Kommunismi on tehtävissä!
Kymmenen teesiä emansipatorisesta yhteiskuntamuutoksesta

Tavoitteenamme on muodostaa "vapaiden ihmisten liitto". Sen luomiseksi tarvitaan kommunistinen liike. Yhdymme Marxin ja Engelsin Saksalaisessa ideologiassa esittämään oikaisuun: "Kommunismi ei merkitse meille mitään olotilaa, joka pitää luoda, ideaalia jonka mukaan todellisuus tulee mukauttaa. Nimeämme kommunismiksi sen todellisen liikkeen, joka kumoaa vallitsevat olot. Tämän liikkeen edellytykset käyvät ilmi tänään vallitsevista olosuhteista." (Marx/Engels: Saksalainen ideologia)

1. Herruudeton yhteiskunta ei ole kauniiden utopioiden lähisukulainen. Se ei edusta utopiaa lainkaan - yhtä vähän kuin sellaista toiseuttakaan, jota ei voida vielä tänään hahmottaa ja kuvailla millään tavoin. Herruudetonta yhteiskuntaa voidaan luoda pelkästään kumoamalla vallitsevaa yhteiskuntaa. Vallitsevalla yhteiskunnalla tarkoitamme nykyistä tavarantuotannon dominoimaa, patriarkaalista yhteiskuntaa. Siinä kaikki hyödylliset asiat luodaan tavaramuotoon, jotta ne voidaan vaihtaa rahaksi. Ne tuotetaan työssä, vallitsevan miesmäisen ihmisen ja luonnon alistamisen periaatteen mukaan. Tälle yhteiskuntamuodolle on olennaista sitoa ihmisiä yhteen maailmanlaajuisesti keskinäisriippuvuuksia rakentaen. Tämä tapahtuu kuitenkin sokeana prosessina ja riippumatta ihmisten tahdoista, ts. kyseiset yhteiskunnallistumisen prosessit eivät perustu vapaalle sopimiselle. Me sitä vastoin asetamme toivomme postkapitalistiseen yhteiskuntaan "vapaiden yksilöiden liittoumana": maailmanlaajuiseen vapaaseen ja vapaaehtoiseen yhteenliittymään, jonka jäsenet haluavat päättää tarpeidensa tyydyttämisen ehtonsa itse.

2. Tähänastinen vasemmisto on traditionaalisesti ajatellut, että kapitalismin ylittämiseen vaaditaan "vallankumouksellinen subjekti". Tällä on tarkoitettu sitä, että nimenomaisesti tiettyjä yhteiskunnallisia asemia hallussaan pitävien ihmisten tai ihmisryhmien pitää toteuttaa vallankumous tai se on katsottu mahdolliseksi ainoastaan heille. Perinteinen vasemmisto piti työväenluokkaa vallankumouksellisena subjektina. Koska "proletaareilla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa" (Marx/Engels: Kommunistinen manifesti), kykenisivät he eräänä tulevaisuuden otollisena päivänä räjäyttämään porvarillisen yhteiskunnan. Läntinen työväenliike sopeutui kuitenkin suuremmitta kapinoitta kapitalistisen valtion alamaisuuteen ja vesittyi nopeasti reformismiksi. Venäläisten työläisten vallankumous johti Stalinin brutaaliin diktatuuriin. Näin hajosivat pölyksi työläiseen mahdollisena emansipaation subjektina kohdistetut toiveet. Myöskään myöhemmin suoritetut "kuulutukset" vallankumouksellisten subjektien esiin manaamiseksi eivät tuottaneet järin kaksisia tuloksia: Marcuse halusi nähdä opiskelijoissa tai yhteiskunnan marginaaliväessä uuden kumouksellisen subjektin. Myöhemmin hän piti naisia tai ainakin feministisiä naisia niinä, joiden tulisi mullistaa vallitseva yhteiskunta.

