2005-04-07

Infotyö ja prekarisaatio

Franco "Bifo" Berardi

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

1970-luvulla energiakriisi ja sen seurauksena taloustaantuma ja lopulta työn korvaaminen numeerisilla koneilla synnyttävät suuren, ei taattujen töiden alueen. Siitä lähtien prekaarisuudesta tuli keskeistä yhteiskunta-analyysissa ja liikkeen näkökulmissa. Siitä lähtien alkoi kuulua ehdotuksia kamppailusta taatun toimeentulon muotojen puolesta, toimeentulon, joka olisi irrotettu työstä, jotta kyettäisiin vastaamaan siihen tosiasiaan, että suurimmalla osalla nuorta väestöä ei tuolloin ollut näköpiirissään varmaa, taattua työsuhdetta. Noista ajoista tilanne on muuttunut, koska se, mikä näytti tuolloin marginaaliselta ja väliaikaiselta tilanteelta, on tullut työsuhteiden hallitsevaksi muodoksi.

"Meillä ei ole tulevaisuutta, sillä nykyisyytemme on liian häilyvää. Ainoa meille jäävä mahdollisuus on riskien hallinta. Nykyhetken skenaarioiden hyrrä."

Helmikuussa 2003 amerikkalainen lehtimies Bob Herbert julkaisi New York Timesissa kokemuksiaan työttömien chicagolaisnuorten haastatteluista: kukaan haastateltavista ei olettanut löytävänsä työtä tulevina vuosina, kukaan ei olettanut voivansa kapinoida tai voivansa lähteä mukaan suureen kollektiiviseen muutokseen. Haastattelujen yleinen ilmapiiri oli syvä voimattomuus. Sen syyt eivät näyttäneet kohdistuvan politiikkaan, vaan syvemmälle, siihen sosiaalisten ja psyykkisten näkymien vastentahtoisuuteen, joka näyttää hävittävän kaikki mahdollisuudet rakentaa vaihtoehtoa.

Fragmentoitunut nykyisyys kääntyy nurin tulevan imploosiossa.

Richard Sennettin joustava ihminen reagoi tähän fragmentaation ja prekarisaation eksistentiaaliseen tilanteeseen nostalgialla menneeseen, jossa elämä rakentui suhteellisen pysyvien yhteiskunnallisten roolien ympärille ja jossa ajalla oli riittävä lineaarinen pysyvyys identiteetin väylien rakentamiseen. "Ajan nuoli on katkennut: jatkuvasti saneerattavassa taloudessa, joka vihaa rutiinia ja perustuu lyhyelle aikavälille, ei ole olemassa enää määrättyjä lentoratoja. Ihmiset tuntevat pysyvien ihmissuhteiden ja pitkän aikavälin tavoitteiden puutteen." (R. Sennett)

Mutta tällä nostalgialla ei ole mitään otetta nykyisyyteen, ja yritykset yhteisöjen uudelleen aktivoimiseksi jäävät keinotekoisiksi ja hedelmättömiksi.

Angela Metropoulos huomauttaa artikkelissaan "Precari-us?"(www.metamute.com), että prekariaatti on prekaari käsite. Näin on siksi, että se määrittelee kohteensa vain osapuilleen, mutta myös siksi, että siitä juontuu paradoksaalisia, itsensä kanssa ristiriitaisia, siis kaiken kaikkiaan prekaareja strategioita. Mikäli kriittinen tarkastelumme kohdistuu työsuorituksen prekaariin luonteeseen, niin millainen olisi tavoite, johon pyrimme? Koko elämän ajaksi taattu pysyvä työsuhdeko? Luonnollisesti ei, silloinhan kyse olisi kulttuurisesta taantumisesta ja se tekisi työstä lopullisesti alempiarvoista. Jotkut ovat alkaneet käyttää termiä flexicurity tarkoittamaan määrätyistä työsuorituksista riippumattoman tulon muotoja. Mutta olemme vielä kaukana työn muutoksen yhteiskunnallisesta rekomposition strategiasta kyetäksemme pakenemaan rajatonta riistoa.

On kerrattava yhteiskunnallisen komposition ja rekomposition analyysin peruspiirteet, mikäli haluamme nähdä tulevan rekomposition mahdolliset linjat.

1970-luvulla energiakriisi ja sen seurauksena taloustaantuma ja lopulta työn korvaaminen numeerisilla koneilla synnyttävät suuren, ei taattujen töiden alueen. Siitä lähtien prekaarisuudesta tuli keskeistä yhteiskunta-analyysissa ja liikkeen näkökulmissa. Siitä lähtien alkoi kuulua ehdotuksia kamppailusta taatun toimeentulon muotojen puolesta, toimeentulon, joka olisi irrotettu työstä, jotta kyettäisiin vastaamaan siihen tosiasiaan, että suurimmalla osalla nuorta väestöä ei tuolloin ollut näköpiirissään varmaa, taattua työsuhdetta. Noista ajoista tilanne on muuttunut, koska se, mikä näytti tuolloin marginaaliselta ja väliaikaiselta tilanteelta, on tullut työsuhteiden hallitsevaksi muodoksi. Prekaarisuus ei ole enää marginaalinen ja väliaikainen luonteenpiirre, vaan se on työsuhteen yleinen muoto uudelleen yhdistelevän ja verkostomaisen digitalisoidun tuotannon piirissä.

