Elävä, vastarinta, valta

Sotajärjestelmä

Kontrolliyhteiskunnat kuljettavat mukanaan sotaparadigmaa, joka on hyvin erilainen kuin kuriyhteiskuntia luonnehtinut. Tämä uusi sotajärjestelmä, jossa nykyään elämme, on seurausta ja suora vastaus ontologiaan ja dynamiikkaan, jolla olemme kuvanneet aivojen keskinäistä yhteistoimintaa. Toiston ja eron paradigma perustuu mahdollisten luomisen voimalle, eriyttävälle avaukselle, joka määrittää taloudellista ja poliittista järjestelmää syvästi uhkaavan ennakoimattomuuden, epävarmuuden, epämääräisyyden ja tyhjyyden tilan. Sotajärjestelmän (niin sisäisen eli turvajärjestelmien kuin ulkoisten eli imperiaalisten sotien) alkuperää on hypoteesimme mukaan etsittävä täältä.

Kuriyhteiskunnat olivat uusintamisyhteiskuntia, jotka "ulkoista" vangitsemalla ohjasivat tapahtumia (sekä niistä johtuvaa odottamatonta ja epävarmaa) "poikkeuksina"¹². Sekä talouden että politiikan tasolla keksiminen, innovaatio, katkos tavoissa, säännöissä ja normeissa muodosti "poikkeuksellisen" tilanteen. Taloudellisen tuotannon keskeyttivät ajoittaiset kriisit, samalla tavoin kuin poliittisen järjestelmän katkaisivat poikkeuksellisten tilanteiden purkaukset, joita kutsuttiin myös "vallankumouksiksi".

XIX vuosisataan sidotun näkökulmasta Marx yritti mitata ja ennakoida taloudellisia syklejä ja halusi kytkeä nämä katkokset poliittisen ajan katkoksiin. Kaiken kaikkiaan tapahtuma, joka näyttäytyi taloudellisena ja poliittisena kriisinä, vaihteli taloudellisen kasvun (taloudellisen rauhan) ja poliittisen vakauden (poliittisen rauhan) enemmän tai vähemmän pitkien vaihteluiden mukaan.

Schumpeterissa ja Schmittissä meille ilmaantuu selvä tietoisuus luovuuden ja toistamisen, keksimisen ja rutiinin suhteiden kääntymisestä nurin niskoin länsimaisissa yhteiskunnissa. Olemme XX vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, jolla hypoteesimme mukaan, kontrolliyhteiskunnat laajenevat jo oman logiikkansa mukaan: ulkoista ei enää voi eristää, sitä on säänneltävä sellaisena kuin se on. Tapahtuma, keksiminen, mahdollisten luominen, kriisitilanteet, siis toiston ja eron sommitelma, muuttuvat taloudellisten ilmiöiden perustaksi Schumpeterilla ja poliittiselle toiminnalle erityiseksi Schmittillä. Hallitsemisesta päätökseen, työnjaon organisoinnista Adam Smithillä innovaatioiden hallinnointiin, kertovat nämä saksankieliset ajattelijat meille. Tapahtuma, mahdollisten luominen, keksiminen, kuten tiedämme, pidättää valmiiksi asetetut normit ja säännöt (niin taloudessa kuin oikeudessa), avautuen tapahtuman tyhjyyteen, sen aktualisoitumisen päättämättömyyteen ja sen toteuttamaan kykenevien päämäärien heterogeenisyyteen.

Schumpeter yrittää hallita tätä tyhjyyttä, tätä epävarmuutta, tätä luomisen ennakoimattomuutta tekemällä siitä talouden moottorin. Erona klassiseen ja uusklassiseen talouteen rikkaus ei ole enää riippuvainen työstä tai hyödyllisyydestä, vaan kuten Tarde sanoo, keksimisestä, innovatiivisista katkoksista taloudellisissa rutiineissa. Ylijäämän tuottaminen on tapahtuman tehtävä, mutta se ei ole enää suoraan tekemisissä talouden kanssa. Keksiminen tulee ulkopuolelta, yhteiskunnan luomisen voimasta. Yrittäjä on se, joka päättää taloudessa poikkeustilasta sijoittamalla omistamansa keksinnöt innovaatioina taloudelliseen prosessiin.

Rationalisoinnin voima ja protestanttinen etiikka eivät enää edusta kapitalismin henkeä, vaan Schumpeterin höyhenissä ne saavat nietzscheläisen värin.