Me sitä vastoin katsomme, ettei yhteiskunnallista emansipaatiota pelkästään ole mahdollista toteuttaa ilman kyseistä subjektia, vaan että se on juuri mahdollinen ainoastaan ilman sellaista subjektia. Subjekti on pikemminkin este tiellä kohti vapautumista. Subjektina oleminen merkitsee pakosta objektin asemaan joutumista jonkin toisen suhteen. Subjekti on ihminen joka alituiseen on suhteessa objektiin, oli tämä toinen ihminen tai luonto. Niin kauan kuin on olemassa subjekteja ja objekteja on myös olemassa herruutta ja alistamista. Objektiivisuus on pakkoyhteys joka tulee hävittää. Kaiken objektiivisuuden kumoamisen myötä voidaan myös subjekti laskea hyvin ansaittuun lepoon. Kommunismi merkitsee: subjektin ja objektin ylittämistä murtamalla fetisistinen herruus, kuolleiden asioiden ylivalta suhteessa ihmisiin. Subjektin loppu merkitsee tarkalleen yksilöllisyyden lopun vastakohtaa.

Marxin lause "Ihmisten tietoisuus ei määrää heidän yhteiskunnallista olemistaan, vaan päinvastoin yhteiskunnallinen oleminen määrää heidän tietoisuuttaan." (Marx: Poliittisen taloustieteen kritiikkiä) on siten pätevä vain kapitalistisessa yhteiskunnassa. Kapitalismin ylittämisen jälkeen ihmiset voivat määrätä yhteiskuntaelämänsä laadun itse.

3. Yhteiskunnallinen vapautuminen syntyy sosiaalisesta vallankumouksesta. Kyseinen vallankumous on kuitenkin rajattava tiukasti erilleen poliittisesta vallankumouksesta. Jälkimmäinen muuttaa pelkästään herruus-, "valta"- ja taloudellisia jakosuhteita. Sosiaalinen, esimerkiksi kommunistinen vallankumous muuttaa ihmisten elämän sellaisenaan, eli tavan, jolla he luovat elämäänsä. Sosiaalinen vallankumous muuttaa ihmisyhteiskunnan uusintamisen muodot. Käsitämme tämän vaiheittaisena ulosmurtautumisena fetisistisistä ja patriarkaalisista suhteista. Keskeistä tässä yhteiskunnallisessa muodonmuutoksessa, sosiaalisen vallankumouksen olennaisena ydinmomenttina, on työn syrjäyttäminen. Ihmiset ovat aina muokanneet luontoa. Työ on kuitenkin vierasmääräytynyt ja itsetarkoitusluonteinen tapa suoriutua tästä. Työn myötä tietyt toimet kuten lastenhoito, kasvatus, aistimellisuus ja rakkaus määräytyvät aivan tietyille ihmisille (enimmäkseen naisille); työ pystyttää patriarkaalisen sfäärijaon. Työn syrjäyttämisen myötä syntyy mahdollisuus, jopa välttämättömyys, ylittää sfäärien jakautuminen "yksityiseen" ja "julkiseen" samoin kuin patriarkaatti sellaisenaan. Vallitsevan yhteiskunnan paikoiltaan kaivaminen ja poissiirtäminen voi kuitenkin tapahtua vain vähittäisten askelten kautta. Tästä syystä puhumme yhteiskunnan emansipatorisesta muodonmuutoksesta reformien ja poliittisen vallankumouksen tuolla puolen.

4. Patriarkaalisten suhteiden fetisistisistä pakoista vapautettu yhteiskunta ei ole "utooppinen". Utopiasta puhuessamme tarkoitamme itsensä itsenäiseksi kuvittelevaa henkeä, joka piirustuspöytänsä ääressä luonnostelee yhteiskuntaa ja on aikeissa pakottaa harhansa "tahdottoman ihmismaterian" (tai sellaisten, joiden tahto tulee vielä murtaa) toteutettavaksi. Utopiat ovat patriarkaalisia ja emansipaation vastaisia. Vallitseva, kaikki energiansa tavarantuotantoon valjastava porvarillinen yhteiskunta on nimenomaisesti toteutunut porvarillinen utopia; juuri tämän haluamme kumota. Olemme siten julkilausutusti utopioiden vastustajia.