Sanalla prekariaatti tarkoitetaan yleisesti sellaisen työn aluetta, jolla ei ole (enää) määriteltävissä pysyviä sääntöjä suhteessa työsuhteeseen, palkkaan ja työpäivän pituuteen. Kuitenkin, mikäli tutkimme hieman menneisyyttä, näemme, että pysyvät säännöt toimivat vain rajallisen aikajakson työn ja pääoman suhteiden historiassa. Vain lyhyen ajan, 1900-luvun sydämessä, ammattiyhdistysliikkeen ja työväenliikkeen politiikan pakottamana, (lähes) täystyöllisyyden olosuhteissa, ja kiitos valtion enemmän tai vähemmän sääntelevän roolin taloudessa, voitiin määrittää lainsäädännölliset rajat kapitalistisen dynamiikan luontaiselle väkivallalle. Lain siteet, jotka tietyn ajanjakson suojasivat yhteiskuntaa pääoman väkivallalta, perustuivat aina luonteeltaan poliittisille ja materiaalisille voimasuhteille (työväen väkivalta vastaan pääoman väkivalta). Poliittisen voiman ansiosta oli mahdollista hyväksyä oikeudet, laatia säännöt ja suojella niitä yksilöllisinä oikeuksina. Kun työväenliikkeen voima heikkeni, kapitalististen työsuhteiden luonnollinen prekaarisuus ja brutaalisuus tulivat uudelleen näkyviin.

Uutta ei ole siis työsuoritusten prekaari luonne, vaan tekniset ja kulttuuriset olosuhteet, joiden sisällä infotyö prekarisoituu. Tekniset ovat verkossa olevan infotyön digitaalisen uudelleen yhdistelyn olosuhteet. Kulttuuriset ovat puolestaan massakoulutuksen ja 1900-luvun lopun yhteiskunnalta perittyjen mainonnan sekä medioiden koneistojen kokonaisuuden ruokkimien kulutusodotusten olosuhteet.

Mikäli analysoimme ensimmäistä aspektia, siis teknisiä muutoksia, jotka tuotantosyklin digitalisaatio on saanut aikaan, näemme, että olennainen kohta ei ole niinkään työsuhteen prekarisaatio (työ on loppujen lopuksi aina ollut prekaaria), vaan persoonan hajoaminen tuotantotoiminnan tekijänä, työvoimana. Meidän on nähtävä tuotannon globaali kybertila valtavana depersonalisoidun inhimillisen ajan lakeutena.

Infotyö, siis aikasuoritus infotavaran segmenttien muotoiluun ja uudelleen yhdistelyyn, on äärimmilleen viety tulos siitä konkreettisen toiminnan abstrahoitumisen prosessista, jota Marx analysoi työn ja pääoman suhteeseen sisään kirjattuna tendenssinä.

Työn abstrahoitumisen prosessi on enenevästi puhdistanut aikasuorituksen jokaisesta konkreetista, yksilöllisestä erityispiirteestä. Aika-atomi, josta Marx puhuu, on tuottavan työn pienin yksikkö. Mutta teollisessa työssä abstrakti työaika löytyi fyysiseen ja juridiseen kantajaan henkilöityneenä, ruumiillistuneena luuta ja lihaa olevaan työläiseen, jolla oli poliittinen ja henkikirjoihin kirjattu identiteetti. Pääoma ei tietenkään ostanut henkilökohtaista kykyä, vaan aikaa, jonka kantaja persoona oli. Mutta jos pääoma halusi käyttää arvon luomiseen välttämätöntä aikaa, sen oli pakko palkata ihmisolento, ostaa hänet koko ajaksi ja siis tulla toimeen niiden materiaalisten tarpeiden, ammattiyhdistysten ja poliittisten vaatimusten kanssa, joita persoona kuljetti matkassaan.

Kun siirrymme infotyön piiriin, niin enää ei ole tarvetta ostaa joka päivä persoonaa kahdeksaksi tunniksi. Pääoma ei enää rekrytoi persoonia, vaan ostaa aikapaketteja, jotka on erotettu niiden satunnaisesta ja vaihtelevasta kantajasta.

Depersonalisoidusta ajasta tulee arvonmuodostuksen todellinen tekijä, ja depersonalisoidulla ajalla ei ole oikeuksia, se ei voi vaatia mitään. Se voi vain olla käytettävissä tai ei, mutta tämä jälkimmäinen vaihtoehto on puhtaan teoreettinen, koska fyysisen ihmisruumiin, vaikka se ei olisikaan juridisesti tunnustettu henkilö, on joka tapauksessa pakko ostaa ruokansa ja maksaa vuokransa.