Schmitt korosti voimakkaasti, että kuriyhteiskuntien poliittisen järjestelmän suhteellista vakautta uhkaa vakavasti ulkopuolen "vapautuminen" toiston ja eron sommitelmasta. Oikeuden ja laillisuuden järjestelmät eivät enää kykene kohtaamaan tapahtumaa, koska oikeus ja laillisuus eivät kykene enää sanelemaan sitä, mikä on jo olemassa. Kuinka laki voi toimia todellisuudessa, jos todellisuus tapahtuu tapahtuman kanssa? Kuinka tuottaa normi jollekin, joka on toteutumassa ja jonka toteutuminen on epävarmaa, ennakoimatonta ja riskialtista? Voiko normi toimia tapahtuman ennakoimattomuudessa?

Valta voi taata otteensa todellisuudesta ainoastaan, jos kaikki ei ole jatkuvasti (ja samalla ainoastaan virtuaalisesti) muutoksessa, kehittymässä, totetumassa ja hajoamassa. Poikkeustila ja päätös tästä tilasta muuttuvat poliittisen toiminnan etuoikeudeksi, "suvereeni päättää poikkeustilasta". Foucault oli jo varoittanut meitä: eri dispositiivit, suvereniteetin, kurin, biopolitiikan, eivät koskaan korvaa toisiaan, vaan toimivat toinen toisensa sisällä.

Toni Negrin mukaan demokratia turvautuu konstitutiivisen vallan dispositiiviin kohdatessaan poikkeukselliset tilanteet, kriisit, poliittiset tapahtumat. Mutta konstitutiivinen valta kuuluu vielä väliaikaisen ja poikkeuksellisen kategoriaan, jota on rajoitettava ajassa. Sillä ei ole arvoa kuin poikkeuksellisena valtana. "Konstitutiiviselle vallalle ominainen aika, tämä aika, jolle on annettu epätavallinen kiihtymisen kyky, tapahtuman aika, aika, jossa singulaarisuus yltää yleisyyteen, on suljettava, sisällytettävä ja johdettava takaisin oikeuden kategorioihin, supistettava hallintokäytäntöihin."

Schmitt haluaa kontrolloida konstitutiivisen vallan mukanaan tuomaa poliittista tyhjiötä poikkeustilasta päättävän päätöksen kautta. Samaan aikaan kun sekä Schumpeter että Schmitt tunnistavat poikkeuksessa XX vuosisadan ongelman, he ajattelevat kykenevänsä varjelemaan poikkeuksen statusta tapahtumalta ja pelastamaan näin kaksi kapitalismin keskeistä instituutiota: talouden ja oikeuden. Jälleen kerran tapahtumalle annettu poikkeuksen asema antaa mahdollisuuden pystyttää ero keksimisen ja talouden, tapahtuman ja oikeuden välille.

Mutta molemmat tuntevat katkerasti, että niin suvereenin kuin yrittäjänkin hahmot ovat peruuttamattomasti tuomittuja katoamaan. Schmpeterin mukaan yrittäjän tyhjentää rationalisoitumisprosessi, joka supistaa innovaation "big businessin" sisään integroiduksi rutiiniksi. Siellä sitä hoitavat "spesialistitiimit" "ennakoitavan ja kontrolloitavan" modaliteetin mukaisesti.

Valtion, jonka kautta suvereeni ilmaisee päätöksensä, kohtalona on Schmittin mukaan legitimiteettivoiman menetys. "Valtio poliittisen ykseyden mallina, valtio kaikkein erikoisimman monopolin haltijana, poliittisen päätöksenteon monopolin, on menettämässä valtaistuimensa." Talouden ja oikeuden kriisin alkuperä on moneuden esiin ilmaantumisessa. Schumpeterilainen yrittäjä ei katoa rationalisoitumisen ja suuryritysten takia, vaan koska uuden toteuttaminen on moneuden toiminnan tosiasia. Se on sitä samalla tavoin kuin poliittista yhtenäisyyttä uhkaavat keskipakoiset ja desentralisoivat voimat, jotka eivät suostu kansan käsitteen totalisoimaksi, syntetisoimaksi ja yhdistämäksi.

***

Agamben on hiljattain kiinnittänyt huomiota poikkeustilan käsitteeseen sekä Schmittin ja Benjaminin epäsuoraan keskusteluun, josta käsite on peräisin. Benjamin totesi jo 1940-luvulla, että "sorretuille" poikkeustila on "sääntö". Hän ennakoi sitä, mikä on tullut kontrolliyhteiskunnissa aktuaaliseksi: talouden ja politiikan sykleissä ei ole enää mahdollista erottaa toisistaan keksimistä ja uusintamista/toisintamista/reproduktiota, poikkeuksellisia tilanteita ja normaaleja tilanteita. Kun sanomme, ettei kriisiä enää ole tai että kriisi on pysyvä, sanomme saman asian. Innovaatio, toiston ja eron paradigma ilmaisee yhteiskuntiemme olemassaolon tilaa.