Realistiseksi ("jalat tukevasti maassa seisovaksi") itsensä kuvitteleva valtavirran ajanhenki- ja arkitietoisuus on yhtä kurjaa kuin utopiat. Otamme selkeästi etäisyyttä utopioihin, emme kuitenkaan emansipaatioon, jonka käsitämme murtumana tavarantuotannolliseen patriarkaattiin. Emansipaatio voi määrittyä vain negatiivisesti suhteessa vallitseviin olosuhteisiin; mikään "luonnonlaki" tai "työväenluokan historiallinen missio" ei näytä tietä vapautettuun yhteiskuntaan. Emansipaatio on niiden ihmisten toiminnan tulosta, jotka haluavat murtaa vallitsevan arvolle/sfäärijakautumiselle, rahalle, tavaralle, työlle ja valtiolle perustuvan yhteiskunnan.

5. Emme myöskään lukeudu niin kutsutun "kuvakiellon" kannattajiin. Sen puolestapuhujat argumentoivat, että emansipoidun yhteiskunnan peruspiirteistä ei saisi tai voisi tänään ylipäätään puhua mitään, koska kaikki nykyiset käsitykset ovat niin vahvasti vallitsevien olojen ehdollistamia, että tällaiset puheet tulevat käytännössä vain vahvistaneeksi hallitsevia vääriä olosuhteita. Vapaan yhteiskunnan tulee löytää polttopisteensä ihmisten arkielämästä. Vallankumous ei ole yksi kertakaikkinen massa-aktio, "Auroran laukaus", ei myöskään hiirenklikkaus. Marx omisti elämänsä nimenomaisesti kapitalismin analyysiin ja kritiikkiin. Kaikki paremman maailman kaavaukset herättivät hänessä epäilyksiä. Marx toisaalta kehitti ajatuksensa kapitalismin varhaisvaiheessa, ei täysin globalisoituneen kapitalismin vaiheessa. Elämme tänään tämän yhteiskuntamuodon loppuvaihetta. Sen kumoaminen lankeaa suoraan meidän tehtäväksemme. Emansipatorisia kumouksia koskevat ajattelu- ja toimintakiellot voivat muodotua esteiksi kommunistiselle kritiikille (kuvaavasta esimerkistä käy vaikkapa Adornon väärin ymmärretty, monasti dogmaksi kohotettu lausuma: "Väärässä yhteiskunnassa ei voi elää lainkaan oikeaa elämää." ["Es gibt kein richtiges Leben im falschen."])

6. Yhteiskuntamme, tavarayhteiskunta, välittyy globaalisti rahan kautta. Tavarantuotantojärjestelmä pusertaa energiat ulos käyttämästään ihmistyövoimasta ja muodostaa keskuksen tuotantosuhteelle, joka perustuu jatkuvaan talouskasvuun. Jatkuvaan kasvuun? - raha on rajallista ja rajatonta samalla kertaa. Rajallista koska yksittäinen ihminen voi omistaa sitä vain tietyn rajallisen määrän; rajatonta koska se avaa samalla rajattomat mahdollisuudet, koska sillä voi(si) ostaa lähes mitä tahansa, päivittäistavaroista aina "vallan" ja "rakkauden" "tunnustamiseen". Rahan välittämä tuotanto synnyttää "aarteidenkokoajan" (Marx) hahmon. Tämä myy tavaroita, muttei käytä saamaansa rahaa mihinkään, vaan kerää sitä, kokoaa sitä kotiinsa, jotta voi myydä tuotteitaan tulevaisuudessa yhä enemmän. Seteleitä patjansa alle keräilevä aarteenkeräilijä on kuitenkin tosiasiassa melkoinen surkimus. Häntä huomattavasti nokkelampi onkin toinen hahmo: kapitalisti arvonlisäysprosessin toimeenpanijana. Hän ei kasaa rahaa, vaan kuluttaa sen. Mutta hän ei käytä rahaa tuhlatakseen, vaan hän investoi - ostaa rahoillaan tuotantovälineitä ja työvoimatavaraa. Inhimillistä työvoimaa käytetään tuotantovälineisiin "kytkettynä" tavaroiden tuottamiseen, jotka markkinoilla voidaan vaihtaa rahaksi. Ja yhä suuremmaksi rahakeoksi, koska kapitalisti on laittanut itsensä peliin työvoiman ja tuotantovälineiden hankkijana, koska työvoimatavara on ainut tavara, joka kykenee tuottamaan lisäarvoa, ts. arvoa joka ylittää työvoimatavaran omat uusintamiskulut. Näin kapitalisti saa enemmän rahaa verrattuna siihen, mitä hänellä aikaisemmin oli; hän on siis se hoksaavampi tyyppi kahdesta aarteenkokoajasta. Suuren osan voitostaan kapitalisti panee menemään, jotta hänellä taas vastaisuudessa olisi pistää taskuunsa yhä enemmän rahaa, ja kiertokulku alkaa alusta. Rahakapitalistina hän voi lopulta jättää halutessaan tuotannon kokonaan taakseen ja tyytyä lainaamaan rahaa muille, jotka haluavat tuottaa jotain. Tästä hän saa itselleen omana voittonaan koron, joka on rahan hinta pääomamuodossa ja olemukseltaan vähennys teollisesti tuotetusta lisäarvosta. Rahapääoma on kapitalistisen yhteiskunnan looginen tuote, se on tulosta pääoman rakenteellisesta jakautumisesta.

