2005-04-12
Kääntänyt: Jussi Vähämäki
"Media-aktivismi ei ehdota medioiden vaihtoehtoista käyttöä, koska niin se vain taantuisi sisältönäkemykseen: se tähtää pikemminkin oikosulkuun välineen rakenteellisella tasolla, sen teknologisessa ja lingvistisessä toiminnassa, se tähtää sommitelmien ja käyttöliittyminen käsittelyyn, dispositiivien rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen eikä vain niiden tuottaman sisällön rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen."
"Mielikuvitusteko on maaginen teko. Se on taika, joka saa ilmaantumaan ajattelunsa kohteen, olion, jota halutaan, sillä tavoin, että mielikuvitus voi ottaa olion haltuunsa." (Jean Paul Sartre: L’imaginaire, Gallimard, Pariisi 1940.)
Ennen kuin voimme puhua mielikuvituksesta meidän on puhuttava kuvasta. Mikä kuva on? Se, mikä meitä kiinnostaa kuvassa, ei ole sen tehtävä todellisuuden representaationa, vaan kuvan dynaaminen voima, sen kyky ylläpitää ja rakentaa projektioita, vuorovaikutuksia, kerronnallisia rakenteita, jotka tekevät todellisuuden rakenteen. Se, mikä meitä kuvassa kiinnostaa, on sen kyky muodostamalla kuvitelma valikoida äärettömästä määrästä mahdollisia aistikokemuksia ja luoda koettavissa olevien kuvien kenttä. Näin se tekee mahdolliseksi kuvi/telman (Kuva/teelmän), projektiivisen toiminnan, joka kurkottautuu kohden maailmaa ja joka ylläpitää ja luo suhteiltaan, kokemuksiltaan ja kohteiltaan johdonmukaisen maailman. Pitäkäämme kuvaa kerronnallisena dispositiivina, tietoisuuden kerroksena, joka kykenee modifioimaan ruumiin projektioita tilassa ja merkitystä, jonka liitämme kokemukseen. Jokainen tietoisuus on tietoisuutta jostakin, sanoo Husserl. Se merkitsee, että tietoisuus on intentionaalisuutta, tilan projektiota, ajallista jatkuvuutta, jonka sisällä liike tulee mahdolliseksi. Aika tietoisuudessa. Tietoisuus jostakin.
Representaation esittäessä olion tietoisuudelle ikään kuin olio olisi olemassa ennalta muuttumattomana, kuva liikkeessä, siinä mielessä kuin Deleuze puhuu siitä, saa aikaan vaikutuksia tietoisuudessa ja asettaa ennalta tietoisuuden tuottamaan vaikutuksia maailmassa. Kiinnostavaa tässä on kuvan dynaaminen luonne, toiminta, jonka kuva saa aikaan ruumiissa, maailmassa, jossa ruumiit kohtaavat ja haluavat ja jossa ne muovautuvat vastavuoroisesti.
Yli vuosisadan myrskyisästi kehittynyt teknokommunikatiivinen muutos, joka viime vuosikymmenen aikana on tehnyt mahdolliseksi luoda digitaalisesti posthumaani Globaali Mieli, tuottaa patologioita ruumiiden keskinäisissä suhteissa, häiriöitä kuvien käsittelyssä, maailman sisäisessä työstämisessä ja suhdeprojektiossa.
Videoelektronisen ajan tärkein poliittinen tehtävä on rakentaa videopoeettisia strategioita, kerronnallisia projektioita sekä jaetun todellisuuden rekombinaation ja dekonstruktion dispositiiveja.
"Välineen tai teknologian viesti on sen ihmisten keskinäisiin suhteisiin tuomassa rytmien ja kaavojen mittasuhteiden muutoksessa", kirjoittaa McLuhan vuodelta 1964 peräisin olevassa kirjassaan Understanding Media ("Ihmisen ulottuvuudet"), joka on viitoittanut medialogisen ajattelun historiaa. "Meidän ei ole otettava tarkastelun alaiseksi niinkään sisältöä kuin väline, medium itse ja se kulttuurinen matriisi, jonka puitteissa se toimii, puhumattakaan median psyykkisistä ja yhteiskunnallista vaikutuksista."
Tietoisuus tästä on kiistämätön, mikäli emme halua sortua viattomaan sisältöajatteluun, jonka mukaan mediat sellaisenaan ovat neutraaleja ja niiden toimintaa määrää vain se, mihin niitä käytetään sekä niiden välittämät sisällöt. Tiedämme, että teknologian käyttö ylipäätään ja kommunikaatiovälineen erityisesti ovat sidoksissa välineen rakenteeseen.
