2004-02-10

Sykli ja liike, politiikka ja päätös

PR

Kapitalistisella tuotannolla ja myös taisteluilla, jotka sen järjestävät ja jotka määräävät sen kulusta, on vahvoja keskittymiä (keskittymien maantieteellisillä sijainneilla ei ole käytännössä merkitystä, koska ne sijaitsevat yleensä ei-paikoissa). Keskitykset esiintyvät siellä, missä aktivoidun älyllisen työn osuus on korkea. Koskaan emme saa unohtaa, että Seattle on Microsoftin kotikaupunki. Nämä keskittymät eivät tietenkään ole ikuisia. Tulevan syklin avainalueet, ne joiden piirissä pitäisi päättää, että rakennamme tulevaa sykliä, ovat subjektiivisuuksien suurimmat kasaumat, suurimmat keskittymät. Todennäköisesti ne tulevat sijaitsemaan jossakin niistä 500 metropolista, jotka ovat maapallollamme, todennäköisesti jossakin megalopolissa, joka on kaukana Euroopasta... ja tämäkään ei liity millään lailla postkolonialismiin, vaan uuteen tuotantoon ja uuteen liikkeeseen sekä rohkeuteen avata uusi vaihe päättämällä poliittisesti, että vanha on ohi.

On vaikea ymmärtää, miten syklikäsitteen kritiikkiin voisi liittyä seuraava argumentaatio: "Toinen ulottuvuus, johon liikkeiden syklisen luonteen hypoteesi perustui, on lineaarinen tavoitteiden käsitys: referenttinä oli valta (ruumiillistuneena Valtioon), kehitystä mitattiin konfliktuaalisen suhteen näkökulmasta, lopulta sen kimppuun hyökkäämiseksi tai uudistusten saavuttamiseksi. Takaisin virtaaminen seurasi aina sekä voittoja että tappioita. Tämä kaava on nyt tullut päätökseen, ei ainoastaan sen vuoksi, että suvereenisuuden irtaantuminen tekee vallan paikoista paljon epämääräisempiä, vaan myös koska liikkeen vaatimukset - sota ja rauha, ihmisten vapaa liike, työ, teknologioiden ja tieteellisen tutkimuksen tavaramuodon kumoaminen, ympäristönsuojelu - menevät ongelmien juureen, ne eivät ole supistettavissa mihinkään 'vaiheittaiseen' ohjelmaan." Syklikäsite oli hyvin voimakas esimerkiksi niinä vuosina, jolloin tapahtui siirtymä operaismosta autonomiaan. Silti tehtaan destrukturointi ja valtion destabilointi eivät olleet erityisen paikallistettuja vaatimuksia, vaan ne kulkivat Italiasta Ranskaan, Wolfsburgista Detroitiin. Argumentaatio, joka tässä esitetään kaikessa sekavuudessaan, on enemmän elävä todiste tahdon kyvyttömyydestä kuin järjen mahdollisuuksista.

Se, että vihollisen suvereniteettia ei kyetä horjuttamaan nyt, johtaa automaattisesti poissulkemaan horjuttamisen mahdollisuuden yleensä. Vaatimukset ilman poliittista konstitutiivista poliittisen standin tahtoa muuttuvat "moraalisiksi" vaatimuksiksi. Ihmisten vapaa liikkuminen, teknologioiden vapaa käyttö ja taattu toimeentulo eivät ole enää päivittäisiä käyttäytymismalleja, vaan niistä tulee moraalisia vaatimuksia. Politiikan puute estää vihollisen tuhoamista vihollisena. Kyse ei ole siitä, että ihmisten vaatimukset menevät niin syvälle, että vihollinen katoaisi vaatimuksien epokaalisen merkityksen edessä. Ihmiset liikkuvat vapaasti jo nyt, ihmiset haltuunottavat teknologioita ja asuntoja jo nyt. Ongelma on ainoastaan siinä, että vihollinen voi suvaita kaikkea tätä ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti. Valitettavasti olemme nähneet omin silmin poikkeustilan julistamisen Genovassa ja Göteborgissa (oikeus päättää elämästä ja kuolemasta) juuri silloin, kun olisimme tarvinneet konstitutiivista tekoa: uutta vihollisen julistamista. Ilman vihollista liikumme vain habermasilaisen loputtoman dialogiteatterin näyttämöllä.