Tavarayhteiskunnassa tarpeiden tyydytys on pelkkä arvonlisäysprosessin sivutuote. Yhtäältä tuotetaan vain sitä, mikä tiedetään voitavan muuttaa rahaksi. Rahattomien ihmisten tarpeet, esimerkiksi tarpeet jotka vain huonosti (jos lainkaan) ovat ilmaistavissa rahamuodossa (tunteet jne.) jätetään täysin huomiotta. Toisaalta tuotetaan mitä vain, mikä saadaan menemään kaupaksi - silloinkin kun tiedetään varmuudella, että seurauksena tuhotaan ihmisten ekologisia elämänehtoja tai tapetaan ihmisiä (aseet). Raha ei siis ole mikään hyödyllinen, järkevä asia joka helpottaa tuotteiden välttämätöntä vaihtoa, vaan vaarallinen räjähdysaltis yhteiskunnallinen suhde, joka kahlitsee ihmiset yhteen kapitalismissa maailmanmarkkinoiden välityksellä. Ihmiset eivät voi itse päättää yhteiskuntansa kehityssuunnasta - heidän oma luomuksensa pitää heitä pihdeissään. Puhumme siksi fetisistisistä suhteista.

7. Rahavälitteinen yhteiskunta on eksplisiittisesti patriarkaalinen. Arvoa luovan työn, rahan ja tavaran sfäärin itsenäistyminen tekee välttämättömäksi sen, että tämän sfäärin tuolle puolen vakiintuu sille näennäisen vastakkainen toinen sfääri: "uusintamisen", lastenpaimennuksen, kasvatuksen ja aistimellisuuden "eristetty sfääri". Tämän alueen toimet osoitettiin historiallisesti naisten tehtäviksi. Edellä mainittujen sfäärien jakautuminen perustuu kapitalismin patriarkaaliseen sukupuolten väliseen suhteeseen. Sen vakiintuminen voidaan kuvata patriarkaatin tavarayhteiskunnalliseksi uudelleenorganisoitumiseksi. Se kytkeytyy esikapitalistisiin patriarkaalisiin suhteisiin, perinteenä siirtyvään miesherruuteen, naisten alistamiseen ja alamaisuuteen muokaten tätä yhteyttä miehisen arvonluontiperiaatteen ylivallaksi suhteessa naisten piiriksi määrittyvään eristettyyn sfääriin.

Jakautunut alue ei ole mitään miellyttävää, positiivista, eikä sijaitse tavarayhteiskunnan ulkopuolella, vaan on päinvastoin sen perustus. Kapitalismi voidaan määritellä tavarantuotannolle pohjautuvaksi patriarkaatiksi.

8. Emansipoitunut yhteiskunta on siten sellainen, joka ei ole rahan kautta välittynyt ja jossa patriarkaaliset sukupuolten suhteet on voitettu. Sellaisessa yhteiskunnassa ihmiset voivat maailmanlaajuisesti muokata elämäänsä suoran sopimisen keinoin. Heidän ei ole mikään pakko pyrkiä vaikuttamaan kaikkeen, vaan he voivat toimia niillä yhteiskuntaelämän aloilla, joille he todella haluavat antaa panoksensa. Tuotteiden laadun ja niiden valmistamisen tavan he voivat määrätä itse. Tuotanto ja uusintaminen eivät enää repeydy kahdeksi, toisensa vastavuoroisesti edellyttäväksi mutta samalla poissulkevaksi alueeksi. Arvon ja sen ilmauksen, rahan, irtikytkemisen myötä häviää jako arvosfääriin ja eristettyyn sfääriin.

9. Mitä sitten uudelta yhteiskunnalliselta käytännöltä tulee vaatia? Tuon käytännön tulee kyetä kytkeytymään kaikille niille tasoille, joilla tavarantuotannollinen patriarkaatti on joutunut lopulliseen kriisiinsä. Nämä tasot, jotka tosin voidaan erottaa toisistaan vain analyyttisesti, ovat: 1.) yhteiskunnallisen uusintamisen kriisi, 2.) ihmis-luonto -suhteen kriisi, 3.) tuotannon kriisi, työn häviäminen. Uuden yhteiskunnallisen ylitys-/lakkautusliikkeen pitää kyetä toimimaan kaikilla näillä keskeisillä yhteiskunnallisilla konfliktivyöhykkeillä.

9.1 Yhteiskunnallisen uusintamisen kriisi voidaan esittää seuraavasti: rahavälitteinen tavarantuotanto kattaa systemaattisesti myös "eristetyksi" määräytyvän sfäärin; naisille määrittyneitä toimia monetarisoidaan (= tuodaan rahavälityksen piiriin) lisääntyvissä määrin. Lastenhoito, kumppanuus, seksuaalisuus ja hoiva muuttuvat yhä useammin rahavälitteisiksi suoritteiksi. Näitä toimia ei kuitenkaan laadullisesti voida alistaa liiketaloudelliselle ajansäästölogiikalle; jos tätä kuitenkin yritetään, muuttuu näiden toimien luonne perustavasti. Kaikkialta tulevien joustavoituspaineiden vaikutuksesta perheen kaltaiset perinteiset instituutiot murenevat. Jäljelle jää riistettyjä, masentuneita ja ihmissuhteisiin kykenemättömiä single-monadeja. Voidaan järkeillä seuraavan suuntaisesti: uusintamistoimia ei suoriteta kun niitä ei enää kyetä suorittamaan; jo syntyneet lapset jäävät oman onnensa nojaan. Kun ei enää tuoteta ihmisiä jotka tahtoisivat tai voisivat raataa itsensä loppuun arvonlisäysprosessin tavoitteiden toteuttamiseksi, koko ihmislajin uusintaminen luhistuu. Ulospääsy uusintamissfäärin rappiosta ei tietystikään voi tarkoittaa sitä, että vaaditaan patriarkaalisesti perheen säilyttämistä tai naisten palauttamista takaisin laumansa luo, kuten monissa oikeistokonservatiivisissa näkemyksissä ehdotetaan. On muodostettava antipatriarkaalisia ja antiseksistisiä ryhmiä, aloitteita ja liikkeitä, jotka haluavat luoda ei-patriarkaalisen uusintamisen käytänteitä ja kumota sfäärijaon. Näiden ryhmien tulee samalla toimia edellä luonnosteltuja konservatiivisia, paluuta menneeseen kannattavia ja seksistisiä pyrkimyksiä vastaan.

9.2 Itsetarkoitusluonteinen arvontuotanto aikaansaa massiivisen ekosysteemien tuhon. Perustan prosessille luo ylläkuvattu sokea kahleista vapautettu kasvulogiikka, joka ei lainkaan huomioi inhimillisiä tarpeita tai elämän yleisiä edellytyksiä. Tuho tulee meitä vastaan globaalina elonkehän kriisinä ja on tuottanut siihen kohdistuvaa kritiikkiä 70-luvun lopulta alkaen. Tietoisuus tästä uhasta ei ole ollenkaan periaatteellisesti taantumuksellista. Päinvastoin, pitää paikkansa, että: "Ekologinen tietoisuus - sikäli kun se säilyy uskollisena alkuperäisille sitoumuksilleen - liikkuu oman logiikkansa johdattamana samaan suuntaan kuin arvokriittinen kontribuutio..." (Ernst Lohoff: Krise und Befreiung - Befreiung in der Krise, aikakauskirjassa Krisis 18).

Protestit ympäristötuhoja vastaan tulee radikalisoida arvokritiikin avulla ja ajaa ne ulos vanhoista puitteistaan. Yksi mahdollinen lähtökohta tällaiselle kritiikin radikalisoimiselle on autoyhteiskunnan kritiikki: "Tavarafetisistiseksi käsitetyn yhteiskunnan destruktiiviset tendenssit kohtaavat lähes 'ideaalisella' tavalla 'liikkumis(pakon) ja auton' teema-alueella. Kohtaamme herkästi räjähtävän itsetuhopotentiaalin...yhtä aikaa ekologisesta, taloudellisesta ja psykologisesta näkökulmasta." Tästä johtuen "tämä alue tarjoaa lähes ylittämättömät käytännön mahdollisuudet iskeä sokean arvoluontikoneiston kimppuun. Ja vieläpä nimenomaisessa 'massojen liikuttamisen' mielessä, ts. reaalisen, toiminta- ja iskukykyisen liikkeen luomiseksi" (Lothar Galow-Bergemann: Selbst-Bewegung statt Auto-Mobilismus - Zur Perspektive einer Bewegung gegen den Mobilis-Muss als emanzipatorischer Praxis, lehdessä Streifzüge 2/2002).

9.3 Kapitalistinen tuotanto sallii työn hävittämisen silmissä. Mikroeletroniikan innovaatiot todistavat tuotantovoimien valtavasta kasvusykäyksestä. Ihmisiä tarvitaan kapitalistisen tuotannon piirissä alati vähemmän, aina vain enemmän työpaikkoja häviää korvautuen ei-inhimillisillä tuotantovoimilla (koneet, soft ware..). Viime vuonna (2002) Saksasta hävisi 22 000 työpaikkaa kuukaudessa. Tänä vuonna (2003) luku on jo 66 000 työpaikkaa (talouslehti Wirtschaftswoche nr. 17). Myöskään Kiinan suunnalta ei uudistuneen kapitalismin aamuruskoa ole tarjolla, vaikka jotkin ex-vasemmistoradikaalit, nykyiset kapitalismin apologeetat mm. Thomas Ebermann ja Rainer Trampert ovatkin elätelleet tällaisia kuvitelmia. Kiinassa työttömyys on kohonnut vuoden 1991 lukemista 2,3% 3,6%:iin vuonna 2001 (http://laborsta.ilo.org). Seurauksena uudesta teollisesta vallankumouksesta yhä suuremmat joukot ovat työtä vailla ja siis elantoa ja pakotettuja armottomaan selviämiskamppailuun. "...sosiaalista kylmäkiskoisuutta on ollut aina, mutta huippuunsa se kohosi vasta kun ihmistyötä tarvittiin määrällisesti paljon tyydyttämään välttämättömiä tarpeita...Ensimmäistä kertaa ei materiaalisesti enää tarvita ihmisten suurta joukkoa...talouden piirissä varsinkaan". Siksi "rajat luhistuvat...eikä koko ihmiskunnan eloonjääminen ole koskaan aiemmin ollut samalla tapaa uhattuna." (Viviane Forrester: Talouden terrori).

Koska mikroelektronisen vallankumouksen suuntaa ei voida kääntää (eikä tämä ylipäätään ole toivottavaakaan, koska automaatiolla voidaan maailmasta hävittää monia ikäviä toimia) täytyy työn vastaisen taistelun muodostaa yhteiskuntakritiikin keskiö. Tavoitteeksi ei tule asettaa teknouskoista utopiaa, (jossa "suuri kone" elättää kaikkia) sen paremmin kuin pientuottajien alituista raadantaakaan. Ennemminkin tulee kehittää tuotannon muoto, joka ei välity työn ja rahan kautta, ts. joka mahdollistaa ihmisille suoran muodon tarpeidensa tyydyttämiseen. Materiaalisia vaatimuksia ei pidä enää esittää rahamuodossa, vaan ne pitää muotoilla suoraan, konkreettisesti. Perspektiivinä tulee olla suora asuintilojen ja maapohjan haltuunotto ja itseorganisoitu uusintaminen (vrt. Gaston Valdivia: "Zeit" ist Geld und "Geld" ist Zeit, aikakauskirjassa Krisis 19). Sosiaalinen/kommunistinen vallankumous tapahtuu uusiksi ideoitujen "vapaasti liittoutuneiden uusintamisosuuskuntien" asteittaisena irtautumisena yhä syvempään kriisiin ajautuvasta globaalista tavarayhteiskunnasta. Robert Kurz käyttää tästä muodostelmasta termiä "maailma-kibbutsi". Tavarantuotannollisen patriarkaatin lakkauttaminen ei sattumoisin tapahdu paperilla, vaan edellyttää ihmisiltä päättäväistä toimintaa. Globaalien yhteenliittymien tuntomerkkeihin tulisi kuulua ainakin:

1) arvon lakkauttanut, ei-rahamuotoinen välitys "vapaiden vyöhykkeiden" sisäpuolella, 2) rahamuotoinen välitys ulospäin (koska on monia inhimillisiä tarpeita, joita ei aluksi voida tyydyttää ilman rahavälitystä), 3) ulkoisen arvonluontilogiikan ja sisäisen käyttölogiikan selkeä, peräänantamaton ja pysyvä erottaminen, 4) pyrkimys arvosta vapautetun sisäalueen laajentamiseen ja rahamuotoisen ulkoalueen supistamiseen (missä "sisäalue" voi lopulta kattaa koko globaalin arvosta vapautetun kommunistisen verkoston ja "ulkoalue" vastaavasti globaalin kapitalistisen tuotannon loput jäännösalueet), 5) sukupuolihierarkkisten suhteiden voittaminen, 6) radikaali kamppailu ihmiskunnan tiedon tuomisesta kaikkien saataville ja sen arvon romuttaminen (vrt. Stefan Meretz: Die freie Gesellschaft als Selbstentfaltungs-Netzwerk).

Näistä tunnuspiirteistä jo käykin selkeästi ilmi, ettei yhteenliittymien tarkoitus ole "elää oikeaa elämää väärässä yhteiskunnassa", ts. elämä on niissä vaativaa eikä kukaan voi kuvitella vetäytyvänsä rakentamaan jotain omaa "pyhää maailmaansa".

10. Kriisin kärjistyminen luo kaikilla edellä mainituilla kolmella tasolla mahdollisuuden repäistä inhimillistä elämää määrittävät suhteet (sukupuolten suhde, luontosuhde ja kulutushyödykkeiden valmistus) irti sokeista fetisistisistä pakoista ja muokata ne inhimillisemmiksi suhteiksi. Globalisaatiokriittisen liikkeen myötä on syntynyt ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin materiaalisia vaatimuksia esittävä vastarinnan muoto, joka ei tyydy kulttuurisen opposition rooliin ja joka on alusta asti hahmottanut itsensä poikkikansallisena eikä siten enää tarvitse jälkikäteistä muokkaamista "internationaalisemmaksi". (Vrt. Ernst Lohoff: Antikapitalistisches Frühlingserwachen, aikakauskirjassa Krisis 24.)

Yhteiskuntakriittinen käytäntö ei saa enää jäädä irralliseksi ja osittaiseksi. Sen tulee olla itsetarkoitusluonteiseen tuotantotapaan, sukupuolten suhteisiin ja luonnon perustusten tuhoutumiseen kohdistuvaa armotonta kritiikkiä. Nykyisessä historiallisessa tilanteessa kommunistisen yhteiskuntakritiikin tulee kyetä teoreettisesti muotoilemaan edellä mainitut konfliktilinjat ja polarisoimaan yhteiskunta näiden linjojen myötäisesti. Näin se edesauttaa sosiaalista vallankumousta - kaikki muu on näpertelyä.

Leipzigin arvokriittiset kommunistit, 7. elokuuta 2003

Teksti alkuperäismuodossa: http://www.left-action.de/wkl/kommunismus.html
Arvokriittisten kommunistien kotisivu: http://www.wertkom.org

Megafonissa julkaistua arvokritiikkiä:
Gruppe Krisis: Työn vastainen manifesti
Norbert Trenkle: Teesejä työstä, "kansalaisyhteiskunnasta" ja yhteiskunnallisesta emansipaatiosta