautunut siksi rikolliseksi hulluudeksi, mitä se on, voi saada aikaan vaarallisen vaikutuksen, jota kutsun KKK-efektiksi. Vasta lokakuussa tiedämme, voittaako Yhdysvaltain demokraattinen järki, vai säilyykö kyynisyys, voiman palvonta vailla moraalia ja itseinhon kompensointi ihmismurhalla.

Mustahuppujen performanssi voi johtaa takaisin artaudilaiseen ajatukseen julmuuden teatterista: väkivallan asettaminen näyttämölle ja sen ritualisointi voivat auttaa visualisoimaan tiedostamatonta sisältöä ja sillä tavoin avata tietä myönteiseen ratkaisuun. Mutta terapian tie ei ole yksisuuntainen, se voi viedä myös perversseihin päämääriin. On kehitettävä tieteellistä tietoisuutta psykososiaalisten prosessien kehittymisestä ja siis tehtävä täydellisemmäksi tietoista kommunikatiivista aktiviteettia. On mietittävä kuvaa narratiivisena ja tulkinnallisena dispositiivina, joka kykenee ennakolta määrittämään eleiden, tapahtumien, kaksoissiteiden ja romahdusten jaksoja. Toukokuun aikana olimme mukana toisessa spektaakkelissa, Nicholas Bergin teloituksessa, joka aloitti uuden syklin kauhun kosmovisiossa.

Toimiko teloittamisen hämmentävä mysteeri länsimaisessa psyykessä Abu Ghraibin kidutusnäkymien synnyttämän syyllisyyden tunteen tasapainoon palauttajana, vai veikö se länsimaista tietoisuutta vielä enemmän epätasapainoon? Kauhun spektaakkelin ja syntymässä olevan kollektiivisen mielikuvamaailman välinen suhde ei ole yksisuuntaisesti ennakoitavissa eikä siten ohjelmoitavissa. Tämä arvaamattomuus on tila, jossa media-aktivismi voi toimia dekonstruoimalla spektaakkelin mielikuvatoimintaa, rekombinoiden sen vaikutuksia yhteiskunnalliseen Tiedostamattomaan, jotta lopulta tulisi mahdolliseksi odottamattomien tietoisuuden muotojen ilmaantuminen.

Kohti interferenssin tiedettä

Se, mitä media-aktivismi saa aikaan, ei ole niinkään vastainformaatiota kuin interferenssiä. Vallan pahojen tekojen osoittaminen ei paljon auta, jos ei kyetä purkamaan sitä psyykkistä ja älyllistä perustaa, jolle valta hallintansa perustaa. Valta ei kontrolloi yksisuuntaisesti toimintansa vaikutuksia, vaan se asettaa vailla ennalta asetettua merkitystä olevia ketjuja, jotka voivat tuottaa tyypiltään ristiriitaisia vaikutuksia. Media-aktivismi toimii tässä määrittymättömyyden tilassa tuottaen interferenssiä mielikuvatuotannon sykliin. Interferenssiä keskelle signaaleita, joita valta medioiden kautta johtaa Infosfääriin. Mutta interferenssillä voi olla hyvin erilaisia piirteitä: jonkin televisioaseman lähettimien yksinkertaisesta sabotaasista sellaisten signaalien lähettämiseen, jotka puuttuvat infosfäärin sykliin sillä tavoin, että ne vaikuttavat vastaanoton muotoihin. Ajatelkaa Leonardon Mona-Lisaa, ja kuvitelkaa, että nyt teette sille viikset. Kuten näette, kuvan merkitys muuttuu, se saa toisen tunnesävyn ja herättää meissä ennalta näkymättömiä tulkintareaktioita. Infosfäärin kontekstin, jossa toimivat vallan lähettämät signaalit, häirintä voi modifioida odottamattomalla tavalla noiden signaalien vastaanottoa, se voi muotoilla ratkaisevalla tavalla vallan luomaa narratiivista tasoa. Mikä tahansa onkaan vallan käytössä oleva lähetysvoima, semioottinen subversio (subvertising) voi muuttaa viestin vaikutusta myös käyttämällä mikroskooppisia dispositiiveja, pieniä poikkeavia signaaleita ja pieniä marginaalisia interferenssejä. Mutta on syytä kysyä selkeän tieteellisesti: Mitä haluamme saada aikaan interferenssillä? Mitä vaikutuksia haluamme tuottaa kollektiivisessa Mielessä?

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.