Elämän ja elävän käsite kontrolliyhteiskunnissa

Foucault ja Deleuze ovat hieman eri tavoin hahmotelleet siirtymää kuriyhteiskunnista kontrolliyhteiskuntiin. He ovat jättäneet meille eron ja toiston dynamiikasta lähtevän moderniteetin konstituoitumisprosessin historiallisen rekonstruktion ja avanneet uusia tulkintoja kapitalismin synnystä ja kehityksestä. Yksi tärkeimmistä koskee politiikan määrittelyä. Foucault'lla ja Deleuzella se samaistuu kysymykseksi moneudesta (multiplisiteetista). Yksilöt ja luokat ovat vain moneuden sitomista, yhdistymistä ja eriytymistä (differentaatiota).

Minua ei kiinnosta pelkästään kuriyhteiskuntien kontrolliyhteiskunniksi kehittymisen fenomenologinen kuvaus, vaan myös niissä käytetty metodologia. Deleuzella kapitalististen instituutioiden ja moneuden konstitutiivinen prosessi perustuu virtuaaliselle sekä sen aktualisoitumisen ja toteutumisen muodoille (modaliteeteille).

Kuriyhteiskunnat erottuvat kontrolliyhteiskunnista:
- eri tavoissa ottaa kiinni ja riistää eron ja toiston sommitelmaa (agencement), minkä tahansa subjektiivisuuden yhteistyön kanssa-luomisessa ja kanssa-toteutumisessa.
- eri tavoissa kodifioida ilmaisusommitelmia ja konesommitelmia
- moneudelle pakottamissaan subjektivikaation eri muodoissa.

Marxistit hyväksyvät yleisellä tasolla foucault'laisen määritelmän kuriyhteiskunnista sillä ehdolla, että sitä pidetään vain marxilaisen kapitalistista tuotantotapaa koskevan analyysin täydentäjänä. Nyt, jos Foucault tunnusti velkansa Marxille (hänen teoriaansa kurista inspiroi varmasti marxilainen kuvaus tehtaan tilasta ja ajasta), työläisten "eristäminen" toimii hänellä toisella logiikalla.

Tehdas ei Foucault'lla ole kuin yksi eristämisen (enfermement) aktualisoitumisen (tai toteutumisen) muodoista. Työ/pääoma-suhde ei ole perustava yhteiskunnallinen suhde, joka määrittää kaikkien muiden suhteiden kokonaisuutta. Yhtäältä tehdas ja koulu, vankila, sairaala (mutta myös oikeus, tiede, kieli: kaikki se mitä määritellään termillä enoncable) eivät ole suhteessa toisiinsa perustan ja päällysrakenteen toimintatapojen mukaisesti.

Marxilainen teoria keskittyy yksinomaan riistoon. Muut valtasuhteet (miehet-naiset, lääkärit-sairaat, opettajat-oppilaat jne.), muut vallan harjoittamisen tavat (hallinta, alistaminen, orjuuttaminen) kielletään syistä, jotka ovat tekemissä itse työn ontologisen kategorian kanssa. Siihen taas sisältyy sekä teoreettinen että poliittinen dialektiikan totalisaatiovoima, jota voidaan hyvin kritikoida samalla tavoin kuin Tarde kritikoi Hegeliä: on tarpeen "depolarisoida dialektiikka" ymmärtämällä multiplisiteetti.

Kapitalismissa ei ole - pääoman (Marx) tai absoluuttisen hengen (Hegel) - "yhtä ainoaa draamaa", vaan "yhteiskunnallisten draamojen moneus", joka on otettava lukuun, eikä enää voida viitata dialektiikan "valtaisiin, ulkoisiin ja ylempiin" voimiin (Herra/orja tai pääoma/työ), vaan "äärettömän moninaisiin, loputtomiin ja sisäisiin" voimiin sen dynamiikan ymmärtämiseksi. Ristiriidan, "yhden ainoan draaman" liikuttajan logiikka on liian köyhä ja reduktiivinen. Tämä Foucault'n käsitys on suunnattu marxilaista valtakäsitystä vastaan, valtakäsitystä, joka on aina riippuvainen syvemmästä taloudellisesta rakenteesta ja sitä konstituoivista dualismeista.

Foucault'lainen vallan mikrofysiikka korvaa sen, mikä marxilaisessa käsitteellistämisessä oli pyramidin kaltaista, immanenssilla, jossa enfermats ("eriöt": tehdas, koulu sairaala jne.) ja eri kuritekniikat artikuloituvat toinen toisissaan. Tämän suhteen Deleuze huomauttaa, että talous ja tehdas edellyttävät kurimekanismeja jo toimimassa sieluissa ja ruumiissa pikemmin kuin päinvastoin. Muita voimia ja muunlaista dynamiikkaa voidaan siis käyttää kapitalismin kehityksen kuvaamiseen. Nämä voimat ja dynamiikka sisältävät ilmiselvästi työ-pääoma -suhteen, mutta myös ylittävät sen.