Pohjimmiltaan media-aktivismi väittää käyttävänsä aktiivisesti juuri niitä teknologioita (kuten televisio tai advertising), joiden rakenteellisena tehtävänä on tuottaa käyttäjässään passiivisuutta. Tässä media-aktivismin tavoitteessa on haastetta. Mutta kyse ei ole haasteesta McLuhanille, jonka opetukset vielä 40 vuotta kirjan Understanding Media julkaisemisen jälkeen ovat ylittämättömiä. Media-aktivismi ei ehdota medioiden vaihtoehtoista käyttöä, koska niin se vain taantuisi sisältönäkemykseen: se tähtää pikemminkin oikosulkuun välineen rakenteellisella tasolla, sen teknologisessa ja lingvistisessä toiminnassa, se tähtää sommitelmien ja käyttöliittyminen käsittelyyn, dispositiivien rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen eikä vain niiden tuottaman sisällön rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen.
On syytä korostaa media-aktivismin toiminnan uutuutta. Sitä on pidettävä ensimmäisenä osoituksena kognitaarisen rekombinaation prosessista. Media-aktivismin myötä ilmaantuu tietyn teknologian tehtävien ja sen käytön rakenteen suhteeseen kohdistuva uusi herkkyys, jota ei ollut mekaanis-teollisissa teknologioissa. Teollisten teknologioiden ja digitaalisen verkon välillä on ero. Mikäli ajattelemme mekaanisen teollisuuden liukuhihnaa, näemme hyvin, että tuota sommitelmaa tai ketjustoa ei ole mahdollista rekombinoida. Se on rakennettu pakottamaan työläisen aika riiston rytmeihin. Mahdollista ei ole muutostoiminta, joka ei olisi liukuhihnan sabotoimista, hidastamista, rikkomista tai hävittämistä. Mikäli sen sijaan ajattelemme digitaalisen työn sykliä, näemme, että kysymys on paljon komplisoidumpi ja että jokainen tuotannollinen siirtymä tarjoaa haarautumia, avautumisia ja vaihtoehtoisten päämäärien mahdollisuuksia.
Tietotyö on mukana jokaisessa tuotannollisessa siirtymässä ja se voi tietoisesti vaikuttaa niihin, muokata syklin varsinaista rakennetta ja rekombinoida sitä itsenäisiin päämääriin. Tietotyöllä (kognitiivisella työllä) on mahdollisuus toimia rekombinatorisesti, siis muotoilla dispositiivin teknis-semanttisia sommitelmia tai ketjustoja ja antaa niille uusia päämääriä.
Mediat ovat dispositiiveja eivät automatismeja
McLuhania lukiessa nousee kysymys: mutta kuinka on mahdollista tehdä aktiiviseksi suhteemme mediateknologisiin järjestelmiin, joiden rakenne "taivuttaa" passiivisuuteen siinä mielessä, että se rakentaa vastaanottajan passiivisuuden ketjustoja ja sommitelmia?
Ja kun meille selviää se äärimmäinen epäsuhta, joka vallitsee suurten tekno-mediaattisten korporaatioiden vallan ja sen autonomisen yhteiskunnallisen kommunikaation, jossa media-aktivismi esittää toimivansa, välillä, nousee kysymys: miksi yrittää, jos ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään? Ajatellaan esimerkiksi televisiovälinettä: se on rakenteeltaan rakennettu muuttamaan henkilöt katsojiksi, luonteenpiirteiltään hypnoottisen ja subliminaalisen virran passiivisiksi vastaanottajiksi. On selvää, että tämä kommunikatiivinen ketjusto ja tämä katodisen putken ja näytön rakenne, tulee se eetteristä tai satelliitista, on rakennettu, jotta voisit vain istua hiljaa katsomassa.
Eikä kyse ole vain niistä diskursiivisista, ideologisista ja mainonnallisista sisällöistä, joita väline välittää. Kyse on yhteiskunnallisen suhteen, käyttäytymisen ja kielen mallintamisesta. Virtaus, kuva, melu, lihasjärjestelmän, hermojärjestelmän ja näön kiihottaminen toimivat yhteiskunnallisen suhteen ja kognition dispositiiveina. Dispositiivi tarkoittaa abstrakteja koneita, joiden vaikutukset ovat yhteiskunnallisen mielen erityisiä dispositioita: television dispositiivi asettaa, rajoittaa ja läpäisee toimintarakenteellaan kognition rakenteet, muodot ja tiedon yhteisen kentän. Se, mitä voidaan nähdä ja se, mitä ei voida nähdä, se, mitä voidaan tehdä ja se, mitä ei voida tehdä, eivät ole television tai minkään muunkaan välineen pakottamaa, määräämää tai ehdottamaa, vaan asettamaa.
Mutta dispositiivit eivät ole automatismeja. Ja dispositiivin rekombinaation mahdollisuus riippuu siitä kontekstista, missä se toimii. Konteksti, jossa teknomedian dispositiivit toimivat, on kollektiivinen mielikuvitus.
Sivu 1 .. Sivu 2 .. Sivu 3 .. Sivu 4