"Kuten teimme Genovan jälkeen, palaamme tänään asettaaksemme panoksemme avoimeksi ja monimutkaiseksi politisoinnin tilaksi tarkoitetun liikkeen hellittämättömyydelle, tilan jossa poliittisen agitaation ja sosiaalisen konfliktin moninaiset kokemukset, käytäntöjen ja kielien kokeilut, eivät ole supistettavissa osiensa summaksi: konstitutiivinen tila, jossa subjektivisaation prosessi on aina avoin". Tämä lause kuvaa hyvin näkemyseroja, jotka vallitsevat liikkeen sisällä myös limittäin olevien positioiden välillä. Konstitutiivinen tila on avoin vasta sen jälkeen, kun päätös sen avaamisesta tapahtuu. Ei voi olla olemassa konstitutiivista tilaa ennen vallankumousta, ja toisaalta vallankumous sulkee aina konstitutiivisen tilan. Konstitutiivinen tila on se äärimmäisen lyhyt hetki, jolloin lokakuinen yö muuttuu uudeksi aamuksi. Leninin silmienräpäytyksen pituinen aika. Se ei ole kollektiivinen päätös, vaan äärimmäisen yksinäisyyden tila. Tila, joka ei kuulu koskaan liikkeille. Liikkeet tapahtuvat, mutta ne eivät päätä. Politiikka ei tapahdu, mutta se päättää. Globaaliliike ei missään nimessä voi olla politisaation tila tai konstitutiivinen subjekti. Liikkeen politisoinnin hetki on sen väkivaltaisen murhan ja politiikan tukahduttamisen hetki.

Moninaisuus-kategorian käytön kieltäminen, jos kieltämisestä tässä on kyse ("olemme usein korostaneet moninaisuuden kategorian käytön luontaisia riskejä, jo annettuna ja konstituoituna subjektina, valmiina viimeiseen taisteluun ja historiallisena kohtalonaan voittaa"), liittyy juuri tähän. Politiikassa ei enää päätetä. Politiikka muuttuu loputtoman keskustelun tilaksi, jossa ei päädytä mihinkään ja jossa taistelun ja voiton mahdollisuus kielletään.

Ironista kyllä, on mahdollista sanoa, että olemme samaa mieltä lauseesta: "Lehden malli poliittisen linjan tai organisoituneen subjektin ilmaisuna, käytettynä poliittisen kamppailun välineenä hegemonian rakentamiseksi, on varmasti ajautunut kriisiin". Olemme samaa mieltä, koska liikkeen sisäistä koskemattomuutta kaikkia hegemonisia yrityksiä vastaan on vaikka voimakeinoin puolustettava juuri sen vuoksi, että politiikan tila on liikkeen ulkopuolella. Lehti organisaatiomuotona ei ole kriisissä, jos organisaatiomuoto pidetään erillään liikkeestä. Tässä mielessä sanoa "se, mitä todellakin yritämme jättää taaksemme, on pikemminkin reductio ad unum -logiikka" on järjetöntä, koska liike itsessään on moninaisuutta, eli jotakin, joka sijaitsee jo nyt yksilön pirstoutuneisuuden ja massan yhtenäisyyden tuolla puolen. Reductio ad unum -houkutus on mahdollista jättää lopullisesti taaksemme ainoastaan, jos erotamme politiikan liikkeestä ja puolustamme aina moninaisuuden autonomiaa politiikasta ja päätöksestä ja poliittisen standin autonomiaa moninaisuudesta.

DeriveApprodin kirjoituksessa lukee myös: "Se, mitä olemme jättäneet taaksemme, on onnellisesti selvää ja (suurelta osin) kyseenalaistamatonta: internationalistiset puoluekoulut, indoktrinaatio ja ideologisten kaavojen välittäminen. Kuitenkin, ongelma säilyy: on kokeiltava ja organisoitava uusia muodostavia verkostoituneita prosesseja - jotka kykenevät tekemään omakseen sen redusoimattoman pluraalisuuden, joka on globaalin liikkeen perusta ja rikkaus."

Oikeastaan ongelmaa ei ole lainkaan. Moninaisuus itsessään omaa liikkeensä strategian (sen strategia on sen Dasein, sanoisi joku muotitietoinen yliopisto-opiskelija). Poliittinen stand taas sellaisenaan omaa organisaation taktisen kyvyn. Kysymykseen "mitä on tehtävä" on helppo vastata: ei yhtään mitään - paitsi päättää, että jotain on tehtävä.


* Operaismo-suuntauksen tärkeimmät kirjoitukset löytyvät suomeksi käännettynä seuraavista linkeistä:

Operaismon lyhyt historia taas on saatavissa linkistä:
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=311

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.