Kyse ei ole siitä, että kiellettäisiin marxismi tai marxilaisen työ/pääoma-analyysin pätevyys, vaan siitä, että kielletään sen vaatimus supistaa yhteiskunta ja sen muodostavien valtasuhteiden moneus pelkkään tehtaassa tai yleisemmin taloudellisessa suhteessa harjoitettavaan käsky- ja kuuliaisuussuhteeseen. Analyysi täytyy päinvastoin yhdistää laajempaan kuriyhteiskunnan ja niiden kaksinaiseen valtatekniikan - kurin ja biovallan - kehykseen.

Samalla tavoin käyttäytymisen pakottaminen ja ruumiiden alistaminen eivät ole selitettävissä pelkästään taloudellisten pakkojen avulla. Merkkijärjestelmät, ilmaisukoneet, enunsikaation kollektiiviset sommitelmat/ketjustot (oikeus, tiedot, kielet, julkinen mielipide) toimivat sommitelmien/ketjustojen osina, samoin kuin koneelliset sommitelmat/ketjustot (tehdas, vankila, koulu). Marxismi keskittyy vain yhteen valtasuhteen ulottuvuuteen (riistooon), se jättää ilmaisukoneet ideologialle. Yksi foucault'laisen kuriyhteiskuntia koskevan työn tavoitteista on päästä irti ekonomismista ja dualismien dialektisesta kulttuurista.

Singulaarisuuksien moneus, niiden luomisvoima, kanssa-tuotanto ja yhdessäolo läpäisevät koko moderniteetin, eivätkä ne ole syntyneet postfordismin myötä. Kuriyhteiskuntien valta (kyse on eristämistekniikoista ja biopoliittisiksi kutsutuista tekniikoista) kohdistuu aina moneuteen. Dialektiset dualismit on ajateltava moneuden kiinni ottamisena.

Eristämisen tekniikat pakottavat mihin tahansa tehtävään tai käyttäytymiseen tuottaakseen hyödyllisiä tuloksia, edellyttäen, että moneus on vähälukuinen ja tila hyvin määritelty ja rajattu. Ne toimivat jakamalla ja osittelemalla moneuden (rajaamalla, sulkemalla, asettamalla peräkkäin), järjestämällä sen ajassa (hajottamalla eleet, jakamalla osarytmeihin, suunnittelemalla teot), yhteen kokoamalla sen tilassa ja ajassa puristaakseen siitä hyödyllisiä tuloksia kasvattamalla sen muodostavien voimien tehokkuutta.

Biopoliittiset tekniikat toimivat minkä tahansa moneuden elämän hallinnoinnin tekniikoina. Tässä, toisin kuin kuri-instituutioiden tapauksessa, moneus on lukuisa (väestö kokonaisuudessaan) ja tila on avoin (väestön rajat määrittää kansakunta).

Deleuzelainen Foucault-tulkinta (riippumatta uskollisuuden ongelmasta Foucault'n työtä kohtaan) on erittäin hyödyllinen tehdessään näkyväksi toiston ja eron dynamiikan toiminnan.

Foucault erottaa valtasuhteet ja instituutiot. Valta on voimien välinen suhde, kun taas instituutiot ovat voimien integraation ja kerrostuman tekijöitä/toimijoita. Instituutiot kiinnittävät voimat ja niiden suhteet määrättyihin muotoihin ja niillä on reproduktiivinen (eikä produktiivinen) tehtävä. Valtio, Pääoma ja eri instituutiot eivät ole valtasuhteiden lähde, vaan niiden johdannaisia.

Foucault'lla ja Deleuzella valtadispositiivit toimivat yhdistymisen (integraatio) ja eriytymisen (diffrentaatio) modaliteettien mukaisesti, eivät subjekti-työ -paradigman modaliteettien mukaan.

Valtasuhteet ovat virtuaalisia, epästabiileja, ne eivät ole paikannettavissa, ne ovat molekulaarisia, ne eivät ole kerrostuneita, ne ovat potentiaalisia ja määrittävät yksinomaan vuorovaikutuksen mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä. Valtasuhteet ovat differentiaalisia suhteita, jotka määrittävät singulariteetteja. Näiden differentiaalisten suhteiden toteutuminen, näiden singulaarisuuksien, joita organisoivat niitä stabilisoivat, kerrostavat ja ne peruuttamattomiksi tekevät instituutiot (Valtio, Pääoma jne.), on samanaikaisesti yhdistymisen (kiinni ottamisen) ja eriytymisen prosessi.

Yhdistyminen merkitsee singulariteettien yhteen kokoamista, niiden homogenisoitumista ja niiden alistamista yhteiselle päämäärälle singulariteetteina. Yhdistyminen on operaatio, joka muodostuu voimat läpäisevän ja ne muotoihin tai instituutioihin kiinnittävän yleisen voimalinjan vetämisestä erillisille voimille. Yhdistyminen (integraatio) ei toimi abstraktion, yleistämisen tai yhteen sulattavan yhdistämisen tai subsumption (käyttääksemme hegeliläis-marxilaista kieltä) avulla. Voimasuhteiden aktualisaatio tapahtuu asteittain, "kivi kiveltä", kuten Tarde sanoi. Se on kokoelma integraatioita, jotka ovat ensin paikallisia ja sitten globaaleja. Tässä Deleuze kuvaa integraation networkien ja patchworkien, virtausten ja kideryhmien yhdessä pitämiseksi.

Myös Tarde käyttää termiä "integraatio" välttääkseen sosiaalisten kvantiteettien, (taloudellisten tai ei) arvojen rakentumisen ymmärtämistä totalisaationa tai yksinkertaisena yleistyksenä tai abstraktiona. Sosiaalinen tyyppi tai instituutio ymmärretään pienten erojen, pienten variaatioiden integraationa integraalisen kalkyylin mallissa.

Valtasuhteiden aktualisaatio ei ole yksinomaan integraatiota, vaan myös differentaatiota. Kapitalismissa tämä jälkimmäinen, eron differentaation ja moneuden auki levittämisen sijaan, on dualismien luomista ja reproduktiota. Näistä kaikkein tärkeimpiä ovat luokkadualismit ja mies/nainen-dualismit.

Binaariyhdistelmien, kuten sukupuolten ja luokkien, on otettava kiinni, kodifioitava ja säänneltävä virtuaalisuuksia, molekulaaristen sommitelmien mahdollisia variaatioita ja neo-monadologisen yhteistyön vuorovaikutuksen todennäköisyyksiä. Luokat toimivat supistamalla moneuden ja minkä tahansa subjektiivisuuden toiminnan dualismeiksi ja totalisoivan kollektiivin ykseydeksi, joka yhdistää yhteen käymättömät singulariteetit (markkinat). Työväenluokan käsite päätyy puolestaan kollektiiviseksi kokonaisuudeksi eikä monikolliseksi kokonaisuudeksi.

Sukupuolten dualismit toimivat myös monien molekulaaristen yhdistelmien kiinni ottamisen ja kodifioinnin dispositiivina. Nämä molekulaariset yhdistelmät panevat peliin maskuliinisen ja feminiinisen lisäksi myös "tuhannet pienet sukupuolet", tuhannet pienet seksuaalisuuden mahdolliset muutokset. Ja nämä tuhannet sukupuolet on laitettava kuriin ja kodifioitava, jotta ne johdettaisiin mies/nainen-dualismeihin. Luokat on leikattu toimintojen moneuteen ja ne kristallisoivat mahdollisia ja virtuaalisia interaktioita dualismissa, samalla tavoin kuin vastakohta mies/nainen on leikattu tuhansien sukupuolten mahdolliseksi tulemiseen ja se kristallisoi dualismissa heteroseksuaalisuuden normin.

Moneuden subjektivikaatio luokaksi, kuten tuhansien seksuaalisuuksien subjektivikaatio heteroseksuaalisuudeksi, toimii moneuden tyyppien ja repression konstituoijana, normin konstituoijana ja kodifioijana sekä muiden muutosten/tuloksien virtuaalisuuksien neutralisoijana. Kaksi vallankäytön modaliteettia (repressio ja konstituutio) ovat kaikkea muuta kuin ristiriitaisia.

Foucault'n ja Deleuzen näkemysero repression tehokkuudesta ja toiminnasta on siinä, että Deleuze, toisin kuin Foucault, piti halusommitelmia ensisijaisina valtasommitelmien sijaan.

Hahmottaakseen työväenliikkeen dualismien ja ekonomismin mahdollista kohtaloa, Foucault toteaa, että yhteiskuntaa ei määritä sen tuotantotapa, vaan sitä ilmaisevat énoncés ja sen aikaansaamat visibilités.

Deleuze ja Guattari assimiloivat foucault'laisen "lausuttavan ja nähtävissä olevan" suhteen itse luomaansa ilmaisukoneiden ja ruumiillisten sommitelmien suhteeseen. Tämä suhde lausuttavissa olevan ja nähtävissä olevan, kuten ruumiillisten sommitelmien ja ilmaisukoneiden suhde, ei viittaa sen enempää perusta/päällysrakenne-suhteeseen (marxismi) kuin signifiant/signifié-suhteeseenkaan (strukturalismi).

Vankila on näkyvyyden tila, joka saa näkymään, joka saa ilmaantumaan ruumiiden sekoituksen, ruumiillisen sommitelman (vangit). Rikosoikeus ilmaisukoneena määrittää sanottavuuden kentän (rikollisuutta koskevat lausumat), joka saa aikaan aineettomia muutoksia ruumiissa. Oikeuden päätökset muuttavat tutkittavat hetkessä tuomituiksi. Konesommitelmalla on muotonsa (vankila) ja substanssinsa (vangit). Ilmaisukoneella on muotonsa (rikoslaki) ja substanssinsa (rikollisuus).

Nähtävissä olevan ja sanottavissa olevan suhdetta ei voida ajatella sen enempää perustan/päällysrakenteen muodossa kuin signifiant/signifié-muodossa, koska kyseessä on epä-suhde, joka viittaa epämuodolliseen ulkopuoleen, virtuaaliseen.