Semioottisen materiaalin uudelleen yhdistelemisen informaatioteknisten menettelytapojen tuloksena on infotavaroiden tuotantoon välttämättömän "objektiivisen" ajan juoksettuminen. Ihmispäätteiden koko elämän aika on siinä, sykkivänä ja valmiina käytettäväksi, kuin odottava brain-sprawl. Ajan leviäminen on pikkutarkasti solukoitunut: tuottavat aikasolut voidaan mobilisoida pisteittäin, satunnaisesti ja fragmentaarisesti. Verkko toteuttaa näiden fragmenttien uudelleen yhdistelemisen automaattisesti. Matkapuhelin on väline, joka tekee mahdolliseksi semiopääoman vaatimusten ja kybertilallistetun elävän työn mobilisaation yhteyden. Kännykän pirinä kutsuu työläistä yhdistämään abstraktin aikansa verkon virtaan.

Sana, jolla identifioimme hallitsevan ideologian tällä posthumaanilla digitaaliseen orjuuteen siirtymisen ajalla, on outo: liberalismi. Vapaus on sen perusmyytti, mutta kenen vapaus? Pääoman vapaus, tietty. Pääoman on oltava täysin vapaa levittäytymään maailman joka nurkkaan, jotta se löytäisi murusen käytettävissä olevaa inhimillistä aikaa riistettäväksi surkealla palkalla. Mutta liberalismi julistaa myös henkilön vapautta. Juridinen persoona on vapaa ilmaisemaan itseään, valitsemaan edustajansa, toimimaan taloudellisen ja poliittisen alueilla.

Hyvin mielenkiintoista, ongelma on ainoastaan se, että persoona on kadonnut, se on täällä enää kuin liikkumattomana esineenä, merkityksettömänä ja hyödyttömänä. Henkilö on vapaa, tietty. Mutta hänen aikansa on orja. Vapaus on juridinen kuvitelma, jota ei vastaa mikään arjen konkreettisuudessa. Jos ajattelemme olosuhteita, joissa suurin osa aikamme ihmiskunnan kognitaareista ja proletaareista todella työskentelee, jos tarkastelemme keskipalkkauksen tilaa maailmanlaajuisesti, jos ajattelemme käynnissä olevaa (ja jo suurelta osin toteutunutta) työn vanhojen oikeuksien yli pyyhkimistä, voimme ilman mitään retorista liioittelua sanoa, että elämme luonteeltaan orjuuden kaltaisen pakkovallan alla. Maailman mittakaavassa tarkasteltuna keskipalkka riittää tuskin pääoman palveluksessa olevan henkilön itsensä hengissä selviytymiseen välttämättömän hankkimiseen. Eikä henkilöillä ole minkäänlaisia oikeuksia aikaan, jonka omistajia he kyllä muodollisesti ovat, vaikka heiltä todellisuudessa se onkin pakkoluovutettu. Tuo heidän aikansa ei todellisuudessa kuulu heille, koska se on erotettu henkilöiden yhteiskunnallisesta olemassaolosta, persoonien, jotka laittavat sen uudelleen yhdistelevän kyberproduktiivisen kierron käytettäväksi. Työaika on fraktalisoitunut, siis supistettu pienimmiksi uudelleen yhdisteltäviksi osasiksi, ja fraktalisaatio tekee pääomalle mahdolliseksi etsiä jatkuvasti pienimmän mahdollisen palkan olosuhteita.

Kuinka vastustaa työväenluokan osittamista ja sen systemaattista depersonalisaatiota, tätä orjuuttamista, joka on ymmärrettävä depersonalisoidun ja prekarisoidun työn komentamisen tavaksi? Tämä on kysymys, joka asettuu vaativana sille, joka pitää yllä ihmisarvon merkitystä. Ja vastaus ei kuitenkaan tule ulkoa, koska näyttää siltä, että vastarinnan ja kamppailun muodot, jotka olivat tehokkaita 1900-luvulla, ovat nykyään tehottomia leviämään ja vahvistumaan eivätkä ne siksi kykene pysäyttämään pääoman absolutismia.

Työväen viime vuosien taisteluista peräisin oleva kokemus on, että prekarisoituneiden työläisten kamppailut eivät muodosta sykliä. Fraktalisoitunut työ voi kapinoida myös säännöllisesti, mutta se ei saa aikaan mitään taistelujen aaltoa. Ja syy on helppo ymmärtää. Jotta kamppailuista voisi tulla sykli, tarvitaan työn ihmisruumiiden tilallista läheisyyttä ja tarvitaan olemassaolon ajallista jatkuvuutta. Ilman tätä läheisyyttä ja jatkuvuutta ei luoda edellytyksiä sille, että soluiksi muutetut ihmisruumiit muuttuvat yhteisöksi. Minkäänlaista aaltoa ei voida luoda, koska työläiset eivät elä toistensa kanssa ajassa, ja käyttäytymistavat voivat muodostaa aallon ainoastaan kun on olemassa ajallista läheisyyttä, jota infotyö ei enää tunne.


Alkuperäisteksti: http://rekombinant.org/article.php?sid=2578

Tulostusversio.