Mutta syyt, joita niin Benjamin kuin Agamben tarjoavat tämän tilanteen oikeutukseksi, näyttävät minusta heikoilta. Agamben tarkastelee poikkeustilaa vallan näkökulmasta, länsimaisen poliittisen järjestelmän näkökulmasta. Oikeutetusti hän etsii, foucault'laisen biopolitiikan jalanjäljissä, elämän käsitteestä perustaa poikkeustilalle, jossa elämme. Mutta hänen luentansa biopolitiikasta kääntää täysin ympäri ranskalaisfilosofin teoreettisen ja eettis-poliittisen näkemyksen. Agamben jää kokonaan sisään vallan logiikkaan ja sen käsitteeseen, josta Foucault päinvastoin yritti aina päästä ulos, ylittäen sen kohti teoriaa subjektista, subjektivikaatiosta, luomisesta ja uusien elämisen tapojen keksimisestä.

Kuten olemme yrittäneet näyttää, elämän ja elävän luonto luomisen virtuaalisina voimina (muisti), elämä tapahtumana, voivat selittää syyt paluulle loputtomaan sotaan vallan strategiana kontrolliyhteiskunnissa. Keksintö, mahdollisten maailmojen moninkertaistuminen ja haarautuminen uhkaavat kontrolliyhteiskuntien taloutta ja politiikkaa; ulkoinen, virtuaalinen, toiston ja eron sommitelma sekä moneuden poliittisen luovuuden prosessi muodostavat aktuaalisuutemme normin. Yhteiskuntatieteet puolestaan yrittävät ymmärtää uuden tilanteen määrittelemällä kontrolliyhteiskunnan riskiyhteiskunnaksi. Negatiivinen ja moniselitteinen tapa sanoa, että tapahtumallinen uuden luominen ei ole enää poikkeus ja että moneuden luomisvoima on todellisuuden konstituution lähde.

Mikäli taloudellisen prosessin totalisaatiovaltaa, mikäli poliittisen järjestelmän yhtenäisyyttä, mikäli talouden ja politiikan yhtä ainoaa mahdollista maailmaa uhkaa nykyään mahdollisten maailmojen moninkertaistuminen, poikkeustila on ainoa mahdollisuus kontrolloida pakoa, eroamista, yksilöllisyyksien ja postsosialististen liikkeiden konfliktuaalista luomistyötä. Tämä uhka, joka on aina käytännöllisesti katsoen ajankohtainen, yhden mahdollisen maailman räjäyttämisestä moniksi mahdollisiksi maailmoiksi, pakottaa vallan loputtomaan sotaan. Vihollinen, joka ei samaistu yhteenkään valtioon ja joka ilmaantuu kuin Kafkan nomadit tietämättä, mistä tulee ja miksi on leiriytynyt imperiumin sydämeen; vihollinen vailla kasvoja, vihollinen, joka vaihtaa jatkuvasti identiteettiä ja joka muuttaa muotoaan juuri sinä hetkenä, jona sen luultiin muuttuneen tunnistettavaksi, ei ole terrorismi, vaan moneus. Aina kuullessamme "terrorismi", meidän on ymmärrettävä tämä maailmojen luomisen moninainen voima.

Agambenin esityksen rajat, ja tähän haluaisin lopettaa, ovat yhteenvetona nähtävissä hänen käsityksessään karnevaalista. Agambenille schmittiläinen teoria poikkeustilasta on vastaus Benjaminin teeseihin, kun tämä halusi perustella mahdollisuuden väkivallalle, joka kykenisi rikkomaan "lain asettavan ja sitä säilyttävän väkivallan". Benjaminin väkivalta on jetz-zeitin väkivaltaa, tapahtuman ajan väkivaltaa, vallankumouksellinen, messiaaninen katkos, joka lunastaa kaikkien sorrettujen historian. Benjamin kutsuu sitä "puhtaaksi", "jumalalliseksi", "vallankumoukselliseksi". Minusta näyttää kuitenkin siltä, että se tosiasia, ettei poikkeustilaa voida enää erottaa normista schmittiläisen teorian sisällä, se, että sorrettujen toimintaa pidetään puhtaana, jumalallisena ja messiaanisena väkivaltana, johtaa siihen, ettei Agamben näe nykyisen tilanteen uutta, mikä vallan näkökulmasta on: "enää ei ole kuin anomian (laittomuuden) vyöhyke, jolla hallitsee puhdas väkivalta vailla mitään juridista verhoa". Meillä on tietenkin hyvä vallan logiikan kuvaus, mutta meillä ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää moneuden dynamiikkaa, sen mahdollisten maailmojen luomisen ja irrottautumisen voimaa, ainoaa, joka meidän käsityksemme mukaan kykenee tekemään selväksi vallan dynamiikan kontrolliyhteiskunnissa.

Tämä näkökulma jää Foucault'n omassa työssään tekemän käänteen tälle puolen. Agamben on samassa tilanteessa, josta Foucault kritikoi omaa työtään: "aina sama valinta, vallan rinnalla, sen, mitä se sanoo tai panee sanomaan", aina "kyvyttömyys ylittää linjaa, siirtyä toiselle puolelle".

Bahtin on ylittänyt linjan, siirtynyt toiselle puolelle kiitos eron filosofiansa, käyttäen hyväkseen, muun muassa, karnevaalin kategoriaa. Venäläinen filosofi löysi sorrettujen historiasta, sen epävirallisesta perinteestä, karnevaalin "poikkeustilana", luomisen paikkana, vapaina familiaarisina kontakteina, joissa kielellinen ja sosiaalinen kekseliäisyys sekä muuttuminen hirviöksi leviävät. Karnevaalien keksinnöt ovat tarttuneet moderniteetin kieliin, kirjallisuuteen ja kulttuureihin. Karnevaalissa toimivat desubjektivaatio ja deidentiteettifikaatio, jotka kykenevät saamaan aikaan tyhjiön, virtuaalisen, homo tantumin, ihmisen, joka ei koskaan ole identtinen itsensä kanssa, ihmisten (kansan) iloisen ylijäämän, venäläisfilosofin sanoin. Karnevaalissa kehittyy ja saa ilmauksensa herkkyys tapahtuman aikaa kohtaan, tulevaa aikaa kohtaan, vastakohtana menneelle ajalle ja muistille, jota virallinen valta säilyttää. Se kuva, jonka Agamben karnevaalista antaa, on täysin päinvastainen. Logiikalleen johdonmukaisena hän ei näe kuin poikkeustilan nurinkääntyneenä: karnevaalin väkivallan ja anomian rakenteellisena läheisyytenä. "Karnevaalissa yhteiskunnallisten ja juridisten sääntöjen pidättäminen ja kääntäminen ylösalaisin muuttavat ihmiset eläimiksi, pahat tavat ja rikokset, jotka ovat normaalisti lain sanktioimia, ovat yhdellä iskulla luvallisia." Karnevaali on "anominen juhla, anomian todellinen historiallinen tilanne." Bahtin käyttää sitä "kansan" luomisvoiman metaforana, Agamben metaforana paikasta, jossa "esitetään puhdasta väkivaltaa, jotta siitä voitaisiin nauttia täysin vapaasti".

Bahtin sanoi, elämänsä lopulla, että metamorfoosin ja luomisen voima, renessanssissa huippunsa kokenut karnevaalin hirviömäinen muunteluvoima, on lopullisesti sammunut. Mutta voitaisiin sanoa, jos karnevaali on kadonnut poikkeuksena, niin normina se on levinnyt ennalta arvaamattomissa muodoissa laajalti yhteiskunnassa. Tämä on Peter Sloterdjikin hypoteesi hienossa kirjassa "Kyynisen järjen kritiikki".

Jos ylitämme linjan, jos katsomme toiselle puolelle, olemme mukana moneuden suhteiden karnevalisaatiossa, karnevaalin luomisvoiman mahdollisten maailmojen luomisen ja toteuttamisen tasolla. Tämä luomisvoima, tämä konstitutiivinen voima, jota ei ole enää karkotettu poikkeusjaksoon, vaan joka on arkipäiväinen aivojen välisen yhteistoiminnan tilanne, on ainoa mahdollinen vastarinnan muoto loputtomalle sodalle sekä ulkoiselle ja sisäiselle poikkeustilalle.

Loppuviitteet:

¹ Michel Foucault, Deux essais sur le sujet et le pouvoir, p. 298.
² Michel Foucault, Deux essais sur le sujet et le pouvoir, p. 313. Opettajan ja oppilaan suhde on valtasuhde, koska pako on jälkimmäiselle toiminnan mahdollisuus, muuten kyse olisi yksinkertaisesta fyysisen voiman harjoittamisesta.
³ Dits et écrits, pag. 728.
⁴ Ibid., p. 387.
⁵ Ibid., p. 387.
⁶ Ibid., p. 362.
⁷ Ibid., p. 364.
⁸ Ibid., p. 364.
⁹ Ibid., p. 364.
¹⁰ Chez Foucault, par contre, la resistance ne se fonde pas sur l'autonomie et l'indépendance de l'élément qui resiste. Elle est derivée de la relation de pouvoir, elle est son "vis-à-vis".
¹¹ Ibid., p. 366.
¹² Tästä erit. ks. Lazzaraton luento Elämän ja elävän käsite kontrolliyhteiskunnissa; suom